Fear Factorysta, Black Sabbathin Geezer Butlerin G/Z/R:sta ja Ministryn viimeaikaisimmilta teoksilta tuttu huutokone Burton C. Bell sekä Killing Joke, Ministry ja Prong -kosketinsoittaja John Bechdel ovat palanneet. Ensi-EP ”Iconoclastin” vuonna 2005 ja ensialbumi ”Numinosumin” vuonna 2008 julkaissut, Pennsylvaniasta käsin operoiva Ascension of The Watchers teki toista albumiaan koko menneen vuosikymmenen ajan työnimellä ”Stormcrow”. Kaksikko sai muiden musiikillisten projektiensa salliessa kasattua albumin valmiiksi kaikessa hiljaisuudessa. Mukaan albumiprojektiin kitaroista ja laulusta vastava Bell kutsui lopulta myös walesilaislähtöisen sooloartistin Jayce Lewisin ohjelmoimaan ja työstämään kappaleita sekä soittamaan albumille rumpuja. Vuosien varrella albumia on ruuvattu niin Walesissa kuin Yhdysvaltain Kaliforniassa, Pennsylvaniassa kuin New Yorkissakin. Albumi ei tosin syntynyt aivan onnellisimpien tähtien alla. Sen piti valmistua MusicPledge-joukkorahoituskampanjan edesauttamana jo pari vuotta sitten, ja kun yhtye oli jo saanut kasaan 124% albumin tuotannon rahoitukseen tarvittavasta summasta, firma meni konkurssiin. Lopulta yhtye irrottautui epäonnisen rahoituskampanjan ikeestä 2018 ja löysi yhteistyökumppanin Dissonance Recordsista, jonka kautta uusi albumi, ”Apocrypha” lopulta saatiin julkaistua.

Albumi on tummasävyistä industrialin, goottipopin, dark waven ja post punkin välillä uiskentelevaa tunnelmointia, jonka laululinjat ovat ärhäkkänä äärimetallihuutajana tunnetun Bellin tulkitsemina kuulaan säyseitä niin hyvässä kuin pahassakin. Vastikään riitaisan Fear Factoryn taakseen jättänyt Bell keskittyy sanojensa mukaan vastedes yksin Ascension Of The Watchersiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Monissa liemissä keitetyt, tyylitajuisen, vaihtoehtoisen raskaan musiikin taitajat hidastavat albumilla tahtia ja vähentävät olennaisesti kierroksia totutusta. Uudella tulemisellaan yhtye ei petä kuulijoitaan mutta ei valitettavasti yllätäkään. Albumi soundit puolestaan ovat tasapainoisen jyhkeitä ja kuulostavat selkeästi erotelluilta. Varsinkin rumpusoundit ovat asianmukaisen puhtaat ja jyhkeät. Biisejä maustavat tuttuun tyyliin erinäisistä dokumenteista taltioidut puhepätkät, jotka tuovat säväyttävyyttä kappaleiden suvantokohtiin ja taitteisiin.

Kokonaisuus käynnistyy muun muassa Fields Of The Nephilimin tyylille tyypillisellä, melankolisella mutta hypnoottisen tarttuvalla goottipoppia ja post-punkia yhdistävällä puolikomppipätkytyksellä ”Ghost Heart”. Onpa biisin väliosassa mukana myös HIM:istä muistuttavaa, lämminhenkistä kosketinpimpluttelun kyllästämää hempeilymetalliakin. Burtonin puhdas mutta steriili laulusoundi on ollut toki tuttua kuultavaa jo Fear Factoryn varhaisemmista tuotannoista lähtien, mutta tällä kertaa mies pelaa yksinomaan puhtaalla äänellä ilman ainuttakaan huutolaulettua osuutta. ”The End Is Always The Beginning” on kuin Killing Joken ”Hosannas From The Basements Of Hell” -albumin itämaisen tunnelmaisen kosketinkuvion ympärille rakentuva kappale, mutta lipsuu varsin ontolta ja monotoniselta kuulostavan goottidiskon puolelle pitkin matkaa. Albumin parhaaseen neljännekseen valikoituu kliinisen shamanistisella tunnelmalla varustettu, todella kauniiseen outro-kertosäkeeseen johtava nimikkobiisi. Samaan kategoriaan voidaan yhyttää myös Front Line Assembly- ja alkuaikojen Ministry-vaikutteinen, uhkaavasti jumittava instrumentaali ”Stormcrow”, joka on musiikillisesti kokonaisuuden vahvimpia tukirankoja. Albumin ehdoton kulmahammas on todella kauniin surumielinen, Joy Divisionin lohduttoman ”Decadesin” mieleen tuova, upeilla (midi)jousilla varustettu ”A Wolf Interlude”, joka on heittämällä vuoden kovimpia slovareita. Söpön hempeää ja toimivaa himmailuosastoa edustaa myös albumin loppupuolelta löytyvä ”Key To The Cosmos”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Keveänä industrial-valssina klenkkaavasti etenevänä ja Bellin yliefektoidulla, vocoder-viitteisellä ja autotunetetulla laululla pilattu ”Honorée”, laiskasti komppaileva eikä oikein mihinkään suuntaan etenevä ”Cygnus Aeon” sekä puoliakustinen ”Wanderers” ovat auttamatta albumin tyhjänpäiväisimpiä, melodiselta anniltaan mitäänsanomattomimpia ja pitkäveteisimpiä tekeleitä. Lewisin rumpukompit yksinkertaisista aineksista rakentuviin kappaleisiin ovat kieltämättä kekseliäitä, mutta niillä ei sävellyksellisesti vaatimattomista aineksista kasattuja kappaleita pelasteta. Albumin päättää akustinen versio yhdysvaltalaisen kasaripop-artistin Terence Trent D’Arbyn vuoden 1987 jättihitistä ”Sign Your Name”. Asian nurja puoli on, että persoonallisuutta versioonsa löytääkseen Burton riisuu kappaleen kertosäkeen laulumelodioista juuri ne mehukkaimmat poppikierrot, ja lopputulos on potentiaaliinsa nähden varsin keskinkertainen ja tekaistun oloinen versio. Jos jotain positiivista biisistä kuitenkin löydetään, Burtonin puhdas ja maltillisesti miksattu, puhdas laulusoundi vakuuttaa välillä yliefektoituun laulusoundiinsa verrattuna.

Albumin suurin ongelma on kappaleiden yksitoikkoisuus, väsyttävyys ja tasapaksuisuus. Burtonin varsin sävyttömien laulumelodioiden alati samoja sävelkulkuja, pitkiä ääniä ja venytyksiä käyttävä laulutyyli kääntyy äkkiä tarkoitustaan vastaan, ja melodisissa kappaleissa tulee äkkiä seinä vastaan. Tuotantotiimin täytyisi kuitenkin muistaa, että tuota seinää ei suinkaan ylitetä miehen lauluäänen ylenpalttisella kompressoinnilla, tarpeettoman korostetulla autotunetuksella tai yliefektoinnilla. Luonnollisuutta, analogisuutta ja paria leveliä parempia biisejä tämä teollisen hempeä kokonaisuus tarvitsisi vastapainokseen toimiakseen oikein kunnolla.

7-/10

Kappalelistaus:

1. 1. Ghost Heart
   2. The End Is Always The Beginning
   3. Apocrypha
   4. A Wolf Interlude
   5. Honorée
   6. Stormcrow
   7. Cygnus Aeon
   8. Key To The Cosmos
   9. Balls Of Perdition
   10. Wanderers
   11. Sign Your Name