”Yli äyräidensä läikkyvä sammio” – klassikkoarvostelussa The Clashin 40-vuotias ”Sandinista!”

Lontoon sivuilleen katselematon punk-pioneeri The Clash julkaisi neljännen albuminsa ”Sandinista!:n” 12. joulukuuta 1980 CBS Recordsin kautta. Mihinkään tavanomaiseen ratkaisuun yhtye ei albuminsa sisällön suhteen kuitenkaan tyytynyt, vaan julkaisi normaalin yhden levyn albumin sijaan tripla-albumin, jolle se mahdutti yhteensä 36 biisiä. Samaan aikaan kun The Clashin levy-yhtiö painosti yhtyettä tekemään läpimurtohittejä, yhtye itse ammensi vastaiskuna suuruudenhulluja piirteitä lähennelleelle teokselleen vaikutteita eri underground-skeneistä, perinnemusiikista ja klubimusiikista. Tästä seikasta johtuen albumin kappaleiden tyylillinen kirjo vaihteli laidasta laitaan sanan todellisessa merkityksessä. Nicaraguan vallankumouksessa albumin ilmestymisen alla kunnostautuneen vasemmistolaisen kansanvapautusrintaman mukaan nimetyn kokonaisuuden kappaleiden monimuotoinen kirjo vaihteli funkin, reggaen, gospelin, rockabillyn, dubin ja bluesin välillä. Samalla se kuitenkin ulottui tyylillisesti myös uuden aallon disko-rockin, folkin ja jopa räpin maaperälle. Lisätäkseen vaikutelmaa teoksen poliittisesta latautuneisuudesta, albumin kataloginumeroksi merkattiin lyhenne ’FSLN1’, joka oli espanjankielinen käännös Sandinistien vallankumouksellisesta kansanrintamasta: ’Frente Sandinista de Liberación Nacional’.  ”Sandinista!”:sta tuli ensimmäinen The Clash-albumi, jonka kansissa biisintekijäkrediteihin merkattiin pelkkien kitaristi-laulaja Joe Strummerin ja kitaristi Mick Jonesin sijaan koko yhtye (lisäksi Paul Simonon, basso ja Topper Headon, rummut).

”Sandinista!” äänitettiin suurimmaksi osaksi Englannissa Wessex Sound Studioilla Lontoossa, ja Pluto Studioilla Mancesterissa, Yhdysvalloissa New Yorkin Electric Lady Studioilla ja Jamaikan Channel One Studioilla. Sen tuotannosta vastasivat käytännössä Strummer ja Jones, vaikka albumin tuotantokrediitit merkattiinkin tasan koko bändin nelikon nimiin. Albumin äänityksestä ja miksauksesta vastasi Bill Price apuäänittäjien Jeremy Greenin, J. P. Nichollsin ja Lancelot ”Maxie” McKenzien avustuksella. Dub-miksauksista vastasi puolestaan aiemmin samana vuonna ”Bankrobber” -singlen tuotantovaiheessa yhtyeen kanssa työskennellyt Mikey Dread. Lisäksi Dread lauloi albumilla neljässä kappaleessa. Oman leimansa albumin tuotantoon jätti myös ”The Clash” -debyyttialbumin singlen ”Complete Controlin” yhteydessä The Clashin kanssa työskennellyt ja 1980-kiertueella yhtyeen lämppärinä soittanut reggae-muusikko ja tuottaja Lee ”Scratch” Perry, jonka ilmeisestä vaikutuksesta albumille päätyi tukuttain reggae-vivahteisia ja soundisia biisejä. albumi oli myös siinä mielessä The Clashin aiemman ilmaisun rajoja rikkova albumi, että yhtyeen jokainen jäsen lauloi sillä ainakin jonkin kappaleen soolo-osuuden. Jopa rumpali Topper Headon sai laulettavakseen kylmänsodan tapahtumia kuvaavan diskovetoisen kappaleen ”Ivan Meets G.I. Joe”. Simononin laulettavaksi lankesi dub-vivahteinen reggae-biisi ”The Crooked Beat”.

Albumin äänitysten alkuvaiheessa The Clashin basisti Paul Simonon työskenteli tiukasti elokuvaprojektinsa ”Ladies and Gentlemen, The Fabulous Stainsin” parissa, jolloin häntä tuuraamaan ”Sandinista!:n” studiosessioihin rekrytoitiin Ian Dury And The Blockheadin soitannollisesti kovatasoinen basisti Norman Watt-Roy (myöh. mm. Wilko Johnson Band) yhdessä yhtyetoverinsa, kosketinsoittaja Mickey Gallagherin kanssa. Mukanaan levylle lasten äänisiä, The Clashin aiempiin menestyskappaleiden ”Career Opportunities” ja ”Guns Of Brixton” sävellyksellisiin teemoihin viittaavia lauluosuuksia ”Broadway” –kappaleeseen Gallagher toi myös omat lapsensa Luken, Benin ja Marian. Myöhemmin sessioiden jälkimainingissa aiheutui kiistaa The Clashin ja Watt-Royn-Gallagher -kaksikon välille. Se seikka, että The Clash ei merkannut yhtyeen jäsenistön ulkopuolisia muusikoita biisintekijä- ja tuottajakrediteihin näiden ilmiselvästä sessioihin antamastaan panoksestaan ja tuomastaan kappalemateriaalista huolimatta, närkästytti Blockheads-kaksikkoa.

The Clashin nelikkoa kiista ei silti liiemmin painanut, sillä se käytti albumillaan ennennäkemättömän määrän vierailevia muusikoita, joista etenkin mainitsemisen arvoisia ovat Richard Hell & Voidoids -kitaristi Ivan Julian, saksofonisti Gary Barnacle, trombonisti Rick Gascoigne sekä jamaikalaisen Steely & Clevie -dancehall -yhtyeen kosketinsoittaja Wycliffe Johnson. Lisäksi kitaristi Mick Jonesin silloinen kumppani Ellen Foley laulaa kanssaan hellyyttävän dueton albumin eräällä tarttuvimmista purkkapop-punkbiiseistä ”Hitsville U.K.”. Huuliharppua yhdysvaltalaisen country-blues-artistin James Waynesin vuoden 1951 hitin dub-coverversiolla ”Junco Partner” –kappaleesta soittaa Eddie And The Hot Rodsin Lew Lewis. Strummerin muusikkoystävä Tymon Doggin (myöh. Joe Strummer & The Mescaleros) vastaa albumilla kappaleiden viuluosuuksista. Dogg mm. soittaa hieman epävireisellä soundilla, mutta silti tajuttoman maukkaan viuluosuuden irkkufolkin ja punkin sekoittavassa, lähinnä The Poguesia muistuttavalla raidailla ”Lose This Skin” sekä kasarisoundeilla soulahtavalla ja funkahtavalla biisillä ”Lightning Strikes (Not Once but Twice)”. Albumin kappaleiden kirkkaimpaan joukkoon nousee myös reggae-lattari-ilmaisua oleva, ääripoliittinen ”Washington Bullets”, joka nousi avoimesti Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja Kiinan militaristista mielivallankäyttöä Chilessä, Nicaraquassa, Afganistanissa, Kuubassa ja Tiibetissä vastustavaksi manifestiksi. Jonesin kirjoittama uuden aallon pop rockin pirtaan sopiva ”Something About England” nousee myös albumin merkittävimpien kappaleiden joukkoon. Uuden aallon muottiin mahtuva ”The Call Up” julkaistiin ”Sandinista!”-albumin ensimmäisenä singlenä vuoden 1980 puolella. Myöhemmät singlet, Blondien naivistista pop-soundia tavoitteleva ”Hitsville U.K.” sekä diskorockiin kalleellaan oleva ”Magnificent Seven” julkaistiin puolestaan seuraavan vuoden ensimmäisten kuukausien aikana.

Ennen 1980-luvun taitetta The Clashista oli kasvanut stadionluokan punk-yhtye, mikä oli hämmentävä yhdistelmä massakulttuuria ja tiedostavan toiminnan kulttuuria. ”London Calling” -kiertueella 1979-1980 yhtye kierteli läntisen maailman suurimpia keikkolavoja lämppäreinään artisteja ja yhtyeitä laajalta skaalalta aina bluesista rockabillyn ja reggaen kautta underground-piirien punk-yhtyeisiin. Kokonaisuutena ”Sandinista!” on kaiken tuon tyylillisen vaikutekirjon sekamelska. Se on hienoista hetkistään huolimatta ristiriitainen, liioitellun suuri ja yli reunojensa monella tavalla läikkyvä ja rönsyilevä kokonaisuus. Vaikka asiaa pyörittelee miten päin tahansa, vinyylialbumin kuudelle kyljelle mahdutettu albumikokonaisuus olisi tiivistetymmässä muodossaan ollut huomattavasti lopullista versiotaan eheämpi ja ytimekkäämpi paketti. The Clash kuitenkin luotti oman aikansa kättensä tuotoksiin ja halusi julkaista kaiken julkaisukelpoisen materiaalinsa niin laajassa mitassa kuin se vaan oli mahdollista. Lontoolaisyhtye oli samalla vakuuttunut siitä, että faninsa saivat juuri kyseisellä julkaisupolitiikalla rahoilleen eniten vastinetta. Nelikko myös suostui laskemaan albumin myynnistä saamiensa rojaltien tekijäinosuutta, että albumin myyntihintaa pystyttiin levy-yhtiön toimesta laskemaan puoleen normaalista tripla-albumin hinnasta. Kyseinen päätös oli stadionluokan yhtyeeltä joko varsin ’punk’ veto, älykäs ratkaisu bisnesmielessä tai niitä molempia.

”Sandinista!:n” kannen mustavalkoisesta valokuvasta vastasi valokuvaaja Pennie Smith. Kuvassa yhtye poseeraa Lontoon keskustassa, Camley Streetin tiisiseinää vasten, St. Pancrasin juna-aseman takana. – Albumin sisävihkosen tyylikkäästä sarjakuvataiteesta vastasi puolestaan brittiläinen sarjakuvataiteilija Steve Bell. Ilmestyessään ”Sandinista!” sai osakseen suitsutusta musiikkikriitikoilta. Ilmestymisvuonnaan albumi äänestettiin The Village Voicen kriitikoiden keskisessä äänestyksessä vuoden parhaimmaksi albumiksi. Vuoden 2012 Rolling Stonen ”The 500 Greatest Albums Of All Times” -listalla se rankattiin puolestaan sijalle 407. Slant Magazinen 1980-luvun parhaiden albumien listalla ”Sandinista!” listattiin sijalle 85.

Kotimaisista punk-yhtyeistä esimerkiksi Kadotetut sekä Pelle Miljoonan yhtyeet OY ja Avoimet Ovet ovat ottaneet huomattavia määriä vaikutetta The Clashin metamorfoosin lailla alati uusia muotoja saavasta 1970-ja 1980-lukujen taitteen ilmaisusta. Myöskään maailmanlaajuista, uusimpien aaltojen ska-vetoisen punkin ja hardcoren ilmiötä ei olisi ilman The Clashin ”Sandinista!”-albumin aikojen ennakkoluulottomia edesottamuksia. Näistä yhtyeistä mainittakoon mm. Offspring, Dropkick Murphys, Anti-Flag, Lagwagon, Blink-182, Paprika Korps, Millencollin, Farse, Capdown, Spunge, Mr. Bungle ja Less Than Jake.