Yngwie Malmsteen pisti klassikkokappaleet uuteen uskoon ”Blue Lightning” -albumillaan

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 12.3.2019

55-vuotias Yngwie Malmsteen julkaisee uransa 21.:n albumin tämän kuun lopussa. Viisivuotiaasta saakka kitaran varressa viihtynyt Malmsteen on tullut tunnetuksi niin lahjakkaista musiikillisista kyvyistään kuin käytöksestään. Yngwie Malmsteen on saanut mainetta omintakeisella soittotyylillään, johon hän on ottanut vaikutteita niin klassisen musiikin edustajilta, kuten Niccolò Paganinilta, kuin Johann Sebastian Bachilta. Nuorena Malmsteen imi vaikutteita myös Jimi Hendrixiltä, Eric Claptonilta ja Ritchie Blackmorelta, joille hän haluaakin tehdä kunniaa uusimmalla albumillaan.

”Blue Lightning” ei ole ensimmäinen covereita sisältävä albumi, jonka ruotsalaistaituri julkaisee. Vuonna 1996 Malmsteen julkaisi yhdeksännen albuminsa, jolla hän teki kunniaa mm. Deep Purplelle, Scorpionsille, Jimi Hendrixille ja Kansasille. Toisin kuin tuleva ”Blue Lightning”, ”Inspiration” sisälsi pelkästään covereita. Tulevalle julkaisulle Ynkkä on kuitenkin laittanut mukaan myös neljä omaa kappaletta, ellen aivan mennyt laskuissa sekaisin.

Kappalelistansa puolesta ”Blue Lighning” on tiukka paketti, joka saa taatusti monet rock-musiikin ystävät hyppimään innosta. Levyltä löytyvät niin Jimi Hendrixin kolossaaliset hitit ”Foxey Lady” ja ”Purple Haze”, kuin Deep Purplen ”Demon’s Eye” sekä legendaarinen savu veden päällä (tunnetaan myös nimellä ”Smoke On The Water”). Toki ZZ Topin ”Blue Jeans Bluesia”, Rollarien ”Paint It Blackia”, Eric Claptonin ”Forever Mania” eikä The Beatlesin ”While My Guitar Gently Weepsiä” sovi unohtaa. Näistä jälkimmäisin aiheuttikin jo mielipahaa lukijoiden keskuudessa sivustomme kyseisestä kappaleesta uutisoidessa. Albumin kahta viimeistä kappaletta en valitettavasti päässyt kuuntelemaan, sillä niitä ei oltu laitettu mukaan promolevylle. Kyseiset kappaleet löytyvät kuitenkin myyntiin tulevilta CD:ltä ja älppäreiltä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kun albumin nimikkokappale kajahtaa äänentoistojärjestelmästä ulos, nousee tunnelma välittömästi kattoon Malmsteenin lennokkaiden kitarasoolojen saattelemana. ”Blue Lightningissa” on miellyttävästi groovia, ja tässä vaiheessa albumia pitkät kitarasoolot jaksavat vielä ilahduttaa. ”Foxey Lady” runnotaan ulos väkevästi, ja Malmsteen tekee niin hyvää jälkeä ja oikeutusta Hendrixille omalla vaikeroivalla äänellään kuin pystyy. Yngwie Malmsteen on onnistunut kumppaniensa kanssa tekemään oikeutta kappaleelle, vaikka Ynkän äänestä ei löydykään samalla lailla viettelevyyttä kuin esikuvansa äänestä.

Albumin ensimmäiset Deep Purple -vivahteet tarjoillaan ”Demon’s Eyen” muodossa, joka on äärimmäisen onnistunut sovitus. Vaikka Malmsteen ei ole paljon muuttanutkaan coveroimiaan kappaleita muuten kuin lisäämällä sooloja, on hän onnistunut ainakin ”Demon’s Eyen” kohdalla tuomaan esille uutta näkökulmaa. Myös uudelleensovitukset ”Purple Hazestä”, ”Paint It Blackista” kuin ”Smoke On The Wateristakin” saavat hymyn huulille eivätkä missään tapauksessa tee hallaa esikuvilleen.

Muutamissa antamissaan haastatteluissa Yngwie Malmsteen oli etukäteen pohtinut useiden kappaleiden kohdalla, voisiko tai kannattaisiko hänen tehdä kyseisestä kappaleesta omaa versiotaan. Tähän on varmasti helppo ulkopuolisena todeta, että Malmsteenin ääni tuskin taipuu kaikkiin kappaleisiin niin hyvin, että se kannattaisi. Tämä ajatus nousee väistämättä esiin ”While My Guitar Gently Weepsin” kohdalla. Vaikka Malmsteen laulaakin George Harrisonin osuudet niin hyvin kuin pystyy, ei hän onnistu millään tavoittamaan alkuperäisen kappaleen haurasta ja herkkää tunnelmaa. Sama ongelma toistuu myös ZZ Top -coveroinnin kanssa, jossa ei ole onnistu tavoittamaan alkuperäisen kappaleen pelkistettyä tunnelmaa. Tribuuttiversio vesittyy osittain myös loputtoman kuuloisen kitaran kielien revittelyn ansiosta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka Yngwie Malmsteenin jokainen uudelleensovitus ei aivan osukaan maaliinsa, kääntyvät coverit pääasiassa paremman puolelle. Mitä tulee Malmsteenin omiin kappaleisiin, niin nimikkokappale korjaa potin. Vajaa kolmeminuuttinen instrumentaali ”1911 Strut” kuulostaa liian selvältä albumitäytteeltä Deep Purple-ja ZZ Top -coverien välissä. ”Sun’s Up Top’s Down” on bluesahtava neliminuuttinen veto, joka kaatuu kitarasooloihinsa, joita tällä levyllä on jo tarpeeksi tässä vaiheessa kuultu. ”Peace, Please” pyrkii olemaan kaunis ja tunnelmoiva melodiansa puolesta, mutta jotta se toimisi, sen paikka olisi ollut jo aiemmin tällä levyllä, tai kokonaan jollain toisella albumilla.

Kokonaisuudessaan Yngwie Malmsteenin 21. studioalbumi on tuhti annos kitaravetoista rockia. Malmsteen on halunnut tehdä kunniaa esikuvilleen ja on siksi valikoinut tälle levylle itselleen merkittäviä kappaleita. Pääsääntöisesti Ynkkä on onnistunut tribuuttien uudelleensovittamisessa, lukuun ottamatta muutamaa hairahdusta. Malmsteenin olisi kannattanut jättää omat kappaleensa pois tältä albumilta, sillä ne eivät pysty antamaan albumille enää mitään lisää, vaan jäävät coverien varjoon. Kaiken kaikkiaan Yngwie Malmsteenin uutuus on mukiin menevä kokonaisuus, jonka kappalelista ei ole sulavimmasta päästä, ja albumilla on liikaa pitkiä kitarasooloja, minkä seurauksena levyä on raskasta ja pitkästyttävää kuunnella.