Ysäri-Anthraxin takakireämpi korvike – arviossa Category 7:n eponyymi debyyttialbumi
Moni kaltaiseni ysärimetallin meininkiin hullaantunut boomeri on jo pitkään odottanut hetkeä, jolloin Anthraxin paras vokalisti, John Bush (mm. Armored Saint) pääsisi venyttelemään äänijänteitään entisen yhtyeensä keulille. Joitakin uumoiluja Bushin hetkellisestä paluusta edes yhden kiertueen ajaksi käytiin menneellä vuosikymmenellä, mutta turhaan. Sitten vuoden 2005 Anthrax on pidättäytynyt levyttämään ja kiertämään kulta-aikojensa vokalistin, Joey Belladonnan kanssa.
Jonkin asteiseksi ysäri-Anthraxin korvikkeeksi miellettävä Category 7 ei jää pelimanniensa kokemuksen, teknisten suoritusten eikä meriittien puolesta lähtötelineisiin. Edelleen erittäin elinvoimaisena kurkkumiehenä kunnostautuvan Bushin lisäksi kokoonpanoon kuuluvat Kerry King ja BPMD -kitaristi Phil Demmel (ex-Vio-Lence, ex-Machine Head), toonen kitaristi Mike Orlando (Adrenaline Mob), basisti Jack Gibson (Exodus) sekä Shadows Fall- ja Overkill -rumpali, Jason Bittner.
Vaikka yhdysvaltalaisen modernin thrashin ja groove metalin ymmärtäjien joukossa innostus yhtyeen suuntaan kasvaa helposti jo pelkän nimidroppailun perusteella, täytyy ”Category 7”:n antiin, niin valitettavaa kuin se lopulta onkin, suhtautua varauksella.
Mainos päättyy
Yhtye soittaa parhaimmillaan viiltävän hyvin yhteen. Soolokitaraharmoniat lurittelevat, tuplabasarit lätisevät ja meno on Amerikan malliin mahtipontisinta hevijunttaa ikinä. Myöskään musavideoiden tuotannossa ei olla säästelty. Ainoastaan rentous ja svengaavuus puuttuu koko hommasta.
Tuloksena on periaatteessa päteviä ja paikoin sitäkin parempia ainesosia sisältäviä biisejä, mutta jotka on vedetty kireällä metronomin tarkkuudella, ylisoitettuina ja yliskuupatuilla särökitaroilla narulle. Yhtye lankeaa liian usein myös ylisoittamisen sudenkuoppiin, eikä homma saa Anthraxin Charlie Benante – Frank Bello – Scott Ian -rytmiryhmän akselin pelkistetyn vahvaa groovea missään kohtaa kengän alle. Kyseinen seikka on sääli. Bushin puoliraspilla äänellä venyttelemä blues-country-sävytteinen hard rock -laulutyyli kaipaisi nimittäin eläväisempää ja luonnollisempaa instrumentaatiota ympärilleen saadakseen ilmaisunsa tueksi tyköistuvat taustat. Myös Bittnerin tyystin tarpeeton ja biisien groovea tukematon tuplabasariläpsyttely jättää esimerkiksi avausbiisi ”In Stitchesistä” suuhun paikoin erittäin valjun maun.
Albumin parhaimpien vetojen joukkoon kuuluvat lennokas ”Land I Used To Love”, periksiantamaton ”Weaver at The Breaking Point” sekä raskaasti runttaava mutta melodisuudeltaan rikkaasti jauhava ”Through The Pink Eyes”. ”Category 7” on ainoastaan osittain toimivana, raskasmetallin superkokoonpanon debyyttialbumina pienoinen pettymys. Albumin kohtalokkain akilleen kantapää löytyy tuotantopuolelta ja ennen kaikkea sen näköalattomuudesta. Tästä huolimatta albumi maistunee useammalle raskaan musiikin kuluttajalle.