ZZ Top, Ben Miller Band, Melrose & Ben Granfelt @ Raatin Stadion, Oulu 13.6.2014

Suurkonsertteja on järjestetty Oulun Raatin stadionilla jo monena kesänä. Ei kuitenkaan joka vuosi. Viime kesänä John Fogerty palautti rockmusiikin kyseiseen urheilupyhättöön. Nyt oli vuorossa Teksasin vanhat parrat – ZZ Top. Mukana Atlantin takaa saapuivat myös Ben Miller Band, sekä lämpöä alkukesän koleuteen tuovat kotimaiset rock´n rollin suurnimet Melrose sekä Ben Granfelt.

Aluksi perjantai 13:nnen päivän skenaario oli toteutua, kun viikonlopun sääennusteet lupailivat tyypillistä suomalaista kesäsäätä; rankkasadetta ja alle kymmentä plus-astetta. Sääprofeetat eivät pahasti erehtyneet, ja taivaan antimien osalta päivän aloitus oli tältä osin hyvinkin pelottava. Juuri ennen konsertin aloitusta tuuli yltyi kovaksi, sadepisarat piiskasivat ja mittarilukema painui yhdeksään asteeseen. Kävellessäni kohti päämäärää, ei jäänyt kovinkaan epäselväksi se, mitä bändiä porukka on menossa katsomaan. Tavallista rock-konserttia iäkkäämpää väkeä, jopa seitsemänkymppisiä pitkätukkia ja kovia partafriikkejä virtasi tasaista tahtia kohti Raatin stadionia.

Ben Granfelt lisättiin ohjelmistoon viimeisenä. Herran piti esiintyä myös edellisessä ZZ Topin Suomen-konsertissa Helsingissä viime vuonna, mutta aikataulut eivät lopulta sopineetkaan yhteen. Onneksi herra saatiin nyt mukaan, onhan kyseessä kuitenkin hieno, turhankin paljon varjoon jäänyt kitaristi ja säveltäjä.

Keikan aloitus myöhästyi ilmoitetusta heti parikymmentä minuuttia. Olimme vasta saapumassa kohti Raattia, kun herran ammattimainen rock pauhasi jopa liiankin kovalla volyymilla. Kokemus saattoi johtua tosin kovasta pohjoisenpuoleisesta vastatuulesta, josta vitsailimmekin kollegan kanssa, että päästäänköhän tässä ollenkaan perille asti.

Perille päästiin, ja parikymmentä vuotta soolouraa tehnyt, reilu viisikymppinen Ben Granfelt pisteli kovasti tulemaan taidokasta kitaravetoista rockiaan. Mieshän tunnetaan muun muassa Leningrad Cowboysin ja Los Finlandeses Bastardos -bändien riveistä, vähemmän soolotuotannostaan, vaikka edellytykset kovempaankin paikkaan olisivat perustellut. Tässä vaiheessa Raatin katetulla kentällä oli vasta kourallinen kuulijoita. Sään puolesta olisimme olleet itsekin ennemmin kotona, vaikka musiikki olikin hyvin viihdyttävää. Ihmiset hytisivät sadeasuissaan. Onneksi hyvin pian keli alkoi kuitenkin muuttua parempaan kuin tilauksesta, ja lopussa aurinko paistoikin jo iloisesti.

Ben Granfeltin lisäksi kasassa olevista kotimaisista, vanhoista rock´n roll -kokoonpanoista jo vuonna 1981 perustettu Melrose taitaa olla tällä hetkellä yksi kovimpia, ellei kovin. Henkilökohtaisesti ensikosketukseni bändiin tapahtui jo 1980-luvun television rock-ohjelmissa nähtyjen, siihen aikaan mielipuolisilta tuntuneiden musiikkivideoiden muodossa. Sittemmin bändin lavatoiminta on rauhoittunut. Ainoastaan kitaristilaulaja Tokela pitää yllä kovaa heiluntaa muiden keskittyessä enemmän soitintaituruuteen. Ja niin piti Oulussakin. Basisti Roger tuntui alkuun jopa vaivaantuneelta, mikä onneksi karisi pois nopeaa vauhtia keikan edetessä. Yleisön hyväntuulisuus tarttui nopeasti bändiin, ja lopulta trio antoi todella hienon annoksen vauhdikasta rock´n rollia ja rockabillyä, vanhaa ja uutta materiaalia. Pakkohan se on myöntää että tämmöistä kamaa on väliin suorastaan ilo kuunnella – niin tuntui olevan monen muunkin mielestä.

Yhdysvaltalainen Ben Miller Band oli jo etukäteen tämän bändikatraan ehdoton outolintu. Olin lukenut kyseessä olevan raivokas trio, jossa energinen bluegrass delta yhdistyy kiihkeän bluesin sielukkuuteen ja appalakkien vuoristomusiikin kaihoon. Mitähän tähän voi sanoa, sillä enhän tämäntyylisestä musiikista paljoa tiedä? Otetaan selvää.

Alkuun kolmikon esitys vaikutti tuovan kaivattua erilaista soundia illan antiin. Soittimet vaihtuivat tiuhaan tahtiin pesusoikosta valmistetusta yksikielisestä bassosta, banjosta ja pasuunasta lusikoihin, huuliharppuun, trumpettiin ja moneen muuhun tavallisten bändi-instrumenttien ohella. Jonkin verran teknisiä ongelmia tuntui olevan, jotta saatiin paketti käyntiin toivotusti, ja lavalla hääräili jos jonkinmoista teknikkoa soiton ollessa jo käynnissä. Välillä näytti siltä, että tuleekohan tuosta nyt mitään, kun pitkän tuuhean parran omaava kalju rumpali pomppaili pystyyn kesken kannujen hakkailun, siirtyen kuin lennosta puhallinosastoon. Hetken päästä kuitenkin taas piti käydä pari kertaa lyömässä virveliin. Yksikielinen basso näytti hankalalta soittimelta, jota näppäili vanhempi herrasmies. Irokeesipäinen Miller itse keskittyi lauluun, johon osallistui myös rumpali, sekä puoliakustiseen kitaraan. Musikantit istuivat lähes koko setin ajan laiskoina kummallisten soittimiensa äärellä. Kappaleet vaikuttivat alkuunsa ihan kiinnostavilta, mutta pitemmän päälle kuultu setti alkoi toistaa itseään turhankin vahvasti, ja bändin pointti jäi lopulta turhan epäselväksi. Jonkinlaista omaperäistä bluesia musiikki kuitenkin oli olevinaan.

Illan aikataulu otti itseään kiinni alun myöhäisestä lähdöstä, ja pääesiintyjän noustessa lavalle kello näytti sitä mitä pitikin. Siitä alkoikin melkoinen hittien putki, kun teksasilainen 45 vuotta yhtäjaksoisesti samalla kokoonpanolla vaikuttanut ZZ Top nousi estradille. Bändi näytti lähes samalta kuin se on aina näyttänyt; pitkät vaaleat parrat, mustat aurinkolasit, harmaat hatut sekä tumma vaatetus koristivat kaksikko Billy Gibbonsia (laulu ja kitara) ja Dusty Hilliä (basso). Äijät olivat muutoinkin ”kuin kaksi marjaa”, toistensa ilmentymiä. Vain Gibbonsin kömpelöhkö kävely ja huonompi ryhti erottivat hänet pirteämmän oloisesta Hillistä, rumpali Frank Beardin pauhatessa puhtaasti omalla tontillaan ja erottuen kaveruksistaan omalla karskilla stailillaan.

ZZ Top oli ihan hyväntuulinen, kuitenkin vähäeleinen ja turhankin ennalta arvattava. Kaksikko Gibbons-Hill liikkui tasatahdissa kitaroidensa kanssa, kuten jo silloin ennenvanhaan bändin videoillakin. Nyt liike tuntui hidastuneen huomattavasti ja liikkuminen muutenkin oli todella verkkaista. Jokunen yleisön edustaja saattoi hieraista silmiään ja olla huolissaan Gibbonsin terveydestä, herran tehdessä täysin yllättäen pari todella nopeaa kyykkyhyppyä. Se kuitenkin kuului showhun. Bändi soitti tarkasti, mutta välillä tempo hidastui hieman ja tuntui että biisit rullaavat hitaampaa kyytiä kuin levyillä, mahtoivatko herrojen sormet olla jäässä kylmässä Oulun kesäyössä?

Settilista oli hyvin yllätyksetön ja noudatteli samaa järjestystä kuten jo bändin Yhdysvaltojen-kiertueella aiemmin tänä vuonna, eikä lista ole paljoa muuttunut vuosien saatossa muutoinkaan. Joka tapauksessa biisiluettelo koostui hyvin tutuista vedoista. 18 kappaleen setti sisälsi ainakin kymmenen singlenä julkaistua biisiä.  Välillä miettii, että tarvitseeko näin ison bändin soittaa lainamateriaalia, mutta sitähän tekee kaikki. ZZ Topin soittama Jimi Hendrixin ”Foxy Lady” on jo vakiinnuttanut itsensä melkein bändin omaksi biisiksi, eikä Hendrix ole sitä enää esittämässä, joten…

Heti perään heitettiin 1960-luvun hitti ”Catfish Blues”, joka on Muddy Waters -cover. Tätäkin Jimi Hendrix on coveroinut aikoinaan. Silti tuntui, ettei biisi ihan ZZ Topia itseään edusta.

ZZ Top -materiaali koostui pääasiassa jo 1970-luvulla tutuksi tulleista biiseistä. Moni jäi kaipaamaan settiin ainakin 1985-vuoden ”Afterburner”-albumin biisejä, kuten ”Sleeping Bag” ja ”Rough Boy”. 1980- ja 1990-lukujen materiaali väisteltiin melko taitavasti ”My Head´s In Mississippi” ja ”Pincushion” -ralleja lukuun ottamatta. Parin vuoden takaiselta tuoreimmalta ”La Futura” -levyltä mukaan kelpuutettiin kuitenkin peräti kolme laulua. Kaikkea ei voi aina saada, etenkään kun soittoaikaa on alle puolitoista tuntia.

Varsinainen keikka päättyi tuttuakin tutumpaan ”Legs” -biisiin. Hetken taputtelun jälkeen trio saapui takaisin ihmisten eteen kimaltelevissa takeissa ja encoret aloitti ”Tube Snake Boogie”. Mukaan touhuun otettiin vielä ennen loppua feikeiltä näyttäneet pörrökitaratkin. Ammattimaisesta showsta ja tutuista kappaleista huolimatta ZZ Topin yllätyksettömyys livebändinä aivan loppua lukuun ottamatta hieman häiritsi, mutta lopulta sekin on vain sivuseikka. Kyseessä oli yksi tämän kesän Oulun kärkitapahtumista.

Settilista:
1. Got Me Under Pressure
2. Waitin´For The Bus
3. Jesus Just Left Chicago
4. Gimme All Your Lovin´
5. I´m Bad, I´m Nationwide
6. Pincushion
7. I Gotsha Get Paid
8. Flyin´ High
9. Foxy Lady (Jimi Hendrix cover)
10. Catfish Blues (Muddy Waters cover)
11. Cheap Sunglasses
12. My Head´s In Mississippi
13. Chartreuse
14. Sharp Dressed Man
15. Legs

Encore:

16. Tube Snake Boogie
17. La Grange / Sloppy Drunk Man
18. Tush

Raportti: Petri Klemetti

Kuvat: Tanja Kyngäs