Brutal Assault, 8. – 11.8.2012. Josefov, Tsekki

Josefov, vanha armeijan linnoitus Tsekeissä, toimi jo 17. kertaa Brutal Assault -festarin näyttämönä. 15 000 metallipäätä päivittäin syvyyksiinsä nielevä festari on keskittynyt rankempaan metalliin, ja ohjelma näytti jo etukäteen siltä, että luvassa on melkoinen metallimaratoni. Sinne siis!

Keskiviikko 8.8.2012

Keskiviikkona Brutal Assaultissa vietettiin lämmittelyiltaa, jossa mukana oli muutama bändi ja käytössä vain yksi lava. Ennen paikalle saapumista olimme jo ehtineet ihmetellä itäeurooppalaista tyyliä tehdä asioista yllättävän vaikeita (niin, kaikki pitäisi aina itse tehdä). Hotelliimme kuului bussikuljetus festareille, ja bussi piti käydä molemmissa päissä varaamassa viimeistään 1,5 tuntia ennen lähtöä. Ja varaus tehtiin omalla nimellä. Ehkäpä tässäkin jokin rannekesysteemi olisi toiminut helpommin… Suurin vaikeus kohtasi festareille tullessa e-tiketin ostaneita ihmisiä. Jonoa lippuluukulle piisasi; kuuleman mukaan siellä oli omat luukut erilaisille, jopa eri paikoista ostetuille lipuille. Itse luukulla sitten lipun viivakoodi naputeltiin numero numerolta tietokoneelle. Välillä olivat sähkötkin sopivasti katkenneet. Omassa seurueessani tyypit saivat jonottaa rannekettaan neljä tuntia, mutta foorumilla kerrotaan, että jotkut olivat seisseet jonossa jopa seitsemän (7!!) tuntia.

Itse pääsin festarialueelle jonottelematta Forgotten Silencen juuri lopetellessa settiään. Tuo keikan loppukin meni ohi aluetta skannaillessa ja maksukuponkeja jonotellessa. Festarialueella ruoka- ja juomaostokset siis hoidettiin läipäreillä, joita rahaa vastaan sai. Tähän systeemin olen tottunut jo aikaisemmin esim. Metal Campissa, ja mielestäni se toimii. Ainakin tällä vältti sen, että aamuisin taskuista olisi löytynyt 80 kiloa kolikoita. Ensimmäinen bändi, jonka keikan kokonaisuudessaan näin, oli ”köyhän miehen In Flames” Engel, joka vetäisi sellaisen ihan mukavan melodisen keikan. Itse Engeliniä ei kuitenkaan lavalla nähty, mies lienee ollut toisen bändinsä kanssa toisaalla. Kyllä tämä mukavasti aloitti festarin, mutta ei ehkä vastannut musiikillisesti aivan tapahtuman linjaa.

Varsinaisesti festarin sai kunnolla käyntiin Anaal Nathrakh. Tämä black metallia ja grindiä yhdistelevä tapaus on aina ollut mielestäni hiukan hämärä, mutta pimenevässä Josefovin illassa jekkujen jo pöristessä päässä se pirulainen toimikin hienosti! Bändin keikkakokoonpanosta löytyvä basisti Shane Embury oli festareiden työllistetyimpiä soittajia, koska myöhempinä päivinä hän nousi lavalle vielä myös sekä Napalm Deathin että Lock Upin riveissä. Nuo bändit tuli molemmat tällä kertaa sivuutettua – tai kuunneltua vain puolella korvalla.

Seuraavaksi edessä olikin ensimmäinen aikataulun muutos, kun alun perin viimeiseksi bändiksi sijoitettu Root soittikin ennen Alcestia. Aikataulumuutoksista ilmoitettiin lavojen vierestä löytyvällä screenillä, joten informaatio kulki tätä kautta. Mitään turhia kuuluttajiahan tällä festarilla ei käynyt lavoilla höpisemässä. Viimeisenä päivänä nähtiin kuulutus yhden kerran! Rootilla oli Tsekeissä luonnollisesti kotipaikkaetu, ja selvästi keikkaan oli panostettu toisella tavalla kuin esim. pari viikkoa aikaisemmin Hammer Open Airissa. Pyrot välähtelivät keikalla kovasti ja bändi laittoi parastaan. Ja kyllä se paras minulle kelpasi. Veto oli huomattavasti parempi kuin tuo em. Hammerin keikka. Ja kyllähän Big Boss on tatuoituine naamoineen vakuuttava näky. Rootin jälkeen Alcestilla oli kyllä melkoinen urakka, eikä se siinä oikein onnistunutkaan. Yleisössä oli kyllä selvästi niitäkin, jotka keskiviikkona olivat paikalle tulleet tämän ranskalaisen tunnelmoinnin takia. Minulle illan voittajaksi jäi kuitenkin Tsekin oma suuruus.

Torstai 9.8.2012
Torstaina mentiinkin sitten jo täysillä. Kaksi vierekkäistä lavaa takasi sen, että pystyi hyvillä mielin toteamaan: ”Music will never end.” Toisaalta tämän takia myös jokaisena päivänä jäi väkisinkin joitain bändejä välistä, koska välillä piti myös ravita itseään ja chillailla toisaalla alueella. Alueen perällä oli myös jonkin rakennuksen sisällä sijaitseva club stage, jossa soitti ”pienempiä” bändejä. Tänne yritin ainoastaan kerran Inquisitionin (US) soittaessa, mutta paikka oli niin ääriään myöten täynnä, että matka tyssäsi noin kymmenen metriä ennen oviaukkoja. Bändejä festareilla pauhasi noilla päälavoilla klo 11 – 02 ja klubin puolella vielä tämän jälkeenkin. Metallimusiikin heavy usereille riitti siis tarjontaa ihan koko päiväksi.

Ensimmäisen maratonpäivän aloitti klo 11 paikallinen death corea paiskova Noostrak. Tässä vaiheessa oli hienoa huomata, että yleisö festareilla eli bändien mukana heti aamusta lähtien. Pientä pitin poikastakin näkyi heti ensimmäisen bändin aikana. Mukavat mörinät bändistä kuitenkin lähti ensimmäisen varsinaisen festaripäivän avaukseksi. Mielenkiintoinen soittoaika oli myös tsekkiläisellä Trollechilla, sillä jollain lailla tuo corpse painteilla koristeltu bändi klo 11.30 lauteilla sai aikaiseksi hiukan vinon hymyn. Mutta tunnetusti olen itse tällaisiin bändeihin mieltynyt, ja kyllähän tuo lyhyt puolen tunnin rykäisy herätteli monen muunkin bläkkärin kolostaan. Yleisön joukossa ainakin norjalaisbändien paitojen frekvenssi oli melko suuri.

Seuraava mainitsemisen arvoinen tapaus oli Toxic Holocaust, jonka thrash core maistui ainakin minulle. Yleisön energisyydestä päätellen se maistui muillekin. Venäläisen Arkonan pajupillin puhallukset jätettiin puolestaan suosiolla väliin, mutta ruotsalainen General Surgery coreili tiensä päivän todelliseksi avaajaksi. Bändi on varmasti paljon velkaa Carcassille, mutta voisi kai sitä huonompiinkiin bändeihin tulla verratuksi. Meno oli veristä ja vauhdikasta. Tässä vaiheessa harmitti bändin lyhyt soittoaika. Alkupäivän bändien keikat olivat kaikki noin puolen tunnin mittaisia, ja tällä tavalla niitä bändejä saatiinkin päiviin mahdutettua hyvä määrä.

Sludge-bändi Crowbar jäi auttamatta tsekkaamatta (ja tästä tiedän saavani huutia), samoin The Black Dahlia Murder. Mutta olin jälleen meiningeissä mukana Corrosion of Conformityn kiivetessä lavalle. Bändi oli tavallaan festarin ”kevyintä” antia, mutta tunnetusti nämä sedät ovat joskus aikaisemminkin soittimiaan kokeilleet, joten bändin soitannasta tuli nautittua täysillä. Näytti myös siltä, että itse bändikin tykkäsi kovasti olla lavalla.

Sekä Lock Up että Suomen oma Swallow the Sun tuli seurattua mäen päällä olevalta luonnon omalta näköalatasanteelta, josta näki loistavasti molemmille lavoille. Kumpikaan noista bändeistä ei aiheuta suuria intohimoja minussa, joten hetken chillailu oli aivan paikallaan. Hienosti suomalaiset kuitenkin tuntuivat saavan yleisöön elämää. Tuo näköalatasanne oli hyvä paikka lepuuttaa välillä myös korviaan, desibelit kun olivat festarilla melkoisen kovat. Toinen rauhoittumispaikka olisi ollut holviin kyhätty baari, jossa kuitenkin kävin vain kerran kaljan ostamassa. Näytti sielläkin kuitenkin porukkaa istuskelevan.

Saksalainen Heaven Shall Burn on niitä bändejä, joita nykyisin tuntuu sikiävän joka kylältä ja kulmalta. Mutta hyvin bändi heitti settinsä ja sai yleisön vallan riehaantumaan, kun välillä väkijoukossa pyöri samanaikaisesti kolmekin eri pittiä. Itselleni tämän bändin musiikki on enemmänkin sellaista toisesta korvasta sisään, toisesta saman tien ulos -kamaa. Mutta sitten tutisutti Krisiun lahkeita ja näytti, että death metal kulkee ja on voimissaan. Musiikki todellakin soi niin lujalla, että välillä maakin tärisi jalkojen alla ihan äänenvoimakkuudesta. Krisiun oli ehdottomasti yksi torstain parhaista bändeistä. Tämän jälkeen Ministryn keikka vaikutti lähinnä pössy-Paavon päivätansseilta, vaikka Al Jourgensen ehti välispiikeissään haukkumaan suunnilleen kaiken ja kaikki.

Sitten oli vihdoin vuorossa Dimmu Borgir, joka oli monelle muullekin päivän pääbändi, sen verran täynnä yleisöä paikka oli. Mutta ei kun yleisömeren sekaan vaan! Dimmu Borgir esitteli keikalla loistavan läpileikkauksen lähes 20-vuotisesta urastaan; ainoastaan viimeisin ”Abrahadabra”-levy jäi yhden biisin varaan. Mutta keikalla kuultiin kaikki Dimmun ”hitit” aina ”Antikristista” “The Serpentine Offeringiin”. Mielenkiintoista oli se, että tällä keikalla sinfoniset osuudet oli jätetty melko minimiin ja kiipparitkin miksattu taustalle. Yleisö sai mitä halusi viimeistään silloin, kun ”Progenies of the Great Apocalypse” kajahti pimeään Josefovin iltaan. Dimmu Borgirin keikat ovat yleensä aina hienoja, visuaalisia kokemuksia. Nytkin vokalisti Shagrath jaksoi villitä yleisöä ja keikkua milloin kajarin, milloin rumpukorokkeen päällä Silenozin kitaroidessa samalla näyttävästi. Keikka päättyi ”Mourning Palace” -biisiin, ja yleisöjoukko alkoi valua tyytyväisen oloisena kuka minnekin suuntaan. Tämä hieno keikkakokemus tasasi vähän sitä harmistusta, joka heti seurasi, kun Inquisitionin keikalle oli turha yrittääkään tunkea klubin puolelle.

Sveitsin Samael puolestaan on bändi, jonka live-esiintymiset ovat aina olleet suhteellisen energisiä. Ja sitä oli myös Brutal Assaultin keikka. Basisti Mas ehkä oli hiukan rajoittanut nykivää heilumistaan, mutta hyvältä bändi silti näytti ja kuulosti. Pienen pettymyksen torstai-iltana puolestaan tarjoili Nile, jolta olin odottanut tymäkkää tööttäystä – onhan uusi levykin jälleen hyvä todistus bändin brutaalista menosta. Osittain oma, jo väsynyt mielentila saattoi vaikuttaa siihen, ettei Nile täysin vakuuttanut. Tai sitten lava ja yleisö oli bändille liian suuri, ehkäpä se tarvitsisi intiimimmän meiningin onnistuakseen täydellisesti. Toivottavasti tuleva Nosturin keikka palauttaa uskoni Nileen. Illan päättäjä Arcturus jäi osaltani ensimmäisen biisin varaan bussiaikataulujen takia. Mutta onhan tuo tullut tämän uuden tulemisen myötä tänä vuonna nähtyä jo kolme kertaa, riittäköön se tältä erää.

Perjantai 10.8.2012

Jälleen raahauduin paikalle klo 11 Cattle Decapitationin keikan alkuun ja ehdin kiroilla tällaisia aikatauluja kaikilla keksimilläni keinoilla. Mutta kyllä tämä jenkki- death metal herätti festarikansan jälleen vauhtiin. Puuttumatta sen suuremmin bändin ideologioihin voi vain sanoa, että musiikki toimi ainakin minulle täysillä. Ja kyllähän bändin kitaristi Josh Elmore on melkoisen vikkeläsorminen kaveri.

Seuraavana lavalle kömpinyt Bleed From Within oli itselleni uusi tuttavuus, mutta bändi kyllä yllätti positiivisesti nuoruuden innollaan. Ruotsalainen Vildhjarta taas ei maailmoja avannut, vaikka kahden miesvokalistin yhdistelmä omalla tavallaan toimikin.

Seuraavaksi olikin aika avata päivän thrash-teema, sillä tämän tyylin bändit olivat hyvin edustettuina perjantaina. Avaajan roolin sai Warbringer, josta jo muutaman vuoden ajan on leivottu thrash metallin uutta kuningasta. Ja kyllähän bändi kajauttikin vauhtia Brutal Assaultiin. Meininki oli sekä yleisössä että lavalla todella villi. Keikkaa seurasivat myhäillen myös Suicidal Angelsin pojat. Ja kyllä Warbringeriä kelpasi seuratakin! Itse Suicidal Angels vetäisi myöhemmin samana päivänä oman keikkansa, ja nyt täytyy kyllä sanoa, että kreikkalaiset veivät tällä kertaa pidemmän korren. Bändihän tuli melko lyhyellä varoitusajalla paikalle peruuntuneen Heathenin tilalle. Brutalissa sain todistaa ehdottomasti parhaan Suicidal Angels
-keikan kaikista näkemistäni.

Perjantaina Brutal Assaultin lavan otti haltuunsa kaksikin suomalaista bändiä. Ensiksi Norther päätti uransa tyylikkäästi. Pieni haikeus bändistä taisi paistaa, mutta yleisö osoitti hienosti kunnioitustaan bändin viimeiselle keikalle. Insomnium puolestaan jaksaa ja on voimissaan. Bändi on saanut jo hyvin nimeä Euroopassa, ja oli hienoa nähdä, miten yleisö mm. lauloi bändin biisejä keikalla mukana. Tällaiset kotimaiset bändit ovat hienoja todistuksia siitä, että Suomessa tehdään loistokasta metallimusiikkia, josta kannattaa olla ylpeä.

Suomalaisten jälkeen vanhan black metal -fanin mieltä lämmitti Kampfarin keikka. Norjalaiset taikoivat jälleen kaikki bläkkis-paidat esille yleisöön. Keikka keskittyi viimevuotisen ”Mare”-levyn sisältöön, eikä se ketään tuntunut ainakaan haittaavan.

Metallista hardcoreaan esittelevä Darkest Hour tuli seurattua jälleen näköalatasanteelta, mutta eihän tuo bändi yhtään hullummalta kuulostanut. Niputtaisin sen kuitenkin tuohon samaan kastiin kuin Heaven Shall Burn; näitä bändejä on nykyään ainakin 13 tusinassa. Vallenfyre puolestaan on saanut kriitikot puolelleen, ja kyllä keikka teki saman minullekin. Erityisen hyvin toimivat ne dödömmät biisit, kun taas doomahtavampi meininki olisi minun puolestani saanut jäädä vähemmälle. Ei haittaisi ollenkaan, jos Gregor Mackintosh keskittyisi täysillä tähän bändiin, sen verran hengettömän keikan Paradise Lost illan lopussa heitti. Edes legendaarinen ”Say Just Word” ei pelastanut bändin keikkaa, jonka viimeistään Nick Holmes onnistui pilaamaan laulamalla suurimman osan biiseistä vähän sinne päin.

Seuraavaksi Brutal Assault sai todistaa jo 80-luvun lopulla aloittaneen, 90-luvulla kertaalleen lopettaneen Morgothin uutta tulemista. Morgoth paiskoikin vanhan liiton death-thrashiä menemään sellaisella intensiteetillä, että nuoremmat saisivat ottaa mallia. Hieno keikka, toivottavasti saamme nauttia bändistä tulevaisuudessa myös uuden tuotannon muodossa.

Hatebreed puolestaan jäi tällä erää sinne pienten pettymysten kastiin. Bändiltä on totuttu näkemään energisiä keikkoja, joissa yleisöllä on ollut erityisosuus. Nyt porukka ei vain oikein tuntunut syttyvän Hatebreedin hardcorelle. Ehkäpä pientä turnausväsymystä ilmassa sekä bändillä että yleisöllä? Mutta tilanteen korjasi surffithrash-bändi Municipal Waste, jonka lavailoittelu toimi jälleen kerran. Tulipa tuumailtua, että tässähän on jenkkien oma Rytmihäiriö lavalla, sen verran samalta bändit kuulostavat. Tällaista iloista meininkiä musiikista pitäisi löytyä enemmänkin, sillä bändi sai selvästikin yleisön innon jälleen uudelleen nousemaan. Läheisyydessämme joranneelle fanille ekstrapointsit täydellisestä eläytymisestä!

Perjantain pääbändiksi nousi selkeästi ruotsalaiset viikinkimetallistit Amon Amarth. Taas paikalle valui noin jokainen Brutal Assaultiin lipun hankkinut. Festarikeikkojen tyyliin myös Amon Amarth heitti hittikimaran yleisölle, ja yhteislaulusta sekä innostuksesta päätelleen se kelpasi muillekin kuin vain minulle. Johan Hegg on äärimmäisen vakuuttava ja näyttävä bändin keulakuva, jota on paitsi mukava kuunnella, myös katsella. ”Cry of the Black Birds” ja keikan päättänyt ”Guardians of Asgaard” taitavat pokata kovimman yhteislaulun aikaan saaneiden biisien palkinnon näillä festareilla. Tämän jälkeen Machine Head kuulosti entistäkin pliisummalta, mutta Convergen keikasta jaksoi vielä vähän innostuakin. Perjantai-illan kohdalla harmittamaan jäi Gorgutsin keikan missaaminen, mutta yhäkään ajatus siitä, että keikan jälkeen pitäisi odottaa kaksi tuntia bussia, ei saanut jäämään paikalle.

Lauantai 11.8.2012

Lauantaina alkoi jo jaloissa ja muussakin kropassa tuntua nuo edelliset festaripäivät, joten raahasin kuuloelimeni tällä kertaa paikalle vasta iltapäivällä. Missatuista bändeistä pienen harmistuksen aikaan sai Aborted, jonka keikat olen onnistunut sivuuttamaan aina – aikaisemmin kylläkin bändin itsensä peruuttamisten takia. Viimeisen festaripäivän aloittajana sai osaltani toimia siis Textures, joka päräyttikin päivän käyntiin makoisasti. Progressiivisia elementtejä musiikkiinsa sopivassa suhteessa sotkeva hollantilaisbändi sai pään nyökkäilemään sillä tavalla hyväksyvästi, niin kuin rokkipoliisityyliin kuuluukin. Näin lähti siis päivä käyntiin.

Lauantain harmittava aikataulumuutos sattui Sodomin kohdalle, kun heti Texturesin jälkeen saimme screeniltä nähdä, että Sodom on siirretty soittamaan klo 2.20. Se siitä bändistä sitten. En tiedä, mikä tällä kertaa muutoksen syynä oli, mutta poppoo tuntuu olevan varsinainen thrash metallin Aku Ankka, koska lähes jokaisella festarikeikalla, jolla bändin olen nähnyt, on jotain hässäkkää. Vähintään bändin kamat ovat jossakin toisaalla.

Vielä lauantainakin tarjolla oli yksi suomalainen bändi, kun Finntroll laittoi alkuillasta jalalla koreasti. Ja hyvinhän nämä Suomi-peikot saivat yleisön jortsaamaan mukana, ja muutama Suomen lippukin siellä yleisön joukossa taisi vilahtaa. Heja Finland! Tämän jälkeen törähtikin sitten kunnolla, kun lavan otti haltuunsa jenkki-dödöä tosissaan paahtava Immolation. Tätä jo aikuiseen ikään päässyttä bändiä en ollut onnistunut aikaisemmin livenä todistamaan, mutta toivottavasti uusia keikkakokemuksia tulee pian lisää, sen verran vakuuttavan esityksen Immolation tarjosi. Täytyy kyllä sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen Six Feet Under oli vain varjo, joka ei pystynyt tarjoamaan lähellekään niin hyvää death metal kokemusta kuin edellinen bändi. Kyllä se Barnes örähteli entiseen tyyliin, mutta muuten uusi kokoonpano ei juurikaan onnistunut samassa mittakaavassa kuin maanmiehensä. Taustamusiikiksi jäi myös At the Gates. Kohdalleni sattui nyt tämän bändin kolmas keikka, joka on jättänyt lähinnä huonon maun suuhun.

Mutta sitten saapui pimeys ja Immortal! Ja siinähän piti taas tätin tunkea sankan yleisömeren keskelle seuraamaan, kuinka Bergenin pojilta tällä kertaa taipuu rapukävelyt ja irvistelyt. Tiedän, että ”tosi-scene-miehet” hymähtelevät Immortalin uudemmalle tuotannolle, mutta kyllä minusta vain nuo ”All Shall Fallin” biisit toimivat tälläkin kertaa. Mutta tietenkään Immortal-keikkaa ei voi olla ilman ”At the Heart of the Winter” -biisiäkään. Abbath ja Apollyon ovat suhteellisen eleettömiä esiintyjiä (voiko näin sanoa, kun tyypeillä on täydet maskit naamassa?), mutta kyllä Immortalin kohdalla riittää, kun Abbath ärisee pimeään yöhön ja kipittelee raputyyliin välillä lavan puolelta toiselle. Loistokeikka loistobändiltä, kiitos jälleen kerran Norjan black metallille!

Viimeiseksi vuoden 2012 Brutal Assaultin bändiksi sai jäädä Moonspell, mutta kyllähän päässä vain kaikui vielä edellisen bändin ”Call of the Wintermoon”, joten huitaistiin viimeiset votkat (toim. huom. festarilla myytiin Finlandia-vodkaa) naamariin ja lähdettiin jo kotia kohti.

Kaiken kaikkiaan Brutal Assault jätti pelkästään hyviä kokemuksia mieleen. Seuruettani ehkä hiukan sapetti ensimmäisen illan jonottaminen, mutta tämän jälkeen hommat toimivat suhteellisen hyvin. Musiikkia oli tarjolla yllin kyllin ja alue oli toimivat (vaikka sateen sattuessa hiekkakenttä saattaa 15 000 festarikävijän jaloissa tamppautua melkoiseksi mutavelliksi). Tsekki on lisäksi vielä suhteellisen kukkaroystävällinen maa. Leirintään halajaville on tilaa aivan festarialueen vieressä, itse majoituimme 20 kilometrin päässä festarihotellissa, mutta tähän majoitukseen kuului päivittäin kuljetus festareille ja takaisin. Hotellin asukkaista muuten puolet taisi olla suomalaisia! Joka tapauksessa, kyllä Brutal Assaultiin voi mielellään palata uudelleenkin.

Kuvat (ylhäältä alas):
-Engel
-Trollech
-General Surgery
-Vildhjarta
-Warbringer
-Municipal Waste
-Immolation

Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen