Ennen kaikki oli paremmin? The Hirven artikkelisarjan toinen osa luettavissa

The Hirvi -promokuva 2017

Lähes 30 vuoden tauon jälkeen paluun parrasvaloihin tehnyt thrash metal -yhtye The Hirvi työstää parhaillaan materiaalia tulevaa albumiaan varten. Yhtyeen kitaristi-laulaja Juha Virtanen avaa Kaaoszinelle tuoreessa artikkelisarjassa ”Old school killspree”-albumin tekoa ja sitä millaista hommaa ”työskentely” metallibändissä keski-ikäisillä rokuilla on. Voit lukea artikkelisarjan toisen osan tästä:

ENNEN

Talvi 1987-1988

The Hirven ensimmäinen keikka tapahtui Espoonlahden lukiossa ja setissä oli kaksi biisiä, ”Dying Time” ja ”The Hirvi”. Olin juuri vaihtanut Sibelius-lukioon ja pystyin jotenkin lakaisemaan aamunavausepisodin pöydän alle selittämällä rehtorille, että soitetaan helvetin korkeatasoisen Sibisbändin kanssa. Oikeasti lavalle siis kapusi The Hirvi käsittäen itseni sekä Poutiaisen ja uuden rumpalin Konon. Jostain syystä basistin läsnäolo ei tuntunut tarpeelliselta.

Olin rakentanut ”Dying Timea” kuin Iisakin kirkkoa, joskin päinvastaisin tarkoitusperin.
Slayerin ”Reign in Blood”, Kreatorin ”Pleasure to Kill” ja Voivodin ”Killing Technology” olivat löytäneet tiensä levyhyllyyni ja tehneet selväksi, miten metallia tuli tehdä. Biisit piti rakentaa jatkuvasti muuttuvaksi ja kasvavaksi riffiryppääksi, jotka runnotaan läpi nopeasti ja brutaalisti. Päälle huudetaan naama punaisena saatanasta ja kaiken elollisen tuhoamisesta mahdollisimman kivuliaasti.

Tämä kombinaatio tietenkin kuvasi varsin täsmällisesti omaa mielenmaisemaani tuossa siunatussa nuoruuden vaiheessa, kun mitään ei vielä tapahdu ja elämä on kuin tökötäisi bussipysäkillä odottaen kaikkeen hienoon vievää vaunua, joka ei tunnu saapuvan.

Me toimimme keikalla lämppärinä. Pääesiintyjä oli lukion vanhemmista jätkistä koostuva rockbändi, joka ei tietenkään pitänyt meitä minään. Heillä oli giganttinen tuplabasarikioski rumpusettinä tököttämässä kookkaan rumpuraiserin päällä. Kono meni kysymään niden rumpalilta, mikä boogie? Rumpali, standardi-espoolainen, kookas jääkiekkoilijatyyppi, sanoi: “Sori, sä et mun rumpuja käytä. Roudaat sen koulun oman setin tohon eteen.”

Rytmihäiriö 1988

Kono oli aika pehmeä jätkä eikä jäänyt tappelemaan asiasta. Kasasimme lavalle koulun onnettoman minisetin, mutta rumpumattoa ei löytynyt mistään. Jääkiekkoilija tuli siihen viereen naureskelemaan: “Hehheh, sulla saattaa tulla basarin kanssa vähän ongelmia.”

Minulla oli juuri ollut lähes vakiona toistuva talviflunssa, joka oli puolestaan johtanut kurkunpääntulehdukseen. Keikka-aamuna ääntä ei lähtenyt pihaustakaan. Moni järkevä ihminen olisi tässä vaiheessa tietysti perunut koko homman, mutta meitähän ei kiinnostanut vittujakaan. Soitimme treeneissä jatkuvasti hengailevalle Retulle, joka osasi sanat helposti ulkoa ja karautti bussilla paikalle vierailemaan solistina.

Siitä se lähti. Jääkiekkoilija oli ollut oikeassa: bassorumpu ei pysynyt paikallaan lainkaan. Kono joutui vetämään sitä takaisin itseensä päin neljän tahdin välein, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen muutenkin tarkkuutta kaihtavaan työskentelyynsä. Retu heilui kuin heinämies. Hän ei kertakaikkiaan ollut mikään solisti mutta yritti paikata puutteitaan heiluttelemalla pitkiä käsiään kaaressa ja laulattamalla yleisöä, joka istuskeli jumppasalin lattialla jossain välinpitämättömyyden ja typertyneisyyden välitilassa.

Power from the night, it´s dying time”, Retu huusi ja käänsi mikin yleisön suuntaan. Ei tullut vastakaikua.

Power from the night, it´s dying time, so why don´t you fucking die”, hän karjui, ja kuin vastauksena yleisön hiljaisuuteen, Quest II -kitarastani napsahti ala-E poikki. Mistään vaihtokitaroista ei ollut tietoakaan ja varmaa oli, että jos jääkiekkoiijat eivät lainanneet rumpuja, kitara ei tullut kysymykseenkään. Kämmelsin biisin loppuun ilman E:tä ja sanoin sitten Konolle joka oli ihan helvetinmoisesssa hiessä jatkuvasta rumpujen edestakaisin vetämisestä, että ”Nyt saatana keksikää jotain viihdyttävää”.

Juha promo 2018. Kuva: Jani Kormu

Kävelin lavan reunaan esirippujen sekaan pois näkyvistä vaihtamaan kieltä ja jätkät jäivät siihen möllöttämään. Hiljaisuus oli yleisön ja bändin puolelta molemminpuolinen ja piinallinen. Sitten joku huusi yleisöstä: ”Poutiainen, soita soolo!” Poutiainen alkoi tapailla jonkinlaista ”Final Countdownin” ja Yngwie Malmsteenin epäsikiötä sillä helvetinmoisella treblesoundilla, jolla hän aina soitti. Kiersin sormet verillä liiasta sahaamisesta kieltä kiinni ja mietin, että johan nyt on vittua tämä keikkahomma.

Keikan jälkeen The Hirvi ajautui sivuraiteelle eikä treenannut puoleen vuoteen. Poutianen erosi bändistä, joten musiikkiluokkaan ei enää ollut asiaa. Itse pyörin enimmäkseen keskustassa. Kono oli kirjoilla amiksessa, mutta oikeasti treenasi päivät pitkät rumpuja puolijapanilaisen hipin Janne Tanaben autotallissa. Minä taas olin kirjoilla lukiossa, mutta oikeasti kulutin aikaani lähinnä Musamaailmassa Stonen jätkien ja muutaman muun sibisläisen kanssa soittelemassa kaikenlaista paskaa päivät pitkät. Siellä oli sellainen meininki, että antoivat meidän vaan istua ja jammailla ja keittivät vielä kahviakin.

Soundissa oli pitkät soittajienhakupalstat. Hirven ollessa jäissä ajattelin, että täytyy nyt joku bändi olla, ja vastasin ilmoituksen, jossa haettiin speedmetal-kitaristia. Sovin tapaamisen rautatieasemalle, jonne ilmaantui pari narkoottisen laihaa tyyppiä, jotka puhuivat kuin rikkinäinen konekivääri. Lyhyitä ja yli-inhimillisen nopeita lauseryöppyjä seurasi yhtä pitkä katkos, jonka katkaisi usein kimeä nauru. Kyseiset henkilöt olivat Otto Luotonen ja Yki Mansnerus.

Otto ja Yki kärräsivät minut kaupan kellaritilaan Pakilassa. Se oli ensimmäinen oikea treenikämppä, jonka olin eläessäni nähnyt. Nurkissa pyöri hajonneita kitarapedaaleja ja vanhoja Alibi-lehtiä, seinillä roikkui repaleisia julisteita nahkaan ja panosvöihin pukeutuneista miehistä ja ei mihinkään pukeutuneisista naisista. Kytkin Quest II:n puolen helvetin pauhulla brummavaan Marshalliin ja esittelin ääni ylpeydestä narahdellen ”Dying Timen”. Sanoin, että tämä biisi kertoo siitä, että joku tyyppi tulee ovesta, julistaa olevansa jumala ja tappaa kaikki.

“Ai Jumala tulee ovesta ja tappaa kaikki? Sopiiko tiedustella?” Otto sanoi.
Tauko.
“Miksi näin toimitaan?”
Tauko. Nauru.
“Erinomaista.“

Edelleen nauraen Otto hakkasi neljä kertaa haitsua, ja kun kitara ärähti biitin päälle käyntiin, elämä, nuoruus ja hiki virtasivat ruumii lävitse ja piiskasivat kättä kuin salama olisi ruoskinut nivelille.

NYT

”Old School Killspreen” tuotanto etenee kuten nykyisin on tapana. Rummut äänitetään rahaa vastaan oikeassa studiossa. Kaiken muun pystyy tekemään himassa tai lainaamalla jotain kaupungin rokujen lukuisista treenikämppästudioista. Budjettia ei ole kenelläkään, joten kamoja lainataan ristiin. Kun jonkun täytyy tehdä lauluja, kännykkä soi ja parin tunnin sisään oven taakse ilmestyy rähjäinen hippi, jolle ojennan shure sm7b-mikrofonin. Kun meiltä puuttuu DI-boksi, Oton auto ajaa hipin pihaan ja saapuu takaisin muassaan Radialin J48. Molemmat kulkevat kätevästi Alkon muovikasseissa.

Dying Timen” rummut äänitettiin Mikko Herrasen studiolla Tikkurilassa. Studiolla hengailu on mukavaa, mutta mukavuuden aste on pahasti viikonpäivästä riippuvainen, ja pahaksi onneksi sattui olemaan sunnuntai. Katselin soitot sen verran läpi, että menivät kiertojen kanssa yksiin ja breikit paikoilleen. Pakenin sitten relaksoitumistilaan ja luin hyllystä Lemmyn elämänkerran läpi krapulaisen huolettomuudella. Mietin, että tästäkin jätkästä sanottiin loppuvaiheilla, että voi voi kun mätänee alkoholismiin tämäkin roku, ja nyt häntä ylistävät eeppisenä taiteilijalegendana maitofirmatkin.

Otto tuli huoneeseen hakemaan kahvia. Hänen puheenpartensa pätkii edelleen samalla rytmiikalla, mutta tahti on hidastunut. Kun Otto nykyisin nauraa, hän kannattelee vatsaansa kämmen ja sormet auki, molemmin käsin. Ääni ei enää ole kimakka, mutta silmissä elää sama vimma. Jossain tuon maanisen katseen pohjalla on kuitenkin tilkkalusikalla annosteltu ripaus lempeyttä, jota siellä ei ennen ollut. Liskon tilalle on astunut karhu.

“Juha Virtanen!” Otto sanoi.
“Oletko kiinnittänyt huomiota” – tauko – “että sun kappaleissa puhutaan usein RAISKAUKSESTA?”
Mietin asiaa. En ollut huomannut.
“The Hirvi -kappaleen kertosäkeessä” – tauko – “sanotaan RAPING YOUR SISTER!”
Tauko.
“Ja Dying Timessä FUCKED UP, YOUR BODY´S BEEN RAPED. Mä luulin aluksi, että se on FUCKED UP, THE PUNISHMENT IS RAPE. Se olisi ollut..” – tauko – “aika paha.”
Sitten Otto nauroi kymmenisen sekuntia pidellen vatsaansa molemmin käsin ja painui takaisin tarkkamoon vastakommenttia odottamatta. Mietin, että voi vittu, noinpa on. Kelailin sanoja päässäni.

“Fucked up, your body´s been raped
By the chainsaw gang that rolls all over
I´m your fucking god
This maybe the greatest moment of your fucking life.”

Asia häiritsi minua. Ajattelin, että kuka pillunhimoinen sadisti tämänkin on kirjoittanut. Sitten mieleeni palasivat Kreatorin riimit ”Pleasure to Killissä”:

“Your body is so pretty but how will it look
When my perverted lust is stilled
No one to save you no parents or friends
Because they’ve already got killed”

Huokaisin ja jatkoin kirjan lukemista. Lemmy sekoili olan takaa Hawkwindin kanssa jossain festareilla. Itse lähestyin hiljalleen nollapromilleja ja tilaa, jossa vedenjuonti vaihtuu suolapähkinöihin. Ikkunaverhojen varjot näyttivät pitkiltä eikä sanottavasti tehnyt mieli tappaa ketään.

Ainakaan kovin sadistisella tavalla.

https://www.facebook.com/thehirvi

Minun nimeni on Juha Virtanen ja olen soittanut 30 vuotta metallia vailla kummempaa menestystä.

Kommentit