Nightwish – Endless Forms Most Beautiful -albumi kappale kappaleelta
Nigthwishin uusin, järjestyksessään kahdeksas pitkäsoitto ”Endless Forms Most Beautiful” julkaistaan maaliskuun 27. päivä ja se tuo tullessaan paitsi 11 kappaletta myös pari uutta naamaa, joiden voimin albumi äänitettiin. Bändin kolmas naisvokalisti Floor Jansen on vakiinnuttanut paikkansa Nightwishin remmissä toimittuaan keikoilla jonkin hetken vain korvaavana väliaikaislaulajana. Rumpali Jukka Nevalaisen paikkaa täyttää vieraileva tähti, mm. Swallow the Sunista ja Wintersunista tuttu Kai Hahto, Nevalaisen vetäydyttyä kannujen takaa unettomuuden vuoksi. Kaaoszine pääsi kuuntelemaan albumin alusta loppuun ja arvostelee sen nyt kappale kappaleelta.
1. ”Shudder Before the Beautiful”:
Eipä tullut sitä pitkää introa jota odotin vaan homma lähti saman tien käyntiin. Nopeatempoinen kappale yhdistettynä Jansenin rauhallisen pitkiin vokaaleihin, joita kuullaan levyllä jatkossakin paljon. Heti kättelyssä voi sanoa neidon äänen sopivan lähes täydellisesti kokonaisuuteen, sillä kuultavissa on oikopäätä jotain todella tuttua ja turvallista. Kuitenkin jo tässä ensimmäisessä kipaleessa Floor näyttää persoonalliset kyntensä tuoden mukaan jotain aivan uutta. Kappale vaihtelee Nightwishin tavoin kirkkaasta synkempään, missä kirkkaudesta vastaa korkean neidon korkea laulu ja melodiat. Ei sovi kuitenkaan unohtaa tämän biisin soolo-osuutta, jossa oli jopa Children of Bodom –tyylistä synan ja skeban sooloilujen vuorottelua sekä yhdistelyä. Biisi alleviivasi mitä neiti Jansen sanoi ennen kuuntelun aloittamista: tavaraa löytyy ja paljon. Hyvä pohja tulevalle, mutta heitti ilmoille kysymyksen että mistäs tässä tarinassa onkaan kyse?
Mainos päättyy
2. ”Weak Fantasy”:
Sinfonisuus ja pieni teatraalisuus paistaa edelleen läpi, nyt paljon laajemmin ja ”Weak Fantasy” menee omassa lohkossani sinne elokuvasoundtrack -puolelle. Sama linja ”Imaginaerumin” kanssa tuntuu jatkuvan ja tämä kappale on juurikin sitä mitä uudelta levyltä oli odotettavissa. Tässä on taas sitä jotain hyvin tuttua, mutta vielä vähän ujostellaan eikä uskalleta pistää kaikkea likoon. Jansen on vakuuttanut jo ja hänen ääneensä tottuu viimeistään tämän kappaleen aikana. Herra Hietalaakin pääsee kuulemaan tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa.
3. ”Élan”:
Ensimmäinen julkaistava sinkku ja laajuudestaan huolimatta hyvin kompakti paketti, johon pääsee äkkiä sisään. Vie ikään kuin puolet show’sta melodioillaan ja sykkivyydellään. Tässäkin ehkä hieman löysäillään, mutta ei anneta kuitenkaan periksi. Tilanne on selkeästi hallinnassa eikä pieni uudistus sapluunaan tee ollenkaan pahaa.
4. ”Yours is an Empty Hope”:
Alussa on jälleen niitä tunnelmaa tuovia “bluing” -ääniä, joita kuulee jossain fantasialeffoissa ja muutamassa muussakin bändin kappaleessa. Nyt puhutaan sinfonisesta metallista parhaimmillaan – tätähän bändi edustaa ja se on jälleen kuultavissa omassa elementissään. Nyt mennään tähän saakka korkeimmalta ja kaikkein kovimmin tunnelmaa rikkomatta. Kappaleen kuorolauluista tulee hetkelliset kylmät väreet ja ne laittavat kuuntelijan odottamaan vielä yhtä räjähdystä, kun alussa paukkui suhteellisen kovaa. Keskivaiheilla ”Dark Chest of Wonders” pulpahtaa mieleen, kun näitä räjähdyksiä sitten tuleekin hieman satunnaisesti eikä loppua tunnu näkyvän.
5. ”Our Decades in the Sun”:
Mainos päättyy
On aika rauhoittua ja luoda mielikuva pienestä karaokebaarista. Tuomas säestää pianollaan herkästi fiilistellen Floorin laulun saadessa jälleen uusia ulottuvuuksia. Myöhemmin jostain tupsahtaa Emppu kitaroineen riffittelemään, jolloin Floorin on nostettava ääntä kuuluakseen myös peräpenkin Masalle. Alun surusta noustaan ja kaikki vaikuttaa taas pirteämmältä, ja tämä tekee omalla tavallaan kappaleesta kauniin. Ehdottomasti herkemmille kuuntelijoille.
6. ”My Walden”:
Kuudes kappale lähtee käyntiin jokseenkin ihmeellisesti, aivan kuin jokin poppipoika olisi eksynyt väärään studioon. Kuultavissa on tosiaan runsaasti nyt folkahtavia poprockin elementtejä, ja kun aikaisemmat kappaleet olivat vähän niitä vanhemman tuotannon kaltaisia, nyt turvaudutaan nykyaikaan. Laaja toimivan menevä kirjo erilaisuudessaan toi mieleen paitsi raskaan populäärimusiikin, myös osin Eluveitien kevyimpiin kuuluvat tilutukset. Sen verran paljon aurinkoa ja jouhevuutta tämä kappale tarjoaa, että menee tällä hetkellä listani kärkeen.
7. ”Endless Forms Most Beautiful”:
Mainos päättyy
Sanalla sanoen juuri tätä uudempaa Nightwishia. Täyttää ikään kuin nimikkobiisin, mutta myös täyttöbiisin kriteerit. Ei mitenkään erityinen tai ihmeellinen, mutta olisi varmasti hyvä valinta tulevan kiertueen settilistaan. Loppu tuntuu vähän toistolta, mutta kappale sanoo yksinkertaisen olevan kaunista.
8. ”Edema Ruh”:
Tässä on albumin nuorekkain biisi. Sinfonisuus ja folk muuttuvat rockahtavaksi metalliksi, jota esim. joku Sturm und Drang voisi aivan hyvin soittaa, jos unohdetaan nämä säkkipillit sun muut. Sisältää tarttuvaa yhteislaulua, joka toimi nyt paljon paremmin Marcon äänen esiintyessä kuuluvammin taustalla.
9. ”Alpenglow”:
Mainos päättyy
Täyttökappaleista toinen. Matka jatkuu taas tasaisena ja kappale menee sinne soundtrack-lohkoon. Kaitsulla olisi ollut mahdollisesti varaa takoa tähän kohtaan jotain mielenkiintoista, sillä tämän aikana odottaa jo seuraavaa kahta kappaletta ja levyn lopetusta.
10. ”The Eyes of Sharbat Gula”:
Hempeilevä väli-intro ennen viimeistä koitosta. Jälleen herkkää kuorolaulantaa, nyt ilmeisesti nuoremman ikäpolven toimesta. Muuten täysin instrumentaalinen tunnelmaa luova kappale, jota tarvitaan viimeistä koitosta varten.
11. ”The Greatest Show on Earth”:
Tuollainen nimi levyn viimeisenä kappaleena loi paljon odotuksia. Rauhallinen meininki jatkuu, mutta rauhassahan kaikki maapallon parhaat show’t alkavat. Kappaleella on pituutta n. 24 minuuttia eli materialismionnellisuudesta kärsitään. Vartomisen jälkeen moottorin käynnistys luo helpotuksen tunteita, mutta fiilis on edelleen odottava. Jännitystä pidetään yllä kunnes pikkuhiljaa rupeaa tapahtumaan enemmän ja enemmän. Vokaaleja odotellessa niitä lausutaankin jo yhtäkkiä ja samoin rumpukomppi on yllättäen ilmestynyt taustalle. Ehdottomasti mielenkiintoisin kuunneltava sillä aina, kun kliimaksi on saavutettu, lähdetään vain uudestaan liikkeelle. Mikään ei riitä ja pieniä sekä kyseenalaisia yksityiskohtia satelee. Tarinankertoja Richard Dawkinsin ääni puhuu lopun alusta ja tämän jälkeen vasta räjähtääkin. Pääpiirteittäin mikään ei juuri eroa esim. aloituskappaleesta, mutta nyt kaikki pistetään yli eikä paukkuja säästellä. Täytyy sanoa etten ole vastaavaa aikaisemmin kuullut.
Valtavasti kamaa, jota oli odotettavissa. Levystä tulee fiilis, ettei haluta lopettaa ja materiaalia olisi ollut varmasti paljon enemmänkin. Tunnelma pysyy kiitettävästi yllä koko ajan ja siihen on käytetty laaja repertuaari eri kikkoja. Dawkinsin ollessa vielä äänessä ja veden tyrskytessä ennen loppua unohtaa kaiken mitä on juuri kuullut ja olo on hyvällä tavalla ähky sekä tietenkin tyydyttynyt. Luonnehtisin tätä albumia ehkä hieman tavallista yksinkertaisemmaksi, mutta monipuolisuutta tietenkin riittää. Sanoisin bändin onnistuneen jälleen paria floppia lukuun ottamatta lähes täydellisesti. Ostaisin ja menisin katsomaan livenä enemmän kuin mielelläni.
9½/10
Arvostelu: Ville Raitio