Olen törmännyt tässä työssä/harrastuksessa viime aikoina yhteen pahaan ongelmaan. Dilemma on se, että mikään ei tunnu enää miltään eikä ravistele perustuksia. Ihan sama, kuinka rankkaa, hurjaa, herkkää, utuista, puistattavaa tai luotaan työntävää valtavirtojen musiikkia on tarjolla. Kaikki tuntuu aiheuttavan jälkireaktiona pelkän olkien kohautuksen. Indie ja alternative ovat nekin enää tyylikkyyttä tavoittelevia termejä. Kun intohimo häviää, on valittavana tasan kaksi vaihtoehtoa. Voi joko luovuttamisen kautta lopettaa tai sitten voi alkaa etsiä jotain uutta kohdetta, joka sytyttää kipinän uudelleen liekkeihin. Olen päätynyt hanskojen tiskiin heittämisen sijaan tutkimusretkelle, ensimmäisenä pysäkkinä hakeutuminen Svart Recordsin välittömään läheisyyteen. Tuon turkulaisen levy-yhtiön artistikattaushan on varmasti yksi tämän päivän monipuolisimmista ja ennakkoluulottomimmista.

Svartin rikkaasta tarjonnasta nousee esille 82-vuotias pääväylien ulkopuolella seikkaileva free jazz -legenda Sonny Simmons. Hän on päätynyt levyttämään ranskalaisen Moksha Samnyasin -nimisen trion kanssa levyllisen utuista ja takuulla undergroundissa lymyilevää materiaalia. Toki ulkomailta löytyy muitakin artisteja, jotka ovat levyttäneet ja julkaisseet musiikkia suomalaisen yhtiön kautta, mutta tämä yhdistelmä on aika suurella varmuudella näistä ehdokkaista persoonallisin.

Moksha Samnyasinin soitinvalikoima muodostuu sitarista, bassosta ja rummuista. Yhtye luo musiikilliseksi perustaksi alkuperäiskansojen perinteistä ammentavan, paksuna vellovan ja unenomaisesti liikkuvan lentävän maton. Rinnakkaisulottuvuuteen viittaavan pohjan päälle Sonny improvisoi alttosaksofonilla ja englannintorvella ihastuttavan höyryisiä katakombeja.

Kappaleita on vaikeampi eritellä, koska en löydä improvisaation pohjalta juurikaan perinteistä sävellystyötä. Joku asiantuntija saa ihan kaikessa rauhassa osoittaa minun olevan väärässä. Päällimmäisenä leijailee kuitenkin vaikutelma muusikoista, jotka ovat virittäytyneet jollain tavalla tunnelmiin ja antaneet oikean tilan löytyessä soittimien viedä mukanaan. Reitin varrella ei ole karttoja kaipailtu, eikä edes päämäärä ole vaikuttanut tärkeältä. Tärkeintä on ollut itse matka, joka onkin ollut syvä.

”Nomadic” leijailee alusta lähtien kaukaisuuteen makean savun siivittämänä. Siellä jossain sykkii mystinen maailma, josta löytyy samanaikaisesti kiehtovia ja painajaismaisia elementtejä. Levy on kuin äänimaisema jonkin Kauko-Idässä sijaitsevan kaupungin omituiselta sivukujalta, jonka päätepisteestä alkaa kosteasti sykkivä viidakon yö. Vastaan tulee ihmisiä ja olentoja, jotka ovat kuin paha auto-onnettomuus. Pelottaa, mutta et saa silmiäsi irti kiinnostuksen kohteesta, vaikka kuinka yrittäisit. Suuhun tunkee väkisinkin vahva kannabiksen aromi, vaikka olisi sataprosenttisen varma syyttömyydestään jazz- savukkeiden hallussapitoon tai poltteluun.

Öisen kaupungin ja viidakon polttopisteestä löytyvän hallusinaatioita sisällään pitävän aromipesän luulisi olevan unelmien täyttymys pitkästyneelle musiikin suurkuluttajalle. Kokonaisuus ei ole kuitenkaan ongelmaton. Levy hiippailee ”When It Comes, I Don’t Fight It” nostatusta lukuun ottamatta liiaksi samassa verkkaisessa tunnelmassa. Jumittamista kavahtavat kuulijat luovuttavat viimeistään kolmannen kappaleen kohdalla. Korkealiitoinen leijaileminen sumun seassa tehoaisi voimakkaammin, jos rytmiosasto sykkisi laajemmalla skaalalla. Edellä mainittu levyn päätösraita onkin kovasti kaivattu piristysruiske eloon heräävällä vapaalla pudotuksellaan, joka johtaa pelastavan kahvilan eteen Amsterdamissa tai Kööpenhaminassa.

Sävellystyötä olisi voitu harrastaa hieman ahkerammin ihan vain tarttumapinnan ja koukkujen lisäämiseksi. ”Nomadic” on lähellä päätyä luotaantyöntäväksi, mutta onnistuu lopulta pääsemään positiivisen puolelle kaikessa psykedeelisyydessään. Jos tämä levy olisi elokuvan ääniraita, itse filmi olisi varmasti jotain hullumpaa kuin esimerkiksi ”Pelkoa Ja Inhoa Las Vegasissa”. Vertailutyö ei tuota tulosta, sillä esimerkiksi jossain yhteydessä väläytelty kuvaus meskaliininsa hyvin nauttineesta ”Bitches Brew’sta” (Miles Davis) ei oikein kohtaa ”Nomadicin” sisällön kanssa. Tämä on jotain kokonaan muuta, eikä ihan vähiten doomia lähentelevän grooven takia. Tarttuva svengi ei tule ensimmäisenä mieleen, kun matkustaa hidastetulla aallolla. Sonnyn kieppuvaa puhallinsoittimien käsittelyä lukuunottamatta sisältö poikkeaa kaikesta kuulemastani jazzista radikaalisti.

Uusien kokemuksien etsijöille kokonaisuus on varmasti herkkua. Itse koen onnistuneeni reissullani vähintään kohtalaisesti. Tämä tuntuu oikeasti jossain, ja kehottaisinkin kollegoitani unohtamaan hetkeksi mukavuusalueensa ja hakeutumaan edes hetkeksi tuntemattomille vesille kukin omalla tavallaan itse suuntansa etsien. Jos ei muusta syystä, niin ihan vain omien kokemuksien rikastuttamiseksi. Jälkiseurauksena voisi olla voimakkaista tuntemuksista kumpuavaa vahvaa kirjoittamista. Yhdentekevää, onko viisari rakastumisen vai oksentamisen puolella. Unohdetaan viileä asiallisuus edes hetkeksi, annetaan palaa kunnolla. Tunteella vetäminen onnistuu omasta mielestäni parhaiten silloin, kun ei tuijoteta koko ajan tuttuun ja turvalliseen. Onko tämä sitten enää levyn arvostelua? Ehkä ei, mutta se on sivuseikka. Kukin kirjoittaa omalla tavallaan tärkeäksi kokemistaan asioista. Ja itse haluan tuoda esille sen seikan, että liika puritaanisuus on myrkkyä luovalle kirjoittamiselle.

Palataan vielä hetkeksi radalle. Lajiuskollisimpienkaan tahojen ei kannata säikähtää jazz-termiä. ”Nomadic” ei ole helppo levy, mutta jos sille antaa tilaisuuden, se vie mukanaan outoon valoon. Elämäntapaintiaanin ja taustajoukkojen yhteistyön lopputulos on tunnelmiltaan aidompi, sielukkaampi, hämärämpi, pelottavampi ja ajoittain raskaampi kuin yksikään muu tänä vuonna vastaan tulleista julkaisuista. Ja levyn kansi on kaikessa kuvaavuudessaan maailman hienoin.

8/10

Kappalelista:
1. Help Them Through This World
2. We Are Entering The Place Of That
3. I Put It In A Dark Area Where I Can’t Remember No More
4. When It Comes, I Don’t Fight It

Sonny Simmons Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen