Sweden Rock oli pelkkää auringonpaistetta – 27. kertaa juhlittu festivaali teki historiaa, osa 4

Pohjoismaiden suurin hard rock -festivaali Sweden Rock Sölvesborgissa juhlittiin säälimättömän auringon paahtaessa rokkareita. Tuttuun tapaan viidelle lavalle levittäytynyt juhla (tämän lisäksi oli mahdollista nähdä alueen teltoissa eläviä esiintyjiä) teki historiaa tarjoamalla tuhannennen esiintyjänsä sekä lyömällä historian kirjoihinsa uuden yleisöennätyksen. Tähän varmasti yhtenä syynä oli Sweden Rockissa ensimmäistä kertaa esiintynyt Iron Maiden, mutta se ei selitä kaikkea juhlien suosiosta. Väittäisin, että Sweden Rockin loistavat palvelut, monipuolinen ohjelma sekä rento ilmapiiri saa useimmat katsojat palaamaan kekkereihin aina uudestaan ja uudestaan. Toki runsaasti lisääntynyt yleisömäärä aiheutti entistä enemmän tungosta ja esimerkiksi vessojen nopeampaa täyttymistä, mutta onneksi ne olivat pieniä murheita. Täytynee silti myöntää, että perjantaina Iron Maidenin tehdessä niin sanotusti selvää jälkeä, alkoivat alueen rajat tulla vastaan. Yhtä kaikki, neljä päivää Sweden Rockia oli totuttuun tapaan edelleen täyttä timanttia, jossa rokkareista nuorimmat soittivat rinta rinnan vahvasti uransa ehtoopuolella olevien seniorikansalaisten kanssa. That’s the way I like it!

Lauantai 9.6.

Kolmen päivän helle teki tepposia vaalealle suomalaiselle, joka ei ollut ymmärtänyt veden juonnin tärkeyttä. Tärkeä neuvo: juokaa lämpimällä sitä vettä! Helle jatkui neljättä päivää, missä ei tietenkään ole mitään vikaa, kunhan muistaa juoda vettä.

Paikalle saapuessani kotimainen The 69 Eyes synkisteli 4 Sound Stagella. He olivat varmasti muistaneet juoda vettä, sillä muuten lämpöhalvaus olisi koitunut heidän kohtalokseen. Laulaja Jyrki 69 esiintyi kiinnivedetyssä nahkatakissa, ja tummaa oli päällä muillakin. Rumpali Jussi 69 oli tosin ymmärtänyt jättää yläosaa verhoavat vaatteet takahuoneeseen. No, se niistä epäolennaisista asioista. Ensi vuonna kolmekymppisiään viettävä bändi yllätti lataamalla kehiin varsin hittipitoisen setin. Ei se oikeasti yllätys ollut, mutta vaikka varsinkin ennen goottivaihetta seurasin yhtyettä tarkasti, niin jotenkin on päässyt livahtamaan muistin ohi täsmäiskujen suuri määrä. Tavallaan harmi, että yhtyeen ensimmäisen vuosikymmenen rokkaavampi vaihe on keikkatilanteessa jätetty unholaan. Ymmärrettävää toisaalta, koska goottiajan biisit lienevät niitä, joita suuri yleisö haluaa kuulla (eikä niissä biiseissä mitään vikaa olekaan). Kyllähän esimerkiksi biisit ”Dance D’Amour”, ”Brandon Lee”, ”The Chair” ja ”Lost Boys” nappaavat äkkiä kuulijan otteisiinsa mukaan. Soundit eivät olleet parhaat mahdolliset minun paikaltani kuunneltuna, sillä Jyrkin ääni jäi ajoittain pimentoon. Muutenkaan ajankohta ei ollut millään tavoin paras yhtyeen olemukselle, mutta asiallisesti hommat kuitenkin hoituivat. Rytmiryhmästä hupun päänsä yli vetäneen Archien basso potki sopivasti ja Jussin käsi nosti kapulaa kevyesti pään yläpuolelle. Kitaristeista Timo-Timo oli yhtä cool kuin aina ennenkin, ja Baziekin otti hommat lungisti. Yhtyeen ystävät olivat varmasti tyytyväisiä, mutta olen nähnyt heiltä kyllä intensiivisempiä, läsnä olevampia ja energisempiäkin keikkoja. Toisaalta paahtava auringonpaiste syö voimia normaaliltakin ihmiseltä, saatikka sitten vampyyreilta.

Seuraavana olikin ikävä päällekkäisyys, kun mittavan uran tehnyt Slade ja ruotsalainen Pain soittivat päällekkäin. Missasin Painin edellisen Suomen-kiertueen ja Sladea en ollut nähnyt koskaan. Visuaalisessa näyttävyydessä ruotsalaiset ottivat selkeän niskalenkin, ja oli kyllä kaikin puolin vetävä keikka muutenkin. En yleensä ole kauheasti heidän tyylisensä musiikin ystävä, mutta Pain oli kyllä kovassa vedossa. ”Coming Home”-levyn mukaisten lavasteiden ja näyttävien valojen (jopa päiväsaikaan) puitteissa kalmaisen Peter Tägtrenin oivasti johtama karismaattinen iskujoukko oli voimissaan. Olisiko ollut peräti paras keikka, jonka olen yhtyeeltä nähnyt. Keikan aloittanut ”Dancing With The Dead” pisti paperisilpun voimin kinkerit pystyyn, eikä vauhti juurikaan hiipunut. Jopa mielestäni kaunis ja eteerinen ”Coming Home” taittui festarihuumaan hienosti. Alussa yleisö oli vähän ”katsotaan nyt”-fiiliksellä, mutta yhtye otti selkeällä työvoitolla jengin mukaan. Viimeisessä biisissä ”Shut Your Mouth” meininki oli hurmiollinen kuin herätysjuhlissa, eikä alkusointujen aikaisesta kankeudesta ollut tietoakaan. Kieltämättä tuli itsekin muutaman biisin aikana laitettua tanssiksi, ja varsinkin Beatles-laina ”Eleanor Rigby” sai minut jopa laulamaan. Olin vallan positiivisesti yllättynyt. Tällä kertaa Tägtreniä ei tosin kakutettu, kuten edellisellä näkemälläni SRF-keikalla.

Samaan aikaan Sweden Stagella rymistellyt Slade on legendaarinen bändi lukemattomilla hiteillään sekä vaikuttavuudellaan tämän päivän meininkeihin. Bändissä on jopa puolet alkuperäisä jäseniä 60-luvulta asti, eli rumpali Don Powell ja kitaristi Dave Hill. Keulakuvan pestiä hoiti toisesta glam-ajan kuuluisuudesta, The Sweet -yhtyeestä tuttu Mal McNulty. Hän olikin lavalla melkoinen veijari, ja biisien lisäksi ainoa asia, jonka vuoksi jaksoin bändiä seurata. Kunpa saisin itsekin pidettyä moisen pilkkeen silmäkulmassa hamaan loppuun asti. Ryhmää täydensi viuluakin lavalla soittanut, ja etäisesti näyttelijä Jimmy Smitsin kaksoisveljeä muistuttava John Berry. Hän muuten tulkitsi koskettavasti hienon ”Everyday”-biisin. Putkeen tuli nimenomaan viululla väritetty oma lapsuuteni suosikki yhtyeen tuotannosta eli ”Coz I Luv You”. Kuultuani nämä kaksi upeaa biisiä päätin, että hyvin askeettisella lavalla esiintynyt bändi oli täyttänyt minulle tehtävänsä. Olen pahoillani Slade, mutta Pain oli mielenkiintoisempaa seurattavaa.

Seuraavana 4 Sound Stagen valloitti yksi NWOBHM:n legendaarisimpia – ja kaikkien naisbändien esitaistelija-bändejä, sillä sitä Girlschool ehdottomasti on. Hyvällä fiiliksellä esiintynyt bändi oli vetänyt yllättävän ison yleisön, vaikka päälavalla operoi samaan aikaan Steelheart. Hyvä fiilis, innostuneisuus ja energia olivat ne sanat, jotka vihkooni kirjoitin. He selvästi nauttivat siitä mitä olivat tekemässä. Keikan aloittaneet ”Demolition Boys”, ”C’mon Let’s Go”, ”The Hunter” ja ”Hit & Run” olivat yhtä hyvän vanhan ajan juhlaa. Huolimatta siitä, että Girlschool on kokenut monenlaisia vaikeuksia jäsenien kuolemasta lähtien, niin elämän- ja rockin ilo paistoi heistä. Viidentenä soitettu raskas ”I Spy” oli itselleni mieluinen yllätys, sillä kyseessä on tuntematon klassikko. Biisistä on olemassa myös kuningas Ronnie James Dion laulama versio, mutta onneksi tähän tilaisuuteen ei hologrammeja tuotu. Motörheadin suojeluksessa ollut bändi omisti ”Take It Like Band”-biisin alun perin Lemmylle, mutta tällä keikalla myös Philthy ”Animal” Taylorille ja Fast-Eddie Clarkelle. Poissa on nyt koko ryhmä, ja biisin ajan riisuttu oli myös lippikseni. Lauluvuoroja jaettiin alkuperäisten jäsenten Kim McAuliffen (kitara) ja Enid Williamsin (tuhatkielinen basso) kesken. Rummuissa viihtyi edelleen myös alkuperäisjäsen Denise Dufort, jonka soitto ei ole erityisen kikkailevaa, mutta täytti tehtävänsä täydellisesti. Tuorein jäsen Jackie Chambers on hänkin ollut bändissä jo liki kaksikymmentä vuotta. Keikan loppu oli myös yhtä hittiputkea (vannoutuneiden diggarien asteikolla). Varsinkin ”Yeah Right”, ”Race With The Devil” ja koko kauneuden päättänyt ”Emergency” pistivät jalan vipattamaan. Näinpä yleisössä Madam X:n Maxine Petruccin myös diggailemassa meiningistä, ja aivan syystä. Hyvä Girlschool!

Seuraavana yhteisen ajan jakoivat Lacuna Coil ja kotoinen Stratovarius. Aloitin ensin mainitusta, sillä Cristina Scabbia oli pakko nähdä. Tosin pitkään epäilin, että onko hän edes lauteilla, kun ulkoinen muutos oli melkoinen verrattuna viimeksi näkemääni kuvaan/kohtaamiseen. Kyllä se silti hän oli laulaen kuin enkeli. Maskein varustautuneet soittajat sekä kehnohko mieslaulaja eivät nyt vedonneet minuun. Biiseissä oli kyllä sävyjäkin, mutta livenä ne kuulostivat pääasiallisesti aika monotoniselta ja yksipuoliselta.

Kotipelto ei ehkä ole yhtä vetävän näköinen kuin Scabbia, mutta yhtyeenä Stratovarius hakkasi Lacuna Coilin kevyesti. Eihän Stratovariuskaan mitään uutta ja ihmeellistä tarjonnut, mutta hoiti oman leiviskänsä esimerkillisesti. Yhtye oli samaan aikaan soitannollisesti maailman huippuluokkaa, mutta silti heistä huokui oikeanlainen nöyryys ilman turhia uhoamisia. Kielisoittajat Porra ja Kupiainen ovat melko vikkeläsormisia, eikä huonommaksi jää kiippareiden takana oleva Johansson. Viimeksi mainittu tilutteli lyhyesti, ennen kuin aloitti helposti tunnistettavalla riffillä siunatun ”Black Diamond”-biisin, joka on varmasti yksi yhtyeen suosituimpia kappaleita. Minä en musiikin teoriasta mitään ymmärrä, mutta olisiko kappaleiden sävellajeja laskettu, sillä Kotipellon laulaminen oli huomattavasti rennompaa ilman pinnistämistä kuin muutamilla takavuosina nähdyillä keikoilla. Niin tai näin, niin vaikea mitään negatiivista on keikasta sanoa. Lopussa soitetut ”Unbreakable” ja ”Hunting High & Low” tuntuivat yhteislaulun perusteella maistuvan yleisölle oikein hyvin. Hyvä Stratovarius!

 

Lauantain päällekkäisyydet saivat jatkoa, kun irlantilainen Primordial ja progejätti Yes featuring ARW kisailivat suosiostani. Primordialin olen nähnyt useasti aikaisemminkin, ja toki olen aina ollut vaikuttunut. Tämä kerta ei tehnyt poikkeusta. Valkoiseksi maalatun keulakuvansa Alan Averillin johdolla yhtye esitti hypnoottisen, majesteetillisen ja pauloihinsa saavan keikan. Tämä siitäkin huolimatta, että basisti oli hälytetty tehtäviin parin päivän varoitusajalla. Averillin karisma yhdistettynä rujoon ulosantiin, ja bändin vankkumaton taustatuki ovat huikeita. Bändin keikalla olo on ikään kuin psykofyysinen kokemus. Kuten viisaat sanat kuuluivat: ”Kyse ei ole pelkistä lauluista. Kyse on kulttuurista ja historiasta, jota elät ja hengität.” Toivottavasti näemme taas joskus ilman päällekkäisyyksiä.

Yes ei ole minulle bändinä paljoakaan merkinnyt, mutta toki tiedän ja tunnustan sen aseman kevyen musiikin parissa. Vuonna 2016 kasattiin tämä toinen olemassa oleva versio yhtyeestä, ja tämä kokoonpano yhdistelee Yesin eri vuosikymmenet. ARW tulee nimistä Anderson, Rabin ja Wakeman. Halusin mielenkiinnosta katsoa keikan, mutta en saanut siitä paljoakaan irti. Alan miesten kanssa jutellessa myöhemmin he kehuivat keikkaa lähes superlatiivein. Minulle avaruuspukuun sonnustautuneen Wakemanin ja kumppaneiden loputon sooloilu oli tylsää. ”Ylimielinen laulaja, saatanan hippi” lukee muistiinpanoissa. Ehkä siinä pettymykseni ampuu yli, mutta ei ollut minun tuoppini tämä keikka. ”Owner Of A Lonely Heart” oli sentään kova juttu näin alaan vihkiytymättömälle maallikollekin.

Sweden Stagella Destruction – yksi Saksan suurista thrashteutoneista – tulitti triona sarjatulta. Eihän keikka juuri hienommin olisi voinut alkaa kuin ”Curse The Gods”-klassikolla. Jos en olisi alkanut olemaan niin väsynyt neljän päivän kekkeröinnistä, niin olisin pistänyt jalalla koreasti isoon tyyliin. Bändi ei ollut mitenkään väsynyt, vaan basisti-laulaja Schmier johti hommaa vahvalla otteella. Trion lavalle jättämää tyhjää tilaa hän hyödynsi vaihtamalla usein kirkumiseen yltävän laulunsa toimittamisen kohtaan. Välispiikit hän käytti lähinnä Sweden Rockin ja yleisön kehumiseen, mikä tietenkin oikein olikin. Huolimatta siitä, että bändi oli oikein oivassa vedossa, niin kyllä tällainen hikinen ja kiihkeä thrash olisi omimillaan samanlaiset puitteet omaavissa klubeissa. Triona tykittäminen ei ole helpointa mahdollista, mutta yllättävän täyteläiseen soundiin bändi pystyi. ”Nailed To The Cross” omistettiin pari päivää aikaisemmin menehtyneen Ralph Santollan muistolle (en itse tiennyt siinä vaiheessa hänen jo kuolleen), ja onhan kyseessä yksi bändin uuden tulemisen parhaista biiseistä. Materiaalia bändi soitti koko uran ajalta, ja olipa mukava kuulla esimerkiksi ”Release From Agony”. Onneksi kiertueella bändiä jeesannut Randy Black osasi pitää rumpusoolonsa kohtuuden mitoissa. Keikan taso ei juurikaan notkahtanut, vaan takomisen intensiteetti kesti keikan lopettaneeseen ”Bestial Invasion”-biisiin asti. Taisinpa nähdä myös koko festivaalin ainoan mosh pitin.

Kävin Destructionin aikana väijymässä myös toiseksi suurimmalla lavalla ennen pääesiintyjää soittavaa Tarjaa. Kaikki pisteet Tarjalle, sillä parhaansa hän varmasti yritti. Bändi oli taitavuudestaan huolimatta Tarjan uuden materiaalin tavoin mielestäni hieman persoonaton, ja Tarja oli nahka-asussaan rock olematta kuitenkaan rock. Pidin enemmän hänen vanhasta diivamaisesta esiintymisestään kuin tästä yleisöään lähemmäksi tulevasta rokkarista. Hetkeksi mieleni valtasi ajatus, että hänkin voisi kokea sen luonnollisemmaksi ja enemmän Tarjaksi. Eihän näkemäni show millään tavoin katastrofi ollut, vaan Tarja oli sympaattinen ja soitto varsin ammattitaitoista. Yleisöllekin tuntui hyvin kelpaavan, joten se jo yksin puolustaa keikan tarpeellisuutta.

Pimeys oli jo laskeutunut Sölvesborgiin, kun metallijumala joukkioineen valtasi päälavan. Judas Priest julkaisi alkuvuodesta vahvan ”Firepower”-albumin, joten se antoi keikan odotukselle lisäpotkua. Edellisen kerran näkemälläni keikalla tuntui jo vähän, että bändi taitaa olla menneen talven vettä. Halfordin laulu esimerkiksi ”Painkiller”-biisissä oli karmivaa kuultavaa.

Lavan hehkuessa punaisena JP-ristien kanssa käveli Halford hopean värisessä rotsissaan lavalle. Takin selkämyksessä luki tällä kertaa ”Firepower”. Hienosti kulki Halfordin ääni heti ensikirkaisusta lähtien. Uuden levyn nimibiisi oli keikan avaavana numerona, ja show lähti käyntiin tehokkaasti. Ainoa miinus oli, että äänen voimakkuus oli melkoisen alhainen, tai ainakin tuntui siltä. Seuraavana numerona oli ”British Steel”-levyltä kotoisin oleva upea ”Grinder”. Tätä ennen toki kuultiin tuttu ja ennen kaikkea turvallinen ”The Priest is back”-huudahdus. Alun perin kitaristi K.K. Downingin korvannut Richie Faulkner oli kasvattanut rooliaan, ja hän oli nyt selkeästi musiikillinen kapellimestari. Tämä tietysti osittain johtunee siitä, että toinen pitkäaikainen kitaristi Glenn Tipton joutui jättäytymään sairauden vuoksi kiertueelta sivuun. Hänet oli korvannut monista bändeistä ja tuottajan hommista tuttu Andy Sneap. Hienosti soivat herrojen kitarat yhteen, ja muun muassa ”Tyrantin” tuplasoolot olivat upeaa kuultavaa. Basisti Ian Hill ei totutusti juurikaan askeleita ottanut, mutta hyvin heilui pää seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvältä herralta. Scott Travis piti kompin raskaana, mutta groovia löytyi silti. Koko bändi oli löytänyt jostain extravoimaa, ja se näkyi koko bändin olemuksessa. Ei bändi ole suinkaan vielä valmis kuoppaan.

Settilista oli silkkaa juhlaa, ja esimerkiksi ”Ripperin” aikana kylmät väreet kulkivat läpi kropan. Bändi käytti hyväkseen teknologiaa, ja taustalle ilmestyi eri biisien jos jonkinlaista kuviota. Olo oli kuin olisi päässyt katsomaan futuristista Judas Priest-maailmaa. Uudelta levyltä ei lopulta tullut kuin kolme kappaletta, mutta jokainen oli kyllä oikeutetusti settilistassa mukana. Varsinkin encoret avannut ”Rising From The Ruins” oli sykähdyttävä esitys. ”Turbo Lover”, ”Freewheel Burning”, ”You’ve Got Another Thing Comin’”, ”Hellbent For Leather” ja niin edelleen. Tarvitseeko muuta sanoa, kuin että näistä jokainen on heavy metalin ikivihreitä? Varsinaisen setin päättänyt ”Painkiller” aiheutti pelkotiloja aiemmin mainitusta syystä johtuen, mutta turhaan. Travis pääsi ääneen tiedustellessaan yleisöltä, että mitä nämä haluaisivat kuulla. Taustalle ilmestyneet levykannet antoivat tietenkin jonkinlaista osviittaa, mutta kyllä ”Painkiller” taisi tulla monen suusta ihan spontaanisti.

Encoreihin bändi oli säästänyt vielä yhden ässän hihaan, sillä upean ”Rising From The Ruinsin” jälkeen lavalle kiipesi lippispäinen hymyilevä, ja hieman hauraanoloinen Glenn Tipton. Hassulla taustakuvilla maustettu ”Metal Gods” sai arvoisensa kohtelun. Tipton lirautti sooloakin, mutta kyllä valitettavasti kävi selville, että ei hän missään tapauksessa olisi ollut kunnossa koko keikkaan, saatikka kiertueeseen. Hienoa silti, että hän saapui satunnaisesti vielä moikkaamaan (tai jättämään hyvästejä) yleisölle. Sneap tiesi tyylikkäästi paikkansa, ja vetäytyi heti taustalle Tiptonin tullessa lavalle. ”Living After Midnightin” sointujen vaietessa olin äärimmäisen onnellinen, että olin antanut bändille vielä mahdollisuuden. Sen nuo vanhat ketut maksoivat moninkertaisesti takaisin. Kauan eläköön Judas Priest!

Väsymys ja huoli seuraavan päivän aikaisesta noususta sekä matkustamisesta saivat minut jättämään yhden suosikkibändini, Backyard Babiesin keikan väliin. Harmittaa suuresti, mutta ei vain jaksanut enää. Ymmärrän, että ihmisiä on paljon paikalla esimerkiksi pelkän lauantain, mutta minun puolestani soitot voisivat loppua pääesiintyjiin. Muuten kokonaisuutena helteinen Sweden Rock oli taas mitä huikein juttu! Ensi vuonna luonnollisesti uudestaan, koska kyseessä on kuitenkin maailman parhaat festarit. Toiveita voi muuten käydä laittamassa Sweden Rockin sivuille. Itsekin olen täyttänyt sen jo monta kertaa, ja toivon pyyntöjen osuvan kohdilleen.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Jani Kormu/Kormugraphy

Kommentit