Tomin ja Villen aurinkoiset seikkailut Provinssissa, osa 2: Perjantai

Lue raportin ensimmäinen osa tästä

Ville: Alle 12 tuntia alueelta poistumisen jälkeen tuli olla paikalla jälleen, sillä Pohjanmaan seudun paras yhtye aloitti Radio Helsinki-lavalla kello 13:30. Vähäiset yöunet ja festareihin huonosti suhtautuva ruuansulatus tekivät olon erittäin hankalaksi, mutta kun Malamujér alkoi soittamaan pääsi samantien tunnelmaan. Puolen tunnin slotti on maalailevalle ja jumittelevalle bändille niukasti aikaa, mutta tällä kertaa siihen oltiin mielestäni saatu tiivistettyä hyvin kaikki mistä Malamujérin musiikissa on kyse. Yhtyeellä on materiaalia kolmen levyn verran, ja palasia matkan varrelta kuultiin tasaisesti. Suhteeni Malamujériin on tainnut nousta henkilökohtaisemmalle tasolle, sillä keikalla pääsi melkein itku. “Thunderclouds” ja “Rain On Me” saavat aikaan tunnelmat joita on hankala yrittää kuvailla. Keikan päätteeksi koettiin tietenkin loppukaaos, joka sai järjestysmiehet ja lavateknikot hereille perjantaipäivään. Soittimet saivat kyytiä, ja kakofonia täytti korvat. Tunsi jälleen olevansa elossa.

Malamujér. Kuva: Cecile Gasparoni

Tom: Jos torstai oli loppupeleissä hieman kaksijakoinen päivä, perjantai oli jo huomattavasti parempi. Alueella ei heti alkupäivästä mitään järin ihmeellistä vielä tietysti ollut, mutta olihan se Klamydia mielenkiinnon takia katsastettava. En osaa järkevää mielipidettä bändistä antaa, mutta yllättävän hyvän aloituksen bändi tuntui perjantaina tekevän. En tätä tosin kovinkaan kauaa jäänyt tutkailemaan, sillä halusin vielä aamusta poiketa media-alueen puolella. Eräs tuttuni totesikin joskus, ettei tältä bändiltä muuta tarvitse kuin hittikokoelmaa, joten tiedä sitten koinko kovin suurtakaan menetystä.

Klamydia

Mediarekassa poikettuani päätin katsastaa Radio Helsinki Stagen tarjonnan, sillä en siellä poikennut torstaina kuin ohimennen. Odotin siellä The Empire Strikesin nimen perusteella soitettavan jonkinasteista powerhevistelyä, mutta bändi tarjoilikin perusmallin hard rockia, jota ei ollut hääppöisempää seurata. Etenkin bändin rumpalin setti oli mielenkiintoisesti aseteltu, ja toi hieman lisää persoonaa musiikille. En välttämättä olisi bändin omalle keikalle eksynyt, mutta energinen setti oli mukavaa seurattavaa. Bändin lopeteltua siirryin päälavan edustan kautta lataamaan puhelintani, katsellen juuri aloittaneen Paula Vesalan yleisöä kerännyttä esiintymistä etäältä. PMMP tuli parikin kertaa samalla lavalla nähtyä, joten oli mukavaa muistella noita aikoja.

The Empire Strikes

Ville: Mediapassilla pääsi Viking Linen vip-osastolle, katettuun, laivamaiseen telineille rakennettuun baariin, josta oli näkymä päälavalle. Pitihän sekin mahdollisuus testata, ja väijyä Vesalan keikkaa. Aikainen soittoaika ei rokottanut yleisömäärää, sillä sitä valui tasaisesti alueelle, ja muutaman ensimmäisen biisin aikana kenttä täyttyikin radiohittien mukana laulavista Provinssi-kulkijoista. Mielestäni Vesala on vielä liian pieni ilmiö päälavalle, varsinkin kun bändin taustat ovat astetta synkempiä ja moniulotteisempia verrattuna aiempiin aurinkoisiin PMMP-ralleihin joihin on totuttu. Viimesyksyisellä klubikeikalla hieno show toimi Rytmikorjaamolla, mutta päälavalla täydessä auringonpaisteessa sinkkuhittien ulkopuolelle jäävä materiaali ei päässyt oikein oikeuksiinsa. Lopuksi kuultiin tietenkin Vain Elämää-lainat ApulannanPahempi toistaan” sekä FintelligensinSori”.

Tom: Suhteeni Tryeriin on traagisen puoleinen: vaikka mitä teen, en koskaan onnistu näkemään kotikaupungin poikia päällekkäisyyksien takia. Valitettavasti näin kävi taas, mutta onneksi ehdin tällä kertaa näkemään peräti kymmenen minuuttia ennen päivän seuraavan tärkeän kohteen aloittelua. En juuri skeitata osaa, mutta tämä kymmenminuuttinen pätkä sai haluamaan suoraan Kauksun rampeille kaatuilemaan. Helvetti, pakko se on kunnolla nähdä, mutta tällä kertaa ei ehtinyt.

Ville: Brittiläinen Black Peaks irtaantui System of a Down-lämppäyskiertueeltaan ensimmäistä kertaa Suomeen. Soundi-teltta oli ironisesti kyllä ihan muuta kuin nimensä arvoinen. Oikeiden korvatulppien kanssa keikasta nauttiminen oli mahdotonta, sillä matalia taajuuksia ei kuullut ollenkaan. Viiksekäs vokaaliseppä Will Gardner oli energinen esiintyjä, ja sai piiskattua lavan edustalla notkuvan vähäisen yleisön puimaan nyrkkiä ja pyörimään circle pitissä. Kiitollisuudenosoitukset festivaalia ja heitä palvelleita työntekijöitä kohtaan tulivat useasti ilmi välispiikeissä, ja bändi tuntui nauttivan Seinäjoella esiintymisestä. “Say You Will” tuli riipivine huuto-osuuksineen sopivaan kohtaan, kun keikan oletti jo olevan lopussa. Pidemmän päälle post-rock ja rytmivenkoilu kävi puuduttamaan, 45 minuuttia olisi riittänyt aivan hyvin. Pian kuitenkin etuajassa soittoajastaan Popeda alkoi rykimään Black Peaksin päälle, joten keikan kuuloalueelta oli väkisinkin lähdettävä.

Black Peaks

Tom: Soundi Stagella seuraavaksi soittanut Black Peaks oli yksi yllättävimmistä festarijulkistuksista, joita olen vuosiin nähnyt, sillä en olisi heti olettanut näkeväni vielä näin pienessä suosiossa ollutta bändiä näin pian Suomessa. Bändin progehtava ja tunnelmallinen soitanto ei välttämättä tuonut suurta yleisömäärää telttaan, mutta paikalla olleet tuntuivat kuitenkin vakuuttuvan bändin setistä. Etenkin bändin viiksekäs laulaja Will Gardnerin energinen elämöinti ja huutelu oli vakuuttavaa seurattavaa, ja kävihän hän eturivinkin puolella laulamassa ”Hang ’Em High”-kappaleen loppupuolella. Viimevuotisen ”Statues”-levyn materiaalin lisäksi kuultiin uuttakin, mistä en valitettavaa keksi. Jos edellisiltana tuntui siltä, että ulkomaalaisten esiintyjien suhteen pelataan turhan varman päälle, tämä oli mukava osoitus siitä, että buukkaajienkin puolella tiedetään mitä maailmalla tapahtuu.

Ville: Popedan keikalla pyrot? Torvisoittajia? Mitä helvettiä? Eihän siinä myötähäpeässä pystynyt kuin osoittaa mieltään kääntämällä selkänsä lavaan päin, ja leikkaamaan sormilla kaulaa auki. Päälavan raskain bändi perjantaina tosiaan oli Popeda. Etukäteen sitä tulikin päiviteltyä miten harmittavaa se on, ettei näin suuren festivaalin tarvitse kiinnittää enää isoja ulkomaisia artisteja päälavalle, kun Vain Elämää-artistit ja Iskelmäfestaribändit riittävät aivan hyvin.

Tom: Jos jokin bändi on kokenut kovia lähiaikoina, brittiläinen Architects on ehdottomasti listan korkeimmistossa. Perustajajäsen Tom Searlen viimevuotinen kuolema oli isku, josta moni bändi ei tokenisi, mutta bändi on hänen kunniakseen päättänyt jatkaa. Viimeksi kolmisen vuotta sitten Nosturissa soittanut metalcorepoppoo on ollut korkealla keikkatoiveiden listalla, joten päätin bändin settiä varten hakea hieman lähitunnelmaa. En tainnut festareiden aikana todistaa yhtäkään yhteisöllisempää keikkaa, sillä lähes jokainen lyriikka tuntui kaikuvan Woodland Stagen edustalla korvissa sekä lavan että yleisön puolelta. Yleisössä näkyvien paitojen perusteella huomasikin, kuinka odotettu esiintyjä bändi oikeasti oli ja viimeistään edesmenneelle Tom Searlelle pidetyn hiljaisen hetken aikana ymmärsi, että tässä on bändi, joka liikuttaa ihmisiä. Kiitos, Tom.

Architects

Ville: Raskaan musiikin lama-aikana metalligenreä tekohengittävä brittiläinen Architects veti kuitenkin Woodland Stagelle kiitettävän määrän riehakasta yleisöä pittaamaan ja pogoilemaan. Sam Carter jaksoi välispiikeissään ihmetellä miten kauniit puitteet Provinssissa on, ja sitä miten paljon väkeä jaksoi tulla todistamaan niinkin raskasta musiikkia. Välispiikeissä haukuttiin briteissä Päivi Räsäsen tavoin kauhua ja inhoa levittävä Theresa May, sekä muut ihmisoikeuksia arvoillaan polkevat konservatiivit. Olen jaksanut mainostaa, miten surkeassa tilassa metalli on, kun voimakkain viime vuosina julkaistu metallibiisi on mielestäni ArchitectsinNaysayer”. Se kuultiin myös keikalla loppupäässä, ja circle pit-kulttuuri oli jälleen voimissaan.

Tom: Children of Bodom ei ole muutamaan vuoteen jaksanut innostaa, ja juuri pari päivää ennen bändin esiintymistä luettuani artikkelin entisen kitaristi Roope Latvalan nykytilanteesta, en oikein jäänyt sen koommin odottamaan ihmeitä bändin keikasta. Aika suorittamiselta se tuntuikin, sillä mitään järkyttävän fantastista keikalla ei tapahtunut. Toki Woodland Stagen soundit olivat oikein hyvät ja rumpali Jaska Raatikainen tuntui olevan hieman paremmassa vedossa kuin viimeisen parin näkemän aikana, mutta lavan edellisen esiintyjän jälkeen Suomen kolmanneksi suurin vientituote – Nightwishin ja Eläkeläisten jälkeen – oli hieman vaisu näky. Olisin mielelläni jopa vaihtanut Architectsin ja Bodomin paikkoja. Kaikki ne tutuimmat kappaleet tuli kuultua, mutta kiinnostavin asia lavalla oli lähinnä kuitenkin basisti Henkka Seppälän lyhentynyt letti.

Children of Bodom

Ville: Näin monipuolisilla festareilla pääsee helposti surffailemaan tunnelmasta toiseen, ja Architectsin jälkeen päädyinkin hetkeksi todistamaan SUADin esiintymistä. Ei siis Suede tai SOAD. Soljuva tunnelmointi rauhoitti sopivasti mieltä. Soolomateriaaliaan bändin kanssa esittänyt Tea Khalifan sisko Suad vaikutti olemuksellaan niin coolilta, ettei hänen tarvinnut edes laulaa luodakseen fiilistä yleisöön.
Radio Helsinki Stagen parissa viihtyminen oltiin tehty helpoksi, sillä seuraavaksi esiintynyt DJ Kridlokk hiiviskelyräppeineen kelpaa mainiosti. Suomiräppiskeneä teksteissään vierastava älykkö osaa huumorin, eikä olekaan yllättävää, että tällä kertaa biittienpyörittelyvuorossa oli rikostoverinsa Tuuttimörkö. Nauru oli herkässä, kun välispiikeissä muistettiin mainita piimänjuonti ja Elastinen. Virkistävää oli, että parissa ensimmäisessä kappaleessa taustalla soiva biitti oli eri kuin levyversioissa. Kiroiluterapiaa suhteellisen nuorelta vaikuttavalle yleisölle tarjosi “Mit Vit Yks Kaks”. Vaikka Kristo Laantin Khid ja DJ Kridlokk ovatkin kaksi eri hahmoa erityylisillä kappaleilla, kuultiin keikalla kumpaakin tuotantoa. Räppiskene onkin Suomessa täynnä eri hahmoja ja rooleja, joita tavan tallaajan on hankala erottaa.

Tom: Päälavalla seuraavaksi rokannut ruotsalainen The Hives kärsi vakavasta yleisökadosta, sillä väkeä riitti hädin tuskin päälavan miksauspöydälle asti. En väitä, että paikalla olisi pakko olla kun saatavilla on, mutta yleinen yleisön määrä oli jo huvittavaa. Keulahahmo Pelle Almqvist tuntui tiedostavan tämän, sillä keikan alettua hän yritti viittoa pariinkin otteeseen yleisöä päälavan suuntaan. Tämä ei tosin tuntunut bändiä haittaavan, sillä energisistä lavaesiintymisistä ja huomionkiinnittävistä asusteistaan tunnettu autotallirockbändi hoiti hommansa tutulla mallilla. Bändin olisi toki voinut siirtää soittamaan hieman pienemmällekin lavalle intiimimmän tunnelman luomiseksi, mutta mitäpä tässä. Paljon puhetta ja biisien välistä säätöä kuitenkin tuli, joka vei aivan liikaa aikaa keikasta, mutta ihan hyvä se oli. Jäin kuitenkin läpi keikan kaipaamaan suurempaa yleisöä ja pienempää lavaa, sillä ison lavan meno ei oikein lähtenyt kuin pitäisi.

The Hives

Ville: Mitä olisikaan Provinssi ilman Samuli Putroa? Kahdella viimeisimmällä soololevyllä kiinnostus on hävinnyt kyseiseen sanataituriin täysin, joten ei paljoa harmittanut etten päässyt täpötäyteen Amfiteatteriin ihmettelemään. Somesta keikkakuvia ja videoita nähtyäni kyseessä taisi olla melkoisen hämärä show.
Takaisin Radio Helsinki Stagen kupeeseen, sillä vuorossa oli jälleen fiksusti riimeillä leikittelevä Aivovuoto. Alkukesästä julkaistu uusi albumi “Dötöx” oli tietenkin edustettuna, ja se ei haitannut yhtään. Kyseessä on vuoden parhaita kotimaisia räppijulkaisuja. Kolmannen kerran samalla lavalla viikonlopun aikana nähtiin jälleen DJ Kridlokk, kun hän saapui feattaamaan musabisneshahmoja ja muita ammattikyynikkoja parjaavaan “Moguli”-kappaleeseen. Erityisen hieno valoshow teki yleensä visuaalisesti vaisusta Aivovuoto-keikasta mielenkiintoisemman seurata. Vitsailu ei loppunut tälläkään keikalla, ja kuittailua radiossa soivien viihderäppärien suuntaan kuultiin jälleen.
Soundi-lava oli jälleen turhan täynnä, kun nuorisolaisia villitsevä Gasellit oli sijoitettu puoli yhdentoista maissa esiintymään päälavakentän teltan uumeniin. Turha siis yrittääkään, joten jälleen kerran Radio Helsinki oli tosiasia.

Tom: Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus toimi kivana taustamusiikkina ruokatauolle, sillä miehen musisoinnit ovat aina jääneet minulle samaan kastiin kuin Viikatteen ja Kotiteollisuuden – sitä samaa suomikamaa. Radio Helsinki Stagella seuraavaksi musisoinut Mikko Joensuu oli kuitenkin jotain muuta. Vähin äänin Amphitheatrelta tälle lavalle siirretyn indieartistin muutaman viikon takainen Sideways-keikka tuli vain puoliksi kuultua talkootöiden takia, joten oli mukavaa päästä seuraamaan koko keikkaa. Tällä kertaa pääsi myös kuulemaan materiaalia ”Amen 3”-levyn ulkopuolelta, ja illan parasta se tietysti olikin. Seesteinen tunnelma toimi hyvänä vastapainona päivän aikana näkemilleni esiintyjille, ja täyteläinen äänimaailma olisi yhtä hyvin voinut olla viimeinen asia jota päivän – tai jopa festareiden aikana kuulin.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

Ville: Mikko Joensuu on ollut viime vuosina kriitikoiden suosikki. Kolme uskontoaiheista teemalevyä julkaissut ex-hihhuli on ollut musadiggarien huulilla, ja pitihän se nyt viimeinkin tarkistaa. Levyltä kun ei tuo stadion-gospel ole lähtenyt, mutta tuolla keikalla musiikki meni suoraan tajuntaan. Taitava ja monipäinen taustabändi loihti makoisat äänimaisemat, ja saarnamiehen ja John Lennonin habituksen omaava artisti lauloi paatostaan. Välispiikit tuntuivat vaivaantuneen kiusaantuneilta, kuin Joensuu olisi ollut jossain toisissa maailmoissa. Vaikka musiikki onkin taitavaa ja arvokasta, ei kasvoille nousevaa virnettä voinut välttää, kun hoksasi taustabändin parin jäsenen muistuttavan ihan jotain muita hahmoja. Bändin esittelyt menivät hieman ohi, eikä nettikään kerro ketä seitsemänhenkisessä yhtyeessä säestää, mutta toinen kitaristi oli kuin Juice Leskinen aurinkolippoineen ja valtavine huiveineen. Nykyään harvemmin nähty rock ‘n’ roll-klisee oli myös läsnä, röökin roikkuessa kitaristin huulessa jatkuvasti. Kahdet rummutkin lavalta löytyi, joista kummankin setin takana vuoronperään soitteli Riku “Munamies” Niemisen näköinen hahmo. Vaikka keikka alkoikin jostain syystä vartin myöhässä, se vedettiin loppuun asti yhtään soittoaikaa lyhentämättä.

Tom: Disco Ensemble on tuttu näky festareilla, mutten heihin ole onnistunut törmäämään läheskään yhtä usein kuin haluaisin. Näin bändin ensimmäistä kertaa vuosiin Sidewaysissa, mutta jotenkin vielä suhtkoht valoisaan aikaan soitettu keikka ei napannut. Woodland Stage yhdeltä yöllä onkin sitten aivan eri asia, sillä hämärän taivaan, ison lavan ja hienon valaistuksen yhdistelmä oli kaiken kaikkiaan parempi lopetus päivälle kuin edellisillan vakivierailija. Oli myös hienoa nähdä, kuinka pidetty ja näin ison slotin arvoinen bändi tämä on, sillä yleisö tuntui laulavan tuon tuosta mukana sekä vanhempaa että uudempaa materiaalia. Tästä oli kaikin puolin parempi liikkua takaisin leirinnän puolelle.

Ville: Illan tosiaan päätti isot bileet Woodland Stagella, kun Suomen kovimpiin liveyhtyeisiin lukeutuva Disco Ensemble tykitti kello yhden aikaan yöllä viimeisetkin energianrippeet irti. Soiton hienoinen lipsuminen ei tuntunut pitissä väkeä häiritsevän, kun yössä soivat hitit kuten “Drop Dead, Casanova” ja “We Might Fall Apart”. Itse anniskelualueen puolella keikan tahtiin riehuneena tuli jälleen harmikseni kohdattua nyrpeitä tyyppejä. Rock-keikalla ja väentungoksessa noin yleensä kun tuppaa tönimistä tapahtumaan, niin sen luulisi olevan jokaiselle selvää. Silti muutama liian aikaisin vanhentunut festarikävijä marisi, että pitäisi siirtyä että näkee lavalle, pitäisi lopettaa moshailu, pitäisi pysyä paikallaan. Onnea vaan, kun ensi kerralla joku vähän hurmioituneempi ja humalaisempi rokkari adrenaliinipäissään työntää teidät muualle piipittämään.

Osa 3

Teksti: Tom Frankton & Ville Kangasniemi
Kuvat: Jasmiina Pekkonen, Malamujér-kuva: Cecile Gasparoni

Lue lisää aiheesta

Children of Bodomin energinen livekeikka Moskovasta katsottavissa kokonaisuudessaan Alexi Laihon luotsaama, kotimaan kirkkaimpiin metallibändeihin lukeutuva Children of Bodom esiintyi Yotaspacessa Moskovassa, Venäjällä 16. päivä s...
Foo Fighters jälleen AC/DC:n kimpussa: esitti ”Let There Be Rock” -coverin salaisessa ko... Foo Fighters Juuri uuden "Concrete Gold" -albuminsa julkaissut rock-yhtye Foo Fighters esitti hiljattain oman versionsa hard rock -legenda AC/DC:n...
Sylosis-yhtyeestä tuttu Josh Midleton liittyi vakituiseksi jäseneksi Architectsiin Englantilaisen modernia metallia soittavan Sylosis-yhtyeen vuonna 2000 perustanut kitaristi-laulaja Josh Middleton on liittynyt vakituiseksi jäsen...
Architects julkaisi uuden kappaleen musiikkivideon kera Architects Brittiläinen metalcore-yhtye Architects on julkaissut uuden kappaleen "Doomsday" musiikkivideon kera. Biisi on bändin tulevalta albumil...