Tomin ja Villen aurinkoiset seikkailut Provinssissa, osa 3: Lauantai

Osa 1
Osa 2

Tom: Viimeinen päivä alkoi hieman apeissa ja hämmentyneissä merkeissä. Tässäkö se nyt oli? Aiemmat päivät olivat kulkeneet ohi häkellyttävän nopeasti, toinen tylsissä ja toinen paremmissa merkeissä. Helvetin loistava sää, mukava seura ja ainakin kohtalaisen hyvä bändikattaus oli viimeisillään. Mihin kaikki aika meni? Talsin lauantai-iltapäivänä viimeisiä kertoja sisään näissä merkeissä; olinko nauttinut tarpeeksi?
Arttu Lindemania oli pakko hetken vilkaista, olkoot myötähäpeän tai meemiarvon takia. Saanpahan nyt sanoa nähneeni ”läikkyjäbän” Provinssissa, mikäli jotakuta vastaava meriitti tippaakaan sattuu innostamaan. Kymmenen minuutin kiusastelun jälkeen suuntasin kuitenkin Radio Helsinki Stagen puolelle, jossa viime aikoina kovassa nosteessa ollut Huora lopetteli lyhyttä puolituntista settiään. Sen verran ihmisten kielen päällä bändi on tuntunut olevan, että eikö tätä olisi hieman myöhemmäksi voinut siirtää? Bändi onnistui kuitenkin jo ennen kolmea tuomaan lavan edustalle enemmän väkeä kuin mikään aiempi viikonlopun aikana lavalla nähneeni, joten hukkaan bändi ei suinkaan mennyt.

Huora, tai siis yhtyeen laulaja Anni Lötjönen

Ville: Jälleen kerran liian aikainen herätys söi miestä, kun täytyi rientää katsomaan Huoraa Radio Helsinki Stagelle. Kaksi kertaa hiljattain bändin nähneenä veto ei tarjonnut mitään uutta, vaan porottavassa auringonpaisteessa hikoilu sai lähinnä miettimään omaa festarikuntoa. Jengiä tosin oli yllättävän paljon pittaamassa, sekä ihan rauhanomaisesti katselemassa etäämpää.


Huoran jälkeen samalla lavalla rockia soitti turkulaisyhtye Salaliitto. Tuoreen bändin imago tuntuu tällä hetkellä olevan se, että heidän treeniksensä ja suurin osa kaikesta bändiin liittyvästä irtaimistosta kärventyi sen mukana. Lavan edustalla subin päällä lepäsikin keikan ajan musta epämääräinen möhkäle, joka edusti tuota paloa. Miellyttävät tunnelmointikappaleet “Korpit”, “Pääsiäissaaret” ja “Uuteen elämään” kuultiin keikalla. Yhden kappaleen sointukulku ja toisto toi mieleen epäilyttävästi *Shels-yhtyeen “Journey to the Plainsin”. Keikkaa katseli vähäinen määrä yleisöä, mutta lavan edustalta ja anniskelun puolelta kyllä osoitettiin että Salaliitosta pidettiin. Loppukeikasta laulaja-kitaristi Ossi Alisaari tiedusteli tahtoisiko yleisö sekoilla. “Sekoilu” tosin rajoittui parinkymmenen sekunnin polvet notkolla tilutukseen. 

Salaliitto


Tom: Kiva alku hieman apealle päivälle meinasi hieman tyssätä kaikkien rakastaman Moonsorrowin keikan aikana, sillä bändin musiikki ei ole koskaan minulle juuri auennut. Pari biisiä – eli parisenkymmentä minuuttia – saikin riittää, sillä en halunnut pakottaa itseäni seuraamaan bändiä sen enempää, mutta lähinnä kuitenkin itse raportin mieluisuuden takia: en jaksaisi lähteä valittamaan jälleen uudesta bändistä, sillä mallikkaasti bändi veti ja yleisö nautti. Minulle nyt ei vaan tässä mielentilassa uponnut, ja siirryinkin tunkkaisen teltan ulkopuolelle seuraamaan Robinin keikkaa. Aurinkoinen sää ja pirteä keikka paransi mieltä, eikä siinä mitään hävettävääkään ole. 

Moonsorrow


Ville: Robin taisikin kerätä Woodland Stagen suurimman yleisön iltapäivästä, sillä ihmismeri ulottui alueen keskellä sijainneelle tapaamispisteelle asti. Paahtava helle iski lauantaina koviten, ja siitä kirjoitushetkelläkin minua muistuttaa punertava nenänpää. Varjossa istuminen kuuluikin toiveisiin jatkuvasti, ja sitä myös sai toteuttaa Amfiteatterilla The Hearingin aloitellessa tunnin settiään. Pienten syntikkasekoilujen (älkää yrittäkö juottaa viiniä koskettimille!) jälkeen kiusaantunut tunnelma jatkui läpi keikan, kun Ringa Manner vaivaantuneen itsetietoisesti yritti spiikkaamalla täyttää tunnin mittaista esiintymisaikaansa. Keikalla esiteltiin tietenkin Seinäjoelle tunnollisena Holmström Second Handista ostettu aamutakki. Pave MaijasenLähtisitkö”-lainakappale kuultiin myös minimalistisena versiona, ja yleisö tuntui nauttivan rauhallisesta musisoinnista kauniine lauluineen.

Tom: Teinisensaation jälkeen Woodland Stagelle saapui vastaavasti teiniaikojeni hetkellisen hypettelyn kohde Amaranthe. Koko keikan ajan päässäni pyöri kuitenkin lähinnä tieto siitä, kuinka etääntynyt bändistä olen, sillä en ole viimeistä kahta levytystä oikein kuunnellut. Totesinkin seuralleni moneen otteeseen ääneen, että jos bändi olisi soittanut samassa paikassa muutama vuosi sitten, olisin saattanut onnistua innostumaan tästäkin enemmän. Oli Elize Rydin ja kumppanien seuraaminen ihan vakuuttavaa seurattavaa, ei siinä.

Amaranthe

Ville: Kun ei parempaakaan ohjelmaa laimeassa lauantai-illassa ollut, niin täytyi mennä katsomaan mitä Elize Ryd oli pukenut päälleen. Amaranthen eurodance-hevi tuntuu purevan suomalaisyleisöön, sillä sitä oli paikalla kiitettävästi. Pyrot, tähtisuihkut, ilmapallot ja muuta lisävoimaa kappaleisiin tuovat efektit olivat kovassa käytössä. Vaan itse musiikki kuulosti tulppien läpi hieman vaimealta. Liekö syy suoraan mikseripöytään kytketyssä yhtyeessä. Amaranthessa on ollut jonkin aikaa paikka auki puhtaille mieslauluille, ja minun puolestani se paikka olisi saanut jäädä auki kokonaan. Toimisi nimittäin paljon paremmin vain kahdella laulajalla. Lauantaina yhtye kuitenkin julisti viralliseksi jäsenekseen mm. Dynaztyssä vaikuttaneen Nils Molinin. Vain Elize Rydin seuraaminen jaksaa pitää mielenkiinnon yllä Amaranthea kohtaan, sillä hän on niitä harvoja naislaulajia, joka osaa menestyksestään huolimatta olla aito fanejaan kohtaan, vastailla kommentteihin somessa, poseerata jokaisen halukkaan kanssa yhteiskuvassa, sekä olla hyvällä maulla seksikäs lavalla esiintyessään.

Seuraavaksi olikin vuorossa koko lauantaipäivän viihdyttävin tapaus. Pari kertaa aiemmin Danzigin nähneenä tiesin suurin piirtein mitä oli luvassa, sillä Glenn-setä on melkoinen sketsihahmo. Kuinka ollakaan, tälläkin kertaa keikka meni huumorin ja stand-upin puolelle! Tuota valtavan egon ja haukkarien omaavaa diivaa kun ei saanut taaskaan kuvata, edes yleisön puolelta. Järjestyksenvalvojat kirjaimellisesti juoksivat pitkin yleisöä laskemassa ihmisten puhelimia alas, ja heidän huuliltaan luin kymmeniä kertoja tuon keikan aikana “Ei saa kuvata!”. Yritä siinä sitten keskittyä itse keikkaan, kun keltaisia liivejä vilisee näkökentässä alituiseen. Vanha saarilava olisi kokonsa puolesta ollut paljon parempi useammallekin yhtyeelle, niin myös Danzigille. Viimeksi Provinssin päälavalla esitetty keikka Misfits-osuuksineen oli jollain tapaa perusteltu lavavalinta. Tänä vuonna Woodland Stagen pienin yleisö osui luultavasti Danzigin kohdalle. Missä tahansa kohtaa keikkaa olisi voinut vaivoitta astella eturiviin. Setissä kuultiin 25 vuotta sitten julkaistun ”Danzig III: How the Gods Killin” kappaleista viisi. Rumpuja paukutteli entinen Type O Negative-mies Johnny Kelly, kitarassa vingutusnipistyksiä joka kappaleeseen viljeli Prongissakin vaikuttava Tommy Victor, ja basson kieliä värisytti Glennin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Steve Zing. Lavan reunalla turvallisuutta piti yllä jatkuvasti kaksi isoa turvamiestä, jotka välillä viittoivat ohjeita Glennille. Silloin tällöin tuo hevi-Elvis osui lauluillaan mikkiä kohti, ja siinä välissä paukutti mikrofonia rintaansa vasten lepäävään amulettiin, joka tietenkin kuulosti hyvin epämiellyttävältä yleisöön. Purkkaa jauhava äijä intoutui kappaleiden välillä keskustelemaan yleisönkin kanssa: Kun väki ei vastannut huudatuksiin, hän tokaisi, että ei tiedä miten hyvin täällä pohjoisessa osataan englantia. Siihen perään Danzig kehui Provinssin olevan paras festivaali Suomessa. Kyyneleet silmissä nauraen siinä sitten yritettiin pitää itseään kasassa, kun hetken päästä välispiikissä tuo elävä vahanukke totesi, että raskaan musiikin, ei sen teknopaskan, kuuntelu pitää nuorena. Otappa tuo nyt sitten todesta Glenn Danzigin suusta. Loppuun vielä pakolliset “Dirty Black Summerit” ja “Motherit”, ja sitten mehustelemaan keikan viihdearvoa kavereille.

Tom: Kaikki edellä mainitsemani paska fiilis kaikkosi sillä sekunnilla, kun Ultra Bra nousi päälavalle, mikä toiminee testamenttina sille, kuinka helvetin mahtava kokemus tämän bändin jopa yllättävä näkeminen oli. Tässä kirjoitellessa hieman harmittaa verbaalisen taituruuden puuttuminen, sillä ”Heikko valo”-kappaleella alkanut setti ansaitsee kaikki kehut, jota tekstimuotoon voi päästää. Mikään ei tuntunut hutaistulta, vaan kaikki oli juuri oikealla tavalla harkittua ja täydelliseksi viilattua. Sen lisäksi että jäsenet (sekä keikalla mukana ollut jousiosasto) olivat selvästi kukin harjoitelleet omia osuuksiaan, tämä ei tuntunut millään lailla pakotetulta. Nämä comebackit nostattavat aina kysymyksiä rahasta ja nostalgialla kapitalisoimisesta, mutta Ultra Bra oli selvästi tätä tekemässä, koska halusivat. Sekä nuoren ja vanhemman yleisön mukana laulaminen nostatti fiilistä entisestään, enkä itsekään voinut laulelulta välttyä. Tässähän tekee melkein mieli kiittää, sen verran sanoinkuvaamaton kokemus tämä kun oli.

festariyleisöä


Ville: Yksi odotetuimmista Provinssin keikoista tuntui olevan Ultra Bran paluu lavoille. Itse kun tunnen lähinnä tuon monellakin tapaa merkittävän bändin hittibiisit, menivät laulut vähän ohi. Pitäisi oikein erikseen lukea kappaleiden tekstejä, että ymmärtäisi mistä niissä on kyse. Yleisöä seuratessa tosin huomasi, että laulut olivat tuttuja ja paljon kaivattuja. Ensimmäisessä encoressa “Sinä lähdit pois” annettiin lähes kokonaan yleisön laulettavaksi. Päälavan raskain kappale taisi tuona päivänä olla junnaava “Itket ja kuuntelet”. Arto Talmen kiusalliset aasinsillat välispiikeissä hämmensivät, ja vähän samantyyppisiä noloja pohjustuksia on kuultu myös Scandinavian Music Groupin keikoilla. Kerkko Koskisen habitus alkaa vuosi vuodelta lähestyä venäläistä klassisen musiikin säveltäjää köyryselkineen. Joel Melasniemi tuntui haahuilevan ihan muissa maailmoissa, kauempana muusta bändistä. “Tulipahan nyt nähtyä sekin.”

Tom: Illan pääesiintyjän (sori vaan, söör Tiihonen) jälkeen oli hyvä suunnata Woodland Stagelle seuraamaan jälleen yhtä aiempaa Provinssi-tuttua, nimittäin ruotsalaista In Flamesia. Vuoden 2013 yleisönpuutteinen pääesiintyjäslotti on siitä asti mielessäni edustanut bändin festarisuosiota täälläpäin, mutta lauantai-iltana paikalle onnistui onneksi saapumaan kiitettävä määrä porukkaa. Lähinnä bändin mielipiteitä jakavaan uudempaan materiaaliin keskittynyt setti tuntui toimivan ainakin valtaosalle yleisöstä, ja kuultiin ”The Jester Race”-levyltäkin pari kappaletta varmasti itsetietoisena keskisormena nalkuttajille. Jos keikka tuntui vajoavan muiden ”ei mitään erityistä”-luokan keikkojen tasolle, homma korjattiin ”Here Until Forever”-kipaleen aikana, jonka aikana selvästi liikuttunut ja itkun partaalla oleva laulaja toi lavalle poikansa, jolle kappale on sanoitettu. Ei siinä muuta voinut kuin herkistyä, vaikka pojan kännykän räpläys hieman hassua olikin. Kaiken kaikkiaan aika rutiinisuorituksen puolelle tämä meni, mutta kuitenkin hyvän semmoisen.

In Flames


Ville: 
Laimea tunnelma jatkui vielä hetken verran, kun Woodland Stagelle tuotiin vielä yksi Suomessa turhankin usein nähty väsähtänyt metallibändi. In Flamesin lavatuotanto vaikutti kyllä olevan valovoimainen ja näyttävä. Se ei tosin riitä, sillä erityisesti vokalisti Anders Fridénin välinpitämätön asenne laulamista ja esiintymistä kohtaan syö koko bändiltä uskottavuuden. Eikä bändin settilistakaan jaksanut enää viehättää, vaikka pari biisiä “The Jester Racelta” kuultiinkin. Puoli tuntia jaksoin keskitempoista hissuttelua, ennen kuin poistuin alueelta turhautuneena. Toivottavasti Anders pääsi erikoisoluensa ääreen pelaamaan pleikkarilla Fifaa heti keikan jälkeen.

Tom: Apulanta oli toki jopa yllättävän hyvässä vireessä, mutta olisi tuntunut hieman peruskauralopetukselta viikonlopulle. Suuntasin seurani kanssa muutaman kappaleen jälkeen Soundi Stagen puolelle, jossa liian usein missaamani Huoratron oli noin settinsä puolessavälissä. Hetken etäältä seuraamisen jälkeen tokaisin kamuilleni, että seuraavan kerran kun lähtee, olemme tuolla hyppivässä yleisölaumassa mukana. Ja niinhän olimme, keikan loppuun asti. Tämä pieni loppumetrien irtiotto toi yllättävän lopetuksen päivälle ja samalla itse tämän vuoden festingeille. Koko matkan ajan takaisin leirintäalueen suuntaan en voinut olla hymyilemättä, sillä hieman vaihtelevien fiilisten jälkeen koko homma saatiinkin juuri niin tyydyttävästi päätökseen kuin pitikin.


En koe häpeää todetessani, että tämä ei ollut parhaita Provinssi-kokemuksiani. Mielestäni tämä kuitenkin korostaa itse festareiden arvoa, sillä paska kokemus tämä ei todellakaan ollut. Toivon mukaan ensi vuoden 40-vuotisjuhlakekkerit ovat yhtä muistorikkaita kuin aiemmat Provinssini. Siihen asti ei muuta kuin hyvää terveyttä ja hyvää 39:ttä syntymäpäivää Suomen parhaille festareille, joiden merkittävyyttä itselleni ei voi täysin sanoin kuvailla. Vi ses! 

Apulanta


Ville: 
Provinssialueen dekot, karnevaalimainen teema ja hyväntuuliset ihmiset luovat täysin omanlaisensa maailman yhden viikonlopun ajaksi. Vaikka ei festeillä esiintyisikään mitään sen kummempia bändejä, on se joka vuosi kuitenkin kokemisen arvoinen. Ruokapuolessa foodiena riittää aina toivomisen varaa, ja etenkin pienempiä ruoka-annoksia kaivattaisiin. Jos hinnat lähtevät kympistä ylöspäin lähes jokaisen annoksen kohdalla, ja ainoa halvempi vaihtoehto on hodari, niin petraamista todella on. Päälavalla ennen keikkoja ahdisti Kismet Kiss Cam, joka painosti ujoja suomalaisia pussaamaan vierustoveriaan jos näkivät itsensä screeneillä kuvattuna. Niin mautonta, ettei sanotuksi saa! Yleisöä kävi 65 000 ihmisen verran, joka on yllättävän paljon, vaikka päällekkäin juhlittiin Pridea, Tuskaa, Suviseuroja, ja lauantaina The Weekndin konserttia Helsingissä. Lauantaina taisi Hämeenlinnassa joku väsähtänyt rokkibändikin houkutella paikalle lähes saman verran väkeä kuin Törnävänsaari koko viikonlopun aikana. 2018 merkitsee Provinssin 40-vuotisjuhlia. Jos silloin saataisiin The Smashing Pumpkins päälavalle? 


Teksti: Tom Frankton & Ville Kangasniemi
Kuvat: Jasmiina Pekkonen

Lue lisää aiheesta

Of Mice & Menin uuden albumin nauhoitukset loppusuoralla Of Mice & Men 2017 -promokuva Yhdysvaltalaisen metalcore-yhtye Of Mice & Menin laulaja-basisti Aaron Pauley paljasti twiitissään, että bän...
Danzig julkaisi musiikkivideon ”Last Ride” -kappaleesta Danzig Danzig on julkaissut musiikkivideon "Last Ride" -kappaleesta, joka on peräisin toukokuussa ilmestyneeltä "Black Laden Crown" -albumilta. No...
Amaranthelta uusi musiikkivideo ”Maximize” -kappaleesta Ruotsalainen pop metal -yhtye Amaranthe julkaisi viimeisimmän "Maximalism" -nimisen albuminsa viime vuoden lokakuussa Spinefarm Recordsin kautta. ...
Kuopio Rockcock 2017: Lauantai kuuluu vanhoille herroille Tuoreen kahvin tuoksu täytti majapaikkani ja huoneen, jossa olin nukkumassa edellisen illan rokkihuuruja pois. Vaikka nautintoaineiden juonti oli ...