30 vuotta rockia – Arviossa The 69 Eyesin West End

The 69 Eyes, suomalaisen goottirockin kuningas, palaa parrasvaloihin kolmannellatoista albumillaan. Bändillä tuli kesällä mittariin kunnioitettavat 30 vuotta, joten uuden albumin julkaisu ei voisi osua parempaan saumaan. Bändin huippuvuodet osuivat 2000-luvun ensimmäisille vuosille. ”Blessed Be”, ”Paris Kills” ja ”Devils” olivat kaikki mainioita levytyksiä omassa genressään. Sen jälkeen levytysrintamalla on ollut hiljaisempaa. Levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, mutta ainakaan allekirjoittanut ei ole jaksanut innostua niistä. Odotukset uutta albumia kohtaan eivät olleet kovin korkealla, jos ihan rehellisiä ollaan. Olin toisaalta utelias, mitä hetkeksi soolourallakin piipahtanut Jyrki 69 kavereineen on juhlavuonnaan saanut aikaiseksi.

Ensimmäinen kuuntelu menee valjuissa fiiliksissä biisien soljuessa eteenpäin tutuissa tunnelmissaan. Goottiromantiikkaa, rockia ja tunnelmointia, sitä, mistä The 69 Eyes on tullut tutuksi. Biisit vaikuttavat jotenkin mitäänsanomattomilta. Myös soundit ovat kummallisen kumisevat. Se saattaa tosin johtua promokopion äänenlaadusta, eikä välttämättä kerro koko totuutta albumin lopullisesta äänimaailmasta – vaikkapa vinyyliltä toistuessaan. Hiljalleen,  kuuntelu kuuntelulta albumi alkaa kaikesta huolimatta paljastaa avujaan.

Tyylikkäällä melodialla etenevä ”Black Orchid” soi kuten bändi parhaillaan osaa. Melodinen säkeistö etenee vääjäämättä vielä melodisempaan kertosäkeeseen. Biisissä on paljon samaa kuin ”Blessed Be” -albumin klassikkohiteissä kuten esimerkiksi ”Brandon Lee”. Biisi huipentuu hienoon sooloon. Komea ja jylhä balladi ”Change” on albumin parhaita biisejä ja osoittaa, missä vääjäämättä ikääntyvän bändin parhaat avut tätä nykyä ovat, eli rauhallisemmissa tunnelmapaloissa. Albumin heikohkot soundit estävät hieman albumin soittosuorituksen arviointia. Bändi osaa kuitenkin soittaa tavaramerkkiään vaikka unissaan, ja Jyrki 69 laulaa tuttuine maneereineen.

Yksi albumin kohokohdista on kasarivivahteinen ”Cheyenna”. Biisi kuulostaa juuri siltä, miltä tällaisella nimellä varustetun biisin pitääkin kuulostaa. Albumin paras biisi on balladimainen ”Death & Desire”. Kaunis melodia kuljettaa tunnelmaltaan rikasta kappaletta ja etenee vääjäämättömästi kohti hienoa sooloa. Huono ei ole myöskään albumin päättävä yli 6-minuuttinen ”Hell Has No Mercy”, josta on löydettävissä hieman uudenlaisia vivahteita tuttuun The 69 Eyes -soundiin. Korniakin kornimmat ”Have a satan soul” -lyriikat häiritsevät tosin hieman biisistä nauttimista. Toisaalta kornit goottilyriikat ovat erottamaton osa bändin imagoa.

Kokonaisuutena ”West End” asettuu bändin discografian keskivaiheille. Löytyy hyviä, ihan hyviä sekä mitäänsanomattomia biisejä. Albumia kuuntelee, mutta huomasin albumia kuunnellessani joutuvani motivoimaan itseäni kuuntelemaan vielä lisää… Ilman arvostelun tuomaa pakkoa olisi ”West End” jäänyt vähemmälle huomiolle. Toisaalta, kuten monen muunkin albumin kohdalla aiemmin, on sanottava, että intohimoiselle fanille ”West End” saattaa näyttäytyä huomattavasti positiivisemmassa valossa. Tuttu ja turvallinen uusi materiaali suosikkibändiltä on kovalle fanille lopulta enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia.

6½/10

Kappalelista:

1. Two Horns Up
2. 27 & Done
3. Black Orchid
4. Change
5. Burn Witch Burn
6. Cheyenna
7. The Last House On The Left
8. Death & Desire
9. Outsiders
10. Be Here Now
11. Hell Has No Mercy

The 69 Eyes Facebookissa

Kommentoi julkaisua