”40 vuotta liioiteltua, likaista tykitystä” – Motörheadin ”Overkill” täyttää pyöreitä

Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisterin saatua kenkää Hawkwindista ”vääränlaisten huumeiden käytön takia”, jäätyään ensin kiinni ratsiassa Kanadan rajalla yhtyeen Pohjois-Amerikan -kiertueella 1975, jäi hän omilleen, ilman bändiä. Lontooseen takaisin päästyään Lemmy halusi kasata perusyksikön, trio-bändin, jonka sointi hehkuisi raakaa, voimakasta ja konstailematonta rock ’n rollia. Lemmy nimesi yhtyeensä paria vuotta aiemmin Hawkwindille tekemänsä kappaleen ”Motorhead” mukaan, joka tarkoitti ”piripäätä”. Ö-kirjaimen umlaut-pisteet herra halusi o-kirjaimen päälle syystä, että nimi näyttäisi rankemmalta. Rinnalleen Motörheadiin, ihan yhtyeen alkuvaiheessa, hän rekrytoi rumpali Lucas Foxin ja kitaristi Larry Wallisin. Yhtye onnistuikin nopeassa ajassa haalimaan itselleen levytyssopimuksen United Artists -levy-yhtiön kanssa. Eipä aikaakaan, kun yhtye painui studioon äänittämään varsin pikaisesti valmisteltua, debyyttialbumiksi kaavailtua kokonaisuutta ”On Parole”. Albumi koostui Kilmisterin Hawkwindille tekemien kappaleiden lisäksi neljästä uudesta kappaleesta. Live-meiningillä, pikaisesti ja roisilla otteella äänitetyn albumin lopputulema ei kuitenkaan vakuuttanut studioajan kustantanutta levy-yhtiötä, joka vetäytyi julkaisusuunnitelmista hyllyttäen koko albumin vuosiksi.

Motörheadin klassisin kokoonpano: Philty ”Animal” Taylor, Lemmy Kilmister ja ”Fast” Eddie Clarke.

Tässä välissä Fox ja Wallis oli korvattu tuoreilla miehillä: rumpali Philty ”Animal” Taylorilla ja kitaristi ”Fast” Eddie Clarkella, koska alkuperäinen kaksikko oli haluton panostamaan Motörheadiin ”On Parole”:n äänityksiä enempää. Yhtye oli alkuvaikeuksien myötä jo aikeissa pistää pillit pussiin, ja näin ollen lontoolainen Chiswick -levy-yhtiö antoi sille kolme päivää studioaikaa jäähyväissinglen äänityksiä varten. Uudistunut Motörhead oli kuitenkin tullut hiljakseen toisiin aatoksiin ja äänitti niin ikään livemeiningillä mutta nyt uudella kokoonpanolla, tuossa minimalistisessa ajassa kokonaisen albumillisen biisejä. Yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttialbumi käytännössä sisälsi samat kappaleet kuin ”On Parole”, mutta astetta tai toista jämäkämmällä otteella soitettuina. ”Motörhead” vakuutti paitsi yhtyeen, myös tuoreen levy-yhtiön hurjalla meiningillään, mutta myös antoi uskoa sille, että yhtyeellä saattaisi olla vielä tulevaisuutta. Albumi oli käytännössä tuon ajan elävä dokumentti Motörheadin livekunnosta studio-olosuhteissa.

Tuottaja Jimmy Miller

Vuonna 1978 Bronze Recordsin pomo otti yhteyttä Motörheadin sen aikaiseen manageriin, Doug Smithiin, ja tarjoutui kustantamaan ja julkaisemaan singlen Richard Berryn tekemästä klassikkokappaleesta ”Louie Louie”, jonka B-puolelle päätyi yhtyeen uusi oma kappale ”Tear ’Ya Down”. Yhtye painelikin pian Lontoon Wessex-studioon äänittäjä/tuottaja Neil Richmondin kanssa. Osakseen saamasta ristiriitaisesta vastaanotosta ja mielipiteistä huolimatta single nousi Brittien singlelistalle sijalle 68, mikä tyydytti Bronze Recordsin edustuksen siinä määrin, että he antoivat yhtyeelle luvan tehdä siipiensä suojissa seuraavan täyspitkän albuminsa. Kyseessä olisi siis Motörheadin kohdalla ensimmäinen kunnolla tuotettu studioalbumi asian varsinaisessa mielessä.

Neljästä tuottajaehdokkaasta seuraavalle albumilleen Lemmy valitsi Jimmy Millerin, joka oli aiemmin työskennellyt mm. Rolling Stonesin ja Trafficin kanssa. Oikeammin Miller oli ainoa tuottajaehdokkaista, josta Lemmy oli edes joskus aiemmin kuullut mainittavan.  Asian nurjana puolena oli se, että Jimmy Miller oli toipumaisillaan oleva heroiiniaddikti, jonka kanssa työskentely osoittautui ajan saatossa yhä hankalammaksi. ”Overkill”-sessiot herra hoiti kylläkin skarpisti ja kunnialla maaliin, mutta sitä seuranneissa ”Bomber”-sessioissa Millerin substanssiriippuvuudesta johtuvat ongelmat alkoivat nousta pintaan ja rassata yhtyeen ja tuottajan välistä yhteistyötä.

Motörhead vietti kuusi viikkoa joulukuusta 1978 tammikuuhun 1979 sekä Roundhouse- että Sound Development -studioilla Lontoossa. Ensin mainitussa äänitettiin suurin osa levyn soitto-osuuksista ja jälkimmäisessä huolehdittiin pitkälti miksauksesta ja muusta jälkituotannosta. ”Overkill”-albumin äänittäjinä toimivat Ashley Howe ja Trevor Hallesy.

Lemmy muisteli 2000-luvun alkupuolella ”Overkill”-sessioita: ”Me puskimme hullun lailla hommia kuuden viikon ajan. Äänitimme tuolloin studiossa ja teimme välipäivinä keikkoja. Se oli normaali tapa tehdä hommia niinä päivinä, jolloin yhtyetoiminta ei ollut niin periodimaisesti jaksotettua kiertueisiin ja äänityksiin kuin nykyään. Siitä, että olimme soittaneet tuolloin tulevan levyn kappaleita aiemmin runsaasti keikoillamme, oli myös valtavasti hyötyä ’Overkillin’ onnistumisen kannalta. Ymmärsimme myös, että tuolloin äänityksiimme käytettävän studion vuokrakustannukset hipoivat pilviä, joten meillä ei ollut hetkeäkään hukattavaksi studiossa. ”Overkillia” tehdessämme työpäivämme alkoi kahden aikoihin iltapäivällä. Teimme tiiviisti hommia aina iltakymmeneen, jonka jälkeen lähdimme pikaisesti pubiin parille. Tuolloin elettiin aikaa, jolloin pubit menivät kiinni jo yhdeltätoista illalla ennen ravintoloiden aukiolojen vapautumista.”

Lemmy luonnehti: ”Jimmy oli ’Overkill’-sessioissa kuin neljäs Motörhead-jäsen. Hänen osaamisensa ja tietämyksensä studiotyöskentelystä oli aivan toista luokkaa kuin mitä meillä bändin jätkillä, joten hänestä oli albumin synnyttämisessä todella merkittävä apu.”

Sessioiden lopulla yhtye kaipasi vielä yhtä täytebiisiä albumilleen. ”Metropolis” oli kappale, jonka Lemmy kirjoitti yhdessä hujauksessa Fritz Langen ohjaaman, samannimisen, 1920-lukulaisen lyhytmykkäfilmin innoittamana. Metropolis-leffan herra Kilmister oli eräänä sessioiden välisten öiden tunteina käynyt katsomassa Portobello Roadin elokuvateatterissa Länsi-Lontoossa. Seuraavana sessiopäivänä Lemmy veikin sitten kyseisen biisin studioon, opetti sen nopeasti Philtylle ja ”Fast” Eddielle, ja eipä aikaakaan, kun klassikoksi myöhemmin kasvava biisi olikin narulla.

”Tear Ya’ Down” otettiin levylle suoraan Neil Richmondin tuottamana versiona, koska Lemmyn mukaan yhtyettä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa alkaa hinkkaamaan biisistä jykevämpää ottoa. Mm. Metallican coveroiman ”Damage Case” -biisin sanoituksista tuli alkuperäisen idean mukaan vastata Lemmyn hyvä ystävä, The Deviants -kitaristi Mick Farren, mutta loppuviimein Lemmy ei ollut tyytyväinen Farrenin raakatekstiin ja paranteli sitä lopulliseen muotoonsa siinä määrin, että biisin lopullisen tekstin voidaan sanoa olevan kompromissi molempien käsialasta.

Speed metallin arkkityypin, kappaleen nimeltä ”Overkill” keksi rumpali Philty lämmitellessään soittosuoritusta varten ennen bänditreenejä. Omien sanojensa mukaan hän vihasi poseeraajarumpaleita, joilla oli lavalla imagosyistä valtavat tuplabasarisetit, mutta jotka eivät loppuviimein paukuttaneet niitä ollenkaan. ”Philty” tykitti alkulämpimikseen menemään suoraa tuplabasarikomppia treenishuoneessa yksikseen koettaen pitää punkisti horjuvaa soittoaan kasassa soittamalla yksinkertaisesti, suoraan paahtaen. Samassa Lemmy ja Fast Eddie astuivat huoneeseen. ”Philtyn” käännyttyä katsomaan kaksikkoa aikomuksenaan lopettaa rumpujen pätkytys, herrat huusivat rumpujen pauhun yli :”Älä lopeta, jatka tuota!!!” Niin kaksikko löi styrkkarit päälle ja antoi palaa. Loppu onkin sitten raskaan rockin ja metallin historiaa. Mainitsemisen arvoista on myös, että yksi sessioiden herkullisimpia kappaleita jätettiin varsinaiselta albumilta pois. Niin ikään Metallican coveroima, härkämäinen ihmissuhdedraama ”Too Late, Too Late” oli sessioiden helmi, mutta ilmestyi alun perin ainoastaan ”Overkill”-singlen B-puolena.

Albumin parhaimmistoon kuuluu myös miltei koko uran ajan yhtyeen livesetin vakiobravuurina toiminut, stoner-rockin esiasteeksikin miellettävä ”Stay Clean”, joka julkaistiin albumin toisena singlelohkaisuna elokuussa 1979, B-puolenaan keskinkertaisempi, selkeä ylijäämäbiisi ”Like A Nightmare”.

Muista ”Overkillin” biiseistä ”I Won’t (Pay Your Price)” nousee koomisessa humppa-kompissaan, idioottiyksinkertaisuudessaan, mutta viiltävän terävässä lyyrisyydessään albumin nasevimpien biisien joukkoon. Unenomainen, space-rockia lähentelevä, utuisesti leijaileva ”Capricorn” puolestaan kuvaa Lemmyn horoskooppia ja herran oman tiensä kulkemista ytimekkäimmällä mahdollisella tavalla. Yksi huvittava yksityiskohta ”Capricornin” äänityksissä oli se, että kappaleen kitarasoolo äänitettiin ”Fast” Eddielle sitä kertomatta jo soolon treenausvaiheessa, jolloin kitaristi vasta valmistautui studiossa suoritukseensa. Vasta jälkikäteen kitaristille paljastui, ettei hänen tarvinnut tehdä enää varsinaista äänitysottoa, koska soolo oli saatu hyvätasoisena suorituksena narulle jo tsekkailuvaiheessa.

Eräiden tietojen mukaan Lemmy halusi alun perin itsensä Tina Turnerin duetoimaan albumille ”I’ll Be Your Sister” -biisiin, koska rakasti tehdä kappaleita hänen kaltaisille, ihailemilleen naislaulajille. ”Limb From Limb” on puolestaan erittäin rouhea, raskas blues, joka äityy loppusuoralla Motörheadille tyypilliseen, hurmokselliseen punkin ja rock’n rollin sekaiseen räimeeseen. Motörheadin livesetin pitkäaikainen kulmakivi ”No Class” on taas pääriffinsä puolesta melko suora pastissi ZZ Topin ”Tushista”, vaikka ko. kappaleiden eroavaisuudet rosoisuudessa, melodiarakenteissa ja toisistaan poikkeavissa tempoissa tekevätkin molemmista omanlaisiaan klassikoita.

Albumin nimen ”Overkill” keksi Gerry Bron, Bronze Recordsin pomo, johon albumikokonaisuudelta löytyvän biisin periksiantamaton tuplabasaritykitys oli Lemmyn esittelemänä tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Albumi julkaistiin 24.3.1979. Lopullisen leiman levyn menestykselle toi yhtyeen tunnetun ”Snaggletooth”-logon piirtäneen Joe Petagnon sini-turkoosi kansikuva, johon taiteilija itse ei – yllättävää kyllä – ollut lopulta kuitenkaan kovinkaan tyytyväinen. Petagnolla oli tuolloin puolitoista viikkoa aikaa kyhätä kansikuva albumille. Lopullisesta työstä olisi pitänyt tulla monikerroksinen teos, jossa kallosta räjähdyksen myötä irtoavat palaset olisivat sinkoilleet ikään kuin kolmiulotteisesti, mutta ajan puutteesta johtuen yksiulotteiseksi jääneenä versiona taideteos ei yltänyt taiteilijan itsensä mukaan taiteellisiin oikeuksiinsa.

Albumi oli puutteistaan huolimatta Motörheadin todellinen kansainvälinen läpimurto, ja murrosvaiheessa olleella raskaan rockin, metallin ja punk rockin kentällä useita genrerajoja uudelleen määrittelevä merkkipaalu maailmanlaajuisesti. Motörheadin fanilaumat jatkoivat kasvuaan faniklubi Motörheadbangersin myötä. Albumi nousi Brittien myydyimpien albumien listalla sijalle 24. Lemmyn itsensä mukaan ”Overkill” oli ja on hyvä levy, mutta sen biisit kärsivät hänen mielestään liian hitaista tempoista. Lemmyn omin sanoin liveolosuhteissa Motörhead heitti kyseiset biisit kuulijoilleen paljon räjähtävämmin.

 

Kommentoi julkaisua