Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 15: Old Man’s Child – The Pagan Prosperity
Tässä vaiheessa artikkelisarjaa huomaan jälleen väkisinkin jämähtäneeni jonnekin kultaiselle 90-luvulle ja etenkin sen loppupuolelle. Mieleni tekisi muistella, kuinka Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden 1995. Tupun, Hupun ja Lupun dominointi kaukalossa, Jutin tuuletus 4-0 maalin jälkeen ja Jukka Tammen mestaruusjuhlinta munasuojat päässään suorastaan vyöryvät ajatuksiini, mutta jatketaan nyt kuitenkin musiikin parissa. Ehkä on kuitenkin jollain lailla luonnollista, että elettyäni nuoruuteni 90-luvun metallin parissa sieltä löytyvät myös useat itselleni tärkeät levyt.
Jos jossain vaiheessa sarjaa olen joutunut ihan tosissani pähkäilemään levyvalinnan suhteen, ei O-kirjaimen kohdalla ollut oikeastaan kahta sanaa. Toki mm. Ophthalamian, Overkillin ja OZin vaikutus niin metallimusiikin kuin omassakin historiassa pitää muistaa, ja myös käsittelyssä olevan yhtyeen debyyttialbumi ”Born of the Flickering” on kerrassaan mainio teos, mutta silti valinta oli jokseenkin helppo.
Mikä sitten tekee norjalaisen Old Man’s Childin vuonna 1997 julkaistusta kakkosalbumista ”The Pagan Prosperity” niin ylivertaisen, että valinta oli helppo? Vastaukseni siihen on kaksi levyltä löytyvää kappaletta: ”Soul Possessed” sekä ”Doommaker”. Ja vitut. Vastaukseni siihen on ne noin kolme sekuntia ”Soul Possessed” -kappaleen kohdassa 01:25. Se hetki, kun yhtyeen keulamies, vokalisti-kitaristi Galder avaa suunsa ja tokaisee: ”I Feel Hate.”
Musiikissa tärkeintä on tunne, oli se sitten rakkautta, surua, kaipuuta, tuskaa tai vihaa, ja tuo lähes taianomainen hetki, jolloin mies yksinkertaisesti vain kertoo suoraan tuntevansa vihaa. Ne kolme sanaa tuntuvat tulevan niin suoraan sydämestä, että koko levylle voi heittämällä antaa 10/10 ja papukaijamerkin. Siis kolmen sekunnin ja kolmen sanan takia, melkeinpä kyllä.
Ei sillä, ettäkö ”The Pagan Prosperity” muuten olisi heikko albumi, päinvastoin. Jo avausraita ”The Millenium King” koukuttaa tarttuvilla kitarariffeillään aivan eri tasolla kuin kieltämättä loistava debyyttialbumi ”Born of the Flickering” teki. Eri tasolla siksi, että kakkosalbumilla Dimmu Borgir -kitaristi Galderin luotsaama Old Man’s Child kuulosti selkeästi hittihakuisemmalta. Debyyttialbumi oli sinfoniseksi black metaliksi erinomainen, mutta se ei tarjoillut yhtä suoria koukkuja, kuin vuosi myöhemmin julkaistu kakkosalbumi teki. ”The Pagan Prosperity” on pelkistetympi teos. Se on äänimaailmaltaan debyyttiä massiivisempi, mutta sävellyksiltään simppelimpi ja helpommin lähestyttävä.
Hitti- black metaliksi minä tätä kutsun, mikä saattaa joitakin ärsyttää, koska trveevil ja niin edelleen. Mutta minä uskon, että albumilta huokuva raivo tulee suoraan sydämestä sen hittihakuisuudesta huolimatta, eikä se itseäni haittaa. Suoria täsmäiskuja on tarjoiltava silloin, kun niitä on yleisölle antaa, ja siinä Galder teki yhtyeineen kakkosalbumilla kaiken täysin oikein.
Mainos päättyy
Oikeastaan nyt pitkästä aikaa tätä kuunnellessani huomaan, ettei levy sisällä ainuttakaan notkahdusta vaan kokonaisuudessaankin teos on vahvaa suorittamista alusta loppuun. Silti ne kaksi yllämainittua kappaletta ”Soul Possessed” sekä ”Doommaker” nousevat vieläkin ylitse muiden. Jos ensiksi mainittu nousee esille Galderin vihanpurkauksien takia, niin kauas ei siitä jää myöskään ”Doommaker” kertosäkeistöllään: ”I am the master of decease. I am the pain that grows within your soul. I am this worlds doom maker.”
Tuomionpäivän julistusta, vihaa, tuskaa ja alakerran herran ylistystä, niistä on “The Pagan Prosperity” rakennettu, vaikkakin se musiikillisesti on lähestulkoon radioystävällistä materiaalia. We feel hate.
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy