Kun selasin ensimmäisiä kommentteja The Ruins of Beverastin uusimmasta levystä ”Exuvia”, joku tiivisti, että levy ei saa sitä huomiota, minkä se ansaitsisi. Varmasti jo genrenäkin metalli on täynnä kaikenlaisia yrittäjiä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota, mutta Alexander von Meilenwaldin visio tunnelmallisesta äärimetallista on jotain täysin uniikkia. Lähimpänä visionäärisyydessä tunnelmabläkkiksen kehittelyn suhteen tulee varmaankin amerikkalainen Leviathan, joka myös osaltaan työntää genren rajapintoja eteenpäin, vaikka muuten yhtyeet kovin erilaisilta kuulostavatkin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

The Ruins of Beverastin ”Exuvia” viekin jonnekin tämän ajan tuonne puolen, synkkiin tippukiviluoliin ja alkukantaiseen, tummaan aggressioon. Se kuulostaa pahaenteisen luonnon pahuudelta kaikkine uhkineen, raivoineen ja vääjäämättä kohtaloaan kohti ajavine transseineen. Yhtye jatkaa sillä linjalla, millä se on kulkenut vuoden 2009 ”Foulest Semen of a Sheltered Elite” asti, mutta tällä kertaa tämän yhden miehen bändin vetäjä Meilenwald kulkee vielä pidemmälle pimeyden ytimeen. Doom metallista on myös selkeästi ammennettu paljon vaikutteita, vaikka The Ruins of Beverast ei pelaa tällä levyllä vain painavuudellaan, vaan yhtä lailla ritualistisella voimallaan.

Biisit kellottavat armotta kymmenestä minuutista ylöspäin ja levykin on pituudeltaan yli tunnin.  Kuuntelijan silmien eteen levittäytyy näkyjä muinaisista luolamaalauksista ja verisistä, kammottavista selviytymiskamppailuista tuhansien vuosien takaa. Väkivaltaiset muinaiset jumalat kuuluvat levyn tunnelmassa ja aika, jolloin elämä oli sotaa, on jatkuvasti läsnä.

The Ruins of Beverast on myös siitä hieno yhtye, että se ei kuulosta suoraan miltään muulta bändiltä. Siinä missä monet tunnelmabläkkiksen edustajat hukuttavat itsensä suttuiseen, sumumaiseen äänimaailmaan Xasthurin ja Fenin tapaan, kulkee The Ruins of Beverast rytmivoittoisempaa tietä. Meilenwaldin tausta rumpalina kuuluu hyvin läpi, sillä rytmisektori tuo sitä kuuluisaa selkärankaa nytkyvän, ritualistisen kertaamisen muodoissa. Kitarat soittavat lähes poikkeuksetta alarekisterin nuotteja huomattavan kaiun läpi, mikä luo omalta osaltaan luolamaista tunnelmaa levylle. Rummut on miksattu itseoikeutetusti pintaan ja niiden armottomuus painaa verenhimoisen karhun uhan lailla.

Rakastan myös levyllä sitä, että rummut toimivat täysin biisien ehdoilla ja jokainen biisi kantaa oman, pitkän kestonsa hyvin. Myös nopeampia osioita säännöstellään juuri sopivasti, jolloin ne korostuvat ja tuntuvat aidosti intensiivisiltä. Nykymetallissa onkin taipumusta blastailla vain liikaa menemään, mutta Meilenwald uskaltaa pysyä keskitempoisissa ja kieroissa, yksinkertaisissa riffeissään pidempään rakentaakseen kammottavia monumentteja, eikä lyhyitä ja ohimeneviä hetkiä, joista levyn muistaisi. Myös taustalla on paljon erilaisia huudahduksia ja ääniefektejä, lyhyitä syntikasta tuotettuja kummallisia äännähdyksiä ja urahduksia. Levy pääseekin vasta oikeuksiinsa kuunneltuna hyvillä kuulokkeilla kotioloissa; liikkeessä ja huonommilla kuulokkeilla taustan äänet jäävät piiloon, vaikka ne ovat keskeisiä rikasteita muuten pitkiin biiseihin.

Huippuhetkinä voitaneen mainita uskomattomat virvelikompit avausbiisissä ”Exuvia” armottomasti toistuvan sointukuvion myötä, jonka päälle vain kerrostetaan yhä erilaisimpia osioita. Toinen huippuhetki ”The Pythia’s Pale Wolves” taas kasvaa loppua kohden kaaokseen ja hallitsemattomiin huutoihin, vain jotta marssiva rumpukomppi nousee uudelleen esiin luomaan järjestystä, mikä sen jälkeen hajotetaan jälleen intensiiviseen blästäykseen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Pidän levyllä erityisesti siitä, että vaikkapa toisin kuin Rotting Christin viimevuotinen, niin ikään hypnoottinen ja tribalistinen levy ”Rituals”, The Ruins of Beverast vie rituaalin vielä pidemmälle, eikä pelkää venyttää tuonpuoleisesta kutsuvia uhrausseremonioitaan äärimmilleen.

The Ruins of Beverast on luonut oman tiensä, jota on äärimmäisen vaikea kopioida. Levyn ritualistinen, painostava, muinainen ja matala äänimaailma on täysin uniikki kaikkine kerrostumisineen ja rakentumisineen. Instrumentit soittavat periaatteessa teknisesti yksinkertaisia seikkoja, mutta kun jatkuvasti taustalla tarjoillaan vaikka minkälaista äänimaisemaherkkua, on levyn maailma yksi rikkaimpia kokemuksia pitkään aikaan. Tervetuloa kammottaviin luoliin, joita jumalat vartioivat tuomitsevina ja iättöminä. Kohtalona on taistella olemassaolosta ja kokea suunnaton kammo koko vapisevan olemuksesi sopukoissa. Kiitos tästä, The Ruins of Beverast. Kyseessä on muuten myös tähänastisen vuoden kovin levy allekirjoittaneelle.

9+/10

Kappalelista:
1. Exuvia
2. Surtur Barbaar Maritime
3. Maere (On a Stillbirth’s Tomb)
4. The Pythia’s Pale Wolves
5. Towards Malakia
6. Takituum Tootem! (Trance)

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy