Askel lähempänä normaalia – Turku Saatanalle, osa 2/2

Toinen Turku Saatanalle-päivä valkeni omalta osaltani autuaan kirkkaana ja selvänä, kiitos edellisen illan päättäväisen vesilinjan. Tilanteeseen tuli muutos jälkimmäisenä festaripäivänä, mutta onneksi kyseinen lankeemus oli illan kulun kannalta pelkkä sivujuonne eikä punainen lanka. Festivaalin päätöspäivänä lavan ottivat haltuun Venenum Dei, Chamber of Unlight, Nightside, Totalselfhatred, Barathrum ja Burzum-covereita soittanut Impenetrable Darkness.

Yön eläimet olivat mitä ilmeisimmin vielä lataamassa akkujaan Venenum Dein aloittaessa klo 17:00, sen verran väljässä salissa yhtye sai biisiensä livesoittoa harjoitella. Venenum Dein viisikko oli sonnustautunut yhteneväisiin kasvomaskeihin, ja musiikkinsa oli perinteistä keskitempoista black metallia runsailla koskettimilla maustettuna. Liidikitara lähti silloin tällöin korvia miellyttävän melodiseen liitoon, eikä muunkaan rytmiryhmän työskentelyssä ollut moitittavaa. Yhtye täytti tehtävänsä virittämällä kuulohermot black metallia vastaanottavaiselle taajuudelle, jolloin illan muita keikkoja alkoi odottaa entistä positiivisimmalla kihelmöinnillä.

Viime vuonna debyyttialbuminsa julkaissut tamperelainen Chamber of Unlight villitsi yleisöä seuraavaksi. Orkesterin jäsenistö koostuu muun muassa Horna-, Trollheims Grott– ja Deathchain-taustaisista muusikoista, joten jonkinlaisesta matalan profiilin superkokoonpanosta voisi raflaavasti puhua, niin väsynyt kuin tuo ilmaisu onkin. Ennen keikkojen alkamista jotkut yleisöstä spekuloivat lauantain olevan Turku Saatanalle-tapahtuman pääpäivä, mitä ei ainakaan tässä vaiheessa yleisön lukumäärästä voinut päätellä. Chamber of Unlight nimittäin sai aloittaa settinsä lähes yhtä harvalle kuulijakunnalle kuin ensimmäinenkin bändi, mutta keikan edetessä porukkaa virtasi paikalle enemmän, ja alkoivathan ne heviletit ja nyrkitkin halkoa ilmaa orastavan heräämisen merkiksi. Chamber of Unlightin ulosantia kuvailisin sanaparilla jylhä kylmyys, koskettimien luodessa väkevästi tunnelmaa kolkosti kalskahtavan rääkymisen, rumputulituksen ja sahaavien riffien taustalla.

Muiden viikonlopun esiintyjien tapaan myös Chamber of Unlight aloitti keikkansa etuajassa, ja tähän tottuneena suunnistin odottamaan seuraavana soittanutta Nightsidea keikkasalia reunustaville istuimille. Paikalta kun ei tohtinut juuri pidemmälle poistua siinä pelossa, että missaa seuraavan bändin aloituksen petollisten aikataulujen vuoksi. Allekirjoittanut koki ilmeisistä syitä olevansa velvoitettu todistamaan bändit alusta loppuun, miten paljon aikataulumuutokset häiritsivät muuta festariväkeä, on tietysti itse kunkin oma asia.

Festareiden pääkallopaikalta Turusta ponnistava Nightside oli väliajalla tapahtuneesta yleisöryntäyksestä päätellen odotettu vieras, ja tuskin vähiten siksi, että yhtye oli soittava tapahtumassa ensimmäisen keikkansa noin kahteenkymmeneen vuoteen. Keikkatauko olisi yhtä hyvin voinut olla vain pari päivää, sen verran itsevarmalta vaikutti tämän rykmentin työskentely siitä hetkestä alkaen, kun solisti ojensi kätensä miksauskopin suuntaan lähtömerkiksi. Koko kööri oli takavasemmalla pysytellyttä kiipparistia lukuunottamatta verhoutunut yhtenäisesti mustiin kaapuihin, eikä laulajaa myöten kenenkään suorituksessa ollut silmiinpistävää ujoutta tai liikaa nöyristelyä. Materiaalia kuultiin aina yhtyeen demoajoilta alkaen, joten teknisen puolen ollessa kunnossa keikka oli varsinainen herkkupala kotimaisen black metallin historiantutkijoille – ja kaikille muillekin.

Totalselfhatred oli festivaalilauantaina sitä, mitä Warmoon Lord oli ollut edellisenä päivänä: ennakkoon itselleni hyvin odotettu akti, joka ei kuitenkaan täyttänyt kaikkia odotuksia. Sanoituksellisilta teemoiltaan yhtye nojaa perinteisen saatanallisuuden sijaan masennuksen, melankolian ja kaikenlaisen mielensynkkyyden ruotimiseen, mikä sattuneista syistä sopii itselleni paremmin kuin hyvin. Valitettavasti kuitenkin livenä yhtyeen sisäänpäinkääntynyt filosofia kääntyi itseään vastaan. Kaihoisat kitaramelodiat, nauhalta tulleet koskettimet ja tuskaisen ärjyvät lauluosuudet langettivat kyllä klubin ylle asiaankuuluvan hartaan tunnelman, minkä moni paikallaollut kuitenkin koki liian luotaantyöntäväksi. Porukkaa alkoi liueta paikalla jo paljon ennen keikan päättymistä, mikä oli siksikin murheellinen näky, ettei koko festareiden aikana yleisö antanut moista epäluottamuslausetta monellekaan yhtyeelle. Päälle päätteeksi bändi oli ehtinyt korjata tavaransa pois merch-tiskiltä, kun siellä illan lopuksi piipahdin tarkoituksena ostaa jokin muisto keikasta ja ylipäätään koko festareista. Epäedullisesta ensivaikutelmasta huolimatta annan mielelläni Totalselfhatredille uuden mahdollisuuden, jahka seuraava sopiva tilaisuus orkesterin livenä todistamiseen ilmaantuu.

Turku Saatanalle-lauantai huipentui kahteen hyvin arvostettuun vieraaseen. Näistä ensimmäinen, Kuopiosta alkujaan ponnistanut Barathrum, ei esittelyjä kaipaa. Edellinen kohtaamiseni tämän veteraaniyhtyeen kanssa oli loppukesästä 2017, joten aika oli kypsä jälleennäkemiselle. Yleisö ei ylimääräisiä psyykkaamisia kaivannut, kun klassikot kuten ”Legions of Perkele”, ”Necromantical Ritual”, ”On the Dark River Bank” ja ”Last Day in Heaven” yllyttivät keikkakansan viikonlopun parhaisiin moshpiteihin.

Barathrumin jälkiliukkaille tuli vielä Burzum-tribuuttiyhtye Impenetrable Darkness paikkaamaan sitä aukkoa, jota kyseisen projektin pääpiru ei koskaan ole suostunut täyttämään. Ajattomat Burzum-klassikot kuten ”Dunkelheit” ja ”Ea, Lord of the Depths” olivat kieltämättä livenä komeaa kuultavaa, mutta oma kisakuntoni alkoi tässä vaiheessa antaa periksi ja keikan seuraaminen jäi omalta osaltani hieman puolihuolimattomaksi. Osuutensa tähän oli keikkapaikan tukemisen nimissä illan mittaa nauttimillani alkoholiannoksilla, mutta kyllä korvani alkoivat muutenkin olla melko finaalissa kahden päivän black metal-rankaisun jäljiltä. Impenetrable Darkness merkittäköön siis omiin kirjoihini samalla huomiolla kuin Totalselfhatred, eli uutta yritystä paremmalla onnella vaan heti kun mahdollista.

Turku Saatanalle-tapahtuman tullessa päätökseen poistuin Utopia klubilta sopivasti pökertyneenä niin kaksipäiväisistä äärimetallin bakkanaaleista, keikkojen paluun riemusta, kuin siitä ainoasta lain sallimasta päihteestäkin. Festivaalit olivat omalta osaltani ja varmasti monille muillekin lähtölaukaus kohti vanhaa kunnon normaalia, sillä kyseessä oli viimeinen minkään sortin rajoitusten varjostama tapahtuma toivottavasti hyvin pitkään aikaan. Olinhan toki ehtinyt todistaa keikkoja isommissa ja pienissäkin puitteissa siinä määrin ennen koronakurimusta, että saatoin halutessani suhtautua parin vuoden taukoon kuin tarpeellisena hengähdystaukona. Turku Saatanalle kuitenkin muistutti, mikä se elämän suola lopulta on, eivätkä kuluvasta kuukaudesta alkaen mahdollistuneet keikkatapahtumat tee paluuta yhtään liian aikaisin.

Teksti: Ossi Kumpula

Kuvat: Sami Hinkkanen