”Avaruusrockin lähtölaukaisu” – Klassikkoarvostelussa 50-vuotias Hawkwind-debyytti
Alkuvuodesta 1969 nuoret lontoolaismuusikot: kitaristit Dave Brock ja Mick Slattery, rumpali Terry Ollis, saksofonia soittanut yhtyeen roudari Nik Turner sekä ääniefektejä ja syntetisaattoria huudattanut Michael ”Dik Mik” Davies perustivat Hawkwindin sen esiasteen Group X:n raunioille. Tapahtumapaikkana yhtyeen perustamiselle toimi läntisen Lontoon Ladbrooke Groven kaupunginosa.
Jo Group X:n aikana BBC 1:n legendaarinen radiotoimittaja John Peel kiinnitti huomionsa vielä amatöörimaisen yhtyeen miehistön silminnähtävään visionäärisyyteen ja orastavaan lahjakkuuteen. Hän kehotti Notting Hillissä näkemänsä yhtyeen keikan järjestäjää Douglas Smithiä pitämään yhtyeen edesottamuksia vastaisuudessa silmällä.
Yhtyettä kutsuttiin sen loppuvaiheessa nimellä Hawkwind Zoo, jonka pohjalta uusi yhtye kaappasi nimensä. Hawkwind Zoo suuntasi Smithin ohjeistamana Abbey Road -studioille demottamaan uutta materiaalia. Demotusten jälkeen Slattery kuitenkin jätti yhtyeen, ja hänen paikalleen toiseksi kitaristiksi pestattiin Brockin vanha tuttu, paikallinen katutaiteilija ja musiikkikaupan myyjä Huw Lloyd-Langton.
Katumuusikkona aiemmin soittanut Brock oli hiljattain innostunut psykedeelisen ja kokeellisen rockin suomista rajattomista mahdollisuuksista ja halusi hyödyntää niitä uuden yhtyeensä musiikissa. Samoihin aikoihin lontoolaisen The Pretty Things -yhtyeen vastikään jättänyt kitaristi Dick Taylor pestattiin tuuraamaan Hawkwindin toisen kitaristin tonttia joillekin satunnaisille keikoille. Ei mennyt aikaakaan, kun Smith otti yhtyeen manageroinnin kontolleen ja kiinnitti Hawkwindin levy-yhtiölleen Liberty Recordsille. Samalla Taylor koetti taltioida Hawkwindin henkeä narulle studio-olosuhteissa siinä kuitenkaan onnistumatta, minkä jälkeen yhtyeen esikoisalbumi äänitettiin studiolivenä.
”Hawkwind” äänitettiin Trident-studiolla Lontoossa maalis-huhtikuussa vuonna 1970. Samassa studiossa äänitettiin samoihin aikoihin myös eräänkin Black Sabbathin ensimmäiset albumit.
Mainos päättyy
Hawkwindin omaa nimeä kantavan debyyttialbumin sävellystyö lähti liikkeelle piinaavan bassolinjan varassa kulkevasta improvisaatiopohjaisesta kappaleesta ”Sunshine Special”. Kappale halkaistiin lopulta kuitenkin eriskummallisen taiteellisen vision seurauksena kahteen osaan, joista ensimmäinen, reilun minuutin jälkeen hidastuva ja päättyvä kappale nimettiin ”Paranoia (part 1)”. Vinyylin B-puolen avaava minimalistisen avantgardistinen, simppelin bassolinjan kautta syntetisaattorisuhinan myötä piinaavaan teemaan palaava neliminuuttinen kappale nimettiin puolestaan ”Paranoia (part 2)”. Kappaleiden kaksijakoisuudella haluttiin ilmaista yhtyeen varsin myönteistä suhtautumista omaan happotrippailuharrastukseensa, mitä ei voinut olla aistimatta yhtyeen auditiivisesta sieluntuotteestakaan. Biisissä on aistittavissa myös Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin pelkistettyä junnaamista mutta samalla myös kokeilunhalua kasvattaa ja pienentää kappaletta sen perusteeman varassa.
Brockin tribuuttina hänen omalle katutaiteilijan uralleen toimi sekä albumin avaava että päättävä kappale. Helkehtivillä akustisilla kielisoittimilla albumikokonaisuuden avaava ja pian sähäkkään poljentoon ampaiseva maukkailla huuliharppusooloilla täydennetty suoraviivaisen bluesahtava folk-rock ”Hurry On Sundown” julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä heinäkuun lopulla vuonna 1970. Biisimateriaaliltaan seitsenkappaleisen kokonaisuuden radioystävällisintä antia tarjoilee puolestaan albumin todella upeasti päättävä, syntetisaattorit minimissään pitävä albumin toinen folkahtava biisi ”Mirror Of Illusion”. Brockin ilmavan puhtaasti laulettu laulumelodia tekee kappaleesta erään klassisen rockin alkuaikojen hienoimmista unohdetuista biiseistä. Samoja piirteitä sisältäviä laululinjoja saattoi löytää jopa Ozzy Osbournen käyttämistä ensimmäisten Black Sabbathin jazzahtavan bluesahtavista biiseistä.
Enteellisesti suhiseva ja kilisevä äänikollaasi ”The Reason Is?” johtaa kahdeksanminuuttiseen ”Be Yourselfiin”, joka kolmen yksinkertaisen duurisoinnun riffikiertoon perustuvan säkeistön jälkeen lähtee villille rokkitripille. Biisi etenee The Stoogesin ja The Rolling Stonesin jalanjäljissä tehtyyn kiihkeän funkahtavaan B-osaan, jossa Turnerin avantgardistinen saksofonisoolo ja Brockin tulisesti revittelemä bluesvetoinen sähkökitarasoolo ottavat vuoron perään vallan stereokuvasta. Tunnelmaa kappaleeseen antavat viidakon rytmit ja vingahtelevat avaruusefektit. Loppua kohti yhtyeen yhteissoinnin muhkeaa groovea korostavat shakerit kasvattavat kappaletta entisestään. Seitsemän minuutin paremmalla puolella, muutamaa hetkeä ennen päätöstään, yhtye palaa alkuperäiseen kolmen soinnun voimaannuttavaan teemaansa.
Ujeltavalla, kolisevalla, suhisevalla ja puhkuvalla äänikollaasilla alkava kahden soinnun kymmenminuuttinen ihme. ”Seeing You As You Really Are” on ehdottomasti albumin huippuhetkiä. Kappale yltyy proto-punkahtavasti vauhdilla tykittävään rokkaukseen, laantuu seesteisyyteen ja kiihtyy kliimaksiinsa raivokkaiden huudahduksien ja lopun saksofonisoolon ja avaruusäänien saattelemana. Kyseessä on albumin erikoisimpia ja psykedeelisimpiä korvamatoja. Olen vasta jälkikäteen huomannut Motelli Skronklen ”Eläimet ja säästäväisyys” -indieklassikon sisältävän miltei identtisen, aivan perkeleen tehokkaan bassokierron.
Mainos päättyy
Vaikka 14. elokuuta vuonna 1970 julkaistu ”Hawkwind”-albumi ei ollut aikoinaan kaupallinen menestys, avasi se lontoolaisryhmälle lukuisia väyliä Glastonburyn kaltaisten englantilaisten suurfestivaalien ja konserttien lavoille ja teki yhtyeen nimeä tutuksi rockpiireissä. Myös musiikkilehdistön puolelta Hawkwind noteerattiin lupaavana ja kiinnostavana yhtyeenä.
Yhtyeen jäsenistö pitää ensilevytystään myöhemmän uransa suhteen tärkeänä ja erittäin onnistuneena albumina. ”Hawkwind” on historiallinen albumi myös sikäli, että se on aivan ensimmäisiä space rockina tai avaruusrockina tunnetun viitegenren albumeja. Yhtyeen musiikissa yhdistyi kokeellisuus, psykedeelisyys, oman tien kulkemisen estetiikka ja eläimellinen rockaus.
Yhtye esiintyi kotikulmiensa psyke-bändi Pink Fairiesin kanssa muodostaen kokoonpanon Pinkwind, jonka puitteissa sekakokoonpano nähtiin muutamia kertoja. Molemmissa yhtyeissä kitaraa soitti Larry Wallis, joka tunnettiin vuosia myöhemmin Motörheadin alkuperäisenä kitaristina. Hawkwindilla meni myös substanssien nautintapuolella alati kovempaa, ja hapon ja sitä kovempien mömmöjen nautiskelusta tuli merkittävä osa yhtyeen ravintoympyrää.
Eipä aikaakaan, kun Hawkwind valmistautui jo pian lopulliseksi läpimurtolevykseen päätyvän, vuonna 1971 ilmestyneen ”In Search of Spacen” tekoon. Tuolle levylle yhtyeen basistiksi pestattiin blackpoolilaislähtöinen nuorukainen, Ian Frasier Kilmister, joka sai ainaisesta nautintoaineiden pummaamisesta juontaneen lempinimen ”Lemmy”. Se on kuitenkin sitten jo eri tarina.
Mainos päättyy