Blasphemyn sotahuudoista Mysticumin reiveihin – lue Steelfest-raportin kolmas osa

Steelfest Open Air käynnisti festarikesän tuttuun tapaan upeasti Hyvinkään Villatehtaalla toukokuun 16.-18. päivä. Siinä missä ensimmäisenä päivänä koettiin mm. Gorgoroth ja Satanic Warmasterista tutun entisen vokalistinsa Nazgulin kanssa esiintynyt Horna, toinen päivä toi mukanaan hienot keikat mm. Batushka-perustaja Krzysztof Drabikowskin Батюшка-yhtyeeltä, islantilaiselta Misþyrmingiltä sekä tshekkiläiseltä Infernolta. Korgonthuruksesta, Ymiristä ja monista muista yhtyeistä tutun Corvus-vokalistin kanssa esiintynyt Horna asetti riman niin korkealle, että päätöspäivän esiintyjien oli annettava kaikkensa pysyäkseen vauhdissa mukana. Itselleni odotetuimmat yhtyeet viimeisenä päivänä olivat kanadalainen black/death metal -legenda Blasphemy sekä norjalainen industrial black metalin pioneeri Mysticum. Kollega saapui festarialueelle tarpeeksi ajoissa todistaakseen päivän ensimmäisiä esiintyjiä, joten annetaan hänelle suunvuoro. (Teemu)

Steelfestin viimeisen päivän käynnisti kotimainen black metal -yhtye Licht Des Urteils. Luonnollisesti täyttä tupaa ei vielä ollut, mutta yllättävän hyvin oli jo porukkaa yleisössä verrattuna edellisen päivän avanneeseen Cadaveric Incubatorin keikkaan. Behexenin jalanjäljissä kulkevan Licht Des Urteilsin keikan alkupuolella yhtyeellä tuntui olevan hieman alkukankeutta, mutta jo toisen kappaleen kohdalla alkoi jo olemaan enemmän liikettä lavalla, ja loppukeikka sujui varsin sutjakkaasti. (Tia) 

Jos ei vielä jostain syystä ollut hereillä, niin viimeistään Torsofuckin brutaali death metal -mäiske herätti hellästi kolmanteen Steelfest-päivään. Ulkolavan kolmannen päivän käynnistänyttä yhtyettä olikin jo suurempi porukka tullut katsastamaan – ja ainakin brutaalimman death metalin ystävät näyttivät nauttivan keikasta ihan kympillä. Keikan aikana nähtiin jopa päivän ensimmäinen pitti, kun “Raped By Elephants” lähti soimaan. Rehellisesti sanottuna sanaakaan en ymmärtänyt koko Torsofuckin keikan aikana, mutta tietynlainen yhtyeestä huokuva koomisuus piti ainakin tämän toimittajan kiinni esityksen loppuun asti. (Tia) 

Torsofuckin jälkeen palattiin kotimaisen black metalin äärelle, kun mm. Förgjordin ja Mimoriumin jäsenistä koostuva Marras soitti uransa ensimmäisen keikan. Kun ensimmäinen Marras-albumi “Where Light Comes to Die” ilmestyi vuonna 2019, se herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Albumilta löytyi perushyvää black metalia, mutta minun oli vaikeaa välttyä ajatukselta, että se jäi tekijöidensä muun tuotannon varjoon. Suomen parhaisiin black metal -yhtyeisiin lukeutuvan Förgjordin jäsenten mukanaolo asetti riman korkealle, kuten myös ensimmäisellä levyillä koskettimia soittanut Vargrav– ja Druadan Forest -pomo V-Khaoz. Sen verran kiinnostusta debyyttialbumi ja vuonna 2021 seurannut “Endtime Sermon” kuitenkin herättivät, että keikka oli pakko tulla katsomaan. (Teemu)

Ja onneksi tulinkin, sillä Marras oli vahvasti elementissään. Yhtye huokui hienoa energiaa, joka sai kappaleet kuulostamaan kiinnostavimmilta kuin levyllä. Tyypillisen melodinen suomalainen black metal soi komeasti, ja vokalistin rääkäisyt tukivat sitä hyvin. Edellisenä päivänä maailman parhaisiin black metal -solisteihin kuuluvan Corvuksen kanssa esiintynyt Horna oli kuitenkin asettanut riman niin korkealle, että Marras jäi väistämättä latteammaksi kokemukseksi. Hornan soitto oli tiukempaa ja vokalistin ääni ja esiintyminen vielä sielua riipivämpää. Marras soitti kuitenkin reippaasti plussan puolelle jääneen keikan, josta ainakaan minä en löytänyt ensimmäisille esiintymisille tyypillistä alkukankeutta. Oli myös hienoa, että tunnelmalliset kosketinmelodiat soitettiin livenä. Pilkunviilauksena mainittakoon vielä, että kun yhtyeellä on noin hieno kuoleman ennettä tarkoittava suomenkielinen nimi, minä ainakin innostuisin enemmän, jos laulukielenä olisi suomi. (Teemu)

Auringon armottomassa paahteessa omat kyntensä näytti seuraavaksi yhdysvaltalainen Thornspawn, jonka basistilla oli yllään Immortal-henkinen panssari. Helle on varmasti tuntunut kuin Helvetin lieskoilta konsanaan tuollaisessa varustuksessa. Vuodesta 1993 asti black metalia soittanut Thornspawn ei ollut minulle tuttu edes nimeltä, mutta kun muuan kotimaisen black metalin kultti-ikoni oli hehkuttanut yhtyettä, päätin tulla katsomaan heidän keikkansa. Vaikka kesäinen kuumuus ei tarjonnut otollista ympäristöä tällaiselle musiikille, tuli selväksi, että yhtye on treenannut soittonsa tiukkaan kuntoon. Yhtyeen pitkäaikaisin jäsen Blackthorn soitti rumpuja upealla voimalla, ja hänen rääkymisensä oli sitäkin intensiivisempää. Hitaammat kohdat muistuttivat kotimaista Archgoatia, mutta nopeampi kohkaus tuntui yhtyeen vahvuudelta. (Teemu)

En kuitenkaan löytänyt Thornspawnin musiikista tarpeeksi tarttumapintaa, että keikka olisi noussut festivaalin parhaimmistoon. Osa soittajista esiintyi myös valitettavan patsastelevasti, mikä oli toki tuossa kuumuudessa ymmärrettävää. Thornspawnissa on tällä hetkellä vain kaksi vakituista jäsentä, mutta live-kokoonpanoa täydentämään valitut kaksi muusikkoa hoitivat tonttinsa toimivasti. Toinen kitaristi näytti epäillyttävän paljon suomalaisen black metal -yhtye Warmon Lordin johtohahmo Lord Vrăjitorilta, joka soitti yhtyeineen viime vuoden Steelfestissä paremman keikan kuin Satanic Warmaster. (Teemu)

Seuraavaksi minulla oli vuorossa alueella kiertelyä ja ruokatauko, jonka aikana saksalainen black metal -yhtye Sarkrista esiintyi ulkolavalla. Vuonna 2011 perustettu yhtye on ollut livenä hyvässä vedossa aiemmin näkemilläni kahdella keikalla, mutta musiikki kuulostaa niin paljon Sargeistin ja muun melodisen suomalaisen black metalin kopioinnilta, että en ole toistaiseksi innostunut Sarkristan albumeista. Ruokakojuille kantautui kuitenkin energinen rienaus ja mäiske, ja vokalisti Revenant vaikutti pitäneen yleisön hyvässä otteessa. Vaikka musiikki ei kuulostanut kovin omaperäiseltä tai herättänyt minussa suuria tunteita, se Sarkristalle on annettava, että Revenantin rääkyminen on paljon enemmän minun mieleeni, kun Sargeistiin Hoath Torogin jälkeen liittyneen Profunduksen. (Teemu)

Black ja death metalia Blasphemyn, Revengen ja Conquerorin hengessä soittava Diocletian oli minulle yksi Steelfestin odotetuimpia esiintyjiä, sillä viime kerralla yhtye joutui valitettavasti perumaan keikkansa. Tarjolla oli sellaista primitiivistä ryönää, että olisi voinut luulla joutuneensa keskelle luolamiesten taistelua. Diocletianin musiikki on niin lähellä esikuviaan, että yhtyettä ei voi sanoa omaperäiseksi, mutta soitto oli niin vahvaa ja kaoottista, että epäilin edes Blasphemyn pystyvän parempaan. Sarkristan melodisuuden jälkeen oli mahtavaa päästä nauttimaan näin hienosta war metal -keikasta. Keikan alkupuolella soundit olivat sen verran ohuet, että yhtyeen energia ei välittynyt täysin yleisöön asti, mutta tämä saatiin pian korjattua. Nyt sitten innolla kuuntelemaan tämän uusseelantilaisyhtyeen tuoretta “Inexorable Nexus” -albumia. (Teemu)

Seuraavaksi ulkolavalle nousi suomalaisen black metalin ristiriitainen legendayhtye Barathrum. Yhtyeen doom-vaikutteinen ja rokkaava black metal on levyltä hienoa kuunneltavaa, mutta todistamieni keikkojen taso on ollut vaihteleva. Pahimmillaan sekoilun lomassa on kaatuiltu yleisön päälle, eivätkä skarpimmatkaan keikat ole yltäneet genren parhaiden esiintyjien tasolle. Ryönäisen musiikin lisäksi keikkoja ovat määrittänyt vokalisti Demonos Sovan hilpeät välispiikit, joissa on mm. kysytty, kuinka moni uskoo joulupukkiin ja kuinka moni Saatanaan. Varhaisten levyjen häijy tunnelma ei siis juuri ole välittynyt live-tilanteisiin. (Teemu)

Näihin lähtökohtiin nähden en ollut varma, mitä odottaa Barathumin keikalta. Yhtye kuitenkin yllätti minut soittamalla parhaan heiltä todistamani keikan, jossa soitto ja laulu kulkivat komeasti ilman ylimitoitettuja sekoiluja tai standup-komiikkaa lähenteleviä välispiikkejä. Olen pitänyt Demonos Sovaa latteana esiintyjänä, mutta nyt hänellä oli todella hyvä energia lavalla ja laulukin kulki hyvin. “Last Day in Heavenin” kaltaisten klassikoiden lisäksi keikalla kuultiin täysin uusi kappale tulevalta albumilta. Uuden kappaleen tempo oli maltillinen, mutta siitä oli aistittavissa juuri sitä doom ja black metalin risteytystä, joka Barathrumissa toimii. Barathrum on tämän vedon perusteella nostanut keikkojensa tasoa niin paljon, että nyt jos joskus on oikea aika nähdä heidät livenä vielä kerran (tai useammankin). (Teemu)

Ulkolavan seuraava esiintyjä oli viimeksi pari vuotta sitten Steelfestissä soittanut Acherontas, jonka black metalia sävyttää psykedeelinen tunnelma ja koukeroiset kappalerakenteet. Muihin kreikkalaisiin black metal -yhtyeisiin, kuten Rotting Christiin ja Varathroniin, verrattuna Acherontasin musiikki on paljon hämyisempää ja vaikeammin lähestyttävää, missä on hyvät ja huonot puolensa. Priimakunnossa olleet soitto ja esiintyminen herättivät kappaleet henkiin hienolla tavalla, mutta helteen ja kahden pitkän festaripäivän jälkeen oli haastavaa antautua musiikin vietäväksi. Kun musiikki alkoi keikan puolivälin tienoilla avautua kunnolla, oli loppukeikka sellaista aistien juhlaa, että ainakin minulta katosi hetkeksi ajantaju. Pienen lämmittelyn jälkeen Acherontasin keikka osoittautui jälleen erinomaiseksi. (Teemu)

Monelle tulee varmaan sanasta kauhu-black metal mieleen Cradle of Filthin siloteltu ja goottivaikutteinen ilmaisu. Tanskalainen vuonna 1991 perustettu Denial of God on kuitenkin näyttänyt, että kauhusta voi ammentaa rujommallakin soundilla hienoin tuloksin. Yhtyeeltä on aiemmin todistettu Steelfestissä hienoja keikkoja, ja tälläkin kertaa keikasta välittyi suuri ammattitaito ja intohimo. Denial of Godin kappaleet ovat mukavan monipuolisia, karsimatta kuitenkaan ollenkaan karskista ja tummanpuhuvasta soundista. Denial of Godilla on selkeästi tunnistettava soundi aina kitaramelodioita ja ärjymistä myöten, ja kun se osataan esittää näin hienosti keikkalavalla, en voi kuin suositella yhtyettä. Tunnelmaa karsi hieman, että yleisöä ei ollut läheskään yhtä paljon kuin joillain aiemmilla keikoilla jopa saman päivän aikana, mutta tämä ei paljoa haitannut. (Teemu)

Norjalainen industrial- ja avant-garde black metalia soittava Dødheimsgard oli edellisellä Steelfest-keikallaan vuonna 2018 niin kovassa vedossa, että yhtye oli minulle yksi viikonlopun odotetuimmista esiintyjistä. Varsinkin, kun viime vuonna ilmestynyt “Black Medium Current” on upea mestariteos ja viimevuoden Steelfest-keikka jouduttiin perumaan. Monelle yhtyettä määrittelee varmaankin sen varhaisempi enemmän black metaliin kallellaan oleva soundi, mutta minusta yhtye on kunnolla löytänyt oman äänensä myöhemmillä julkaisuillaan. (Teemu)

Ensimmäisinä esitetyt uuden levyn avausraita “Et smelter” ja “666 Internationilta” lohkaistu “Sonar Bliss” käynnistivät keikan niin hienosti, että odotuksiini vastattiin täysin. Omaperäinen ja kimurantti musiikki tuotiin upeasti yleisön nautittavaksi, ja vokalisti Vicotnikin esiintyminen oli huikean omaperäistä. Dødheimsgardin viides studioalbumi kantaa osuvasti nimeä“Supervillain Outcast”, ja Vicotnikin esiintyminen heijasteli juuri näitä sanoja. Lavalle saapuessan hänellä oli yllään kasvot peittävä omituinen kaapu, jota olisi voinut luulla jonkun vanhan scifi-leffan avaruusolentopropiksi. Vicotnik eläytyi musiikkiin tavalla, joka tuntui samanaikaisesti etäiseltä, mukaansatempaavalta ja veikeän ilkikuriselta. Hänen käsistään levisi kanssamuusikoihin ja avaruuskasteen vastaanottaneisiin faneihin vihreää maalia, joka vahvisti ulkoavaruudellista tunnelmaa. Lisäksi Victonik saapui monta kertaa alas lavalta turva-aidan luokse laulamaan aivan yleisön läheisyydessä. (Teemu)

Vanhan koulukunnan fanien iloksi settilistaan oli mahdutettu yhteensä kaksi kappaletta “Monumental Possession” -albumilta (1996) ja “Satanic Art” -EP:ltä (1998), mutta omia suosikkejani olivat ne, joissa konevaikutteet kuuluivat eniten. Black metalimmat kappaleet istuivat kuitenkin hyvin settilistaan, ja soitto ja esiintyminen vakuuttivat kautta linjan. Ainoaksi merkittäväksi miinukseksi jäi, että mielestäni yhtye voisi lisätä musiikkiinsa vielä enemmän “The Snuff Dreams Are Made Of” -kappaleessa kuultuva konevaikutteita. (Teemu)

Sisälavalla koettiin viimeinen osa Hornan juhlakeikkojen sarjasta, jossa tuo suomalaisen black metalin kärkinimi esiintyi kolmen eri vokalistin kanssa ja soitti vain kyseisen vokalistin aikaista tuotantoa. Ensimmäisenä festaripäivänä Satanic Warmaster -yhtyeestään tuttu Nazgul palasi vakuuttavasti Hornan mikrofonin varteen, kun taas mm. Korgonthuruksesta tuttu Corvus veti toisena päivänä Hornan kanssa parhaan koskaan näkemäni black metal -keikan. Vuonna 2009 yhtyeeseen liittyneen Spellgothin aikaisessa tuotannossa on myös paljon hienoja asioita, mutta epäilin, voisiko yhtye parantaa edellisen päivän keikasta. (Teemu) 

Vaikka olen nähnyt yhtyeen monta kertaa Spellgothin kanssa, nyt pääsisi sentään kuulemaan harvinaisempaakin materiaalia. “Askel lähempänä Saatanaa”, “Nielkää tuhkaa” ja “Saatanan viha” -kaltaisten kappaleiden värittämä settilista runnottiinkin läpi ihailtavalla energialla, mutta jotain jäi puuttumaan. Spellgoth on mahtava esiintyjä ja pidän hänen laulutyylistään, mutta edellisenä päivänä Hornan kanssa esiintynyt Corvus täytti lavan niin ilmiömäisellä tavalla, että nyt ei päästy samalle tasolle. Hänen sielua riipivät korkeat kirkaisunsa ovat myös enemmän mieleeni, eikä Spellgothin aikaisesta Hornasta löydy mielestäni samanlaisia helmiä kuin Corvuksen aikaisilta levyiltä. Lopputulemana olikin, että Horna soitti itse itsensä suohon. (Teemu)

Hornan settilista setlist.fm-sivuston mukaan:

1. Askel lähempänä Saatanaa
2. Kunnia herralle, kuninkaalle
3. Ajan päättyessä
4. Sodan roihu
5. Enkeliruumiiden tie
6. Nielkää tuhkaa
7. Saatanan viha
8. Elävänä, kuolleena
9. Kärsimysten katedraali

Ulkolavalla todistettiin jotain villiä ja kaoottista, kun kanadalainen black- ja death metal -legenda Blasphemy saapui näyttämään, miten war metalia oikein tehdään. Yhtye nauttii sellaista kulttimainetta, että yleisö vaikutti olevan täpinöissään jo hyvissä ajoin keikan alkua, ja itse keikan aikana koettiin Steelfestille harvinaisia moshpittejä. Vuonna 1987 perustettu yhtye on julkaissut vain kaksi studioalbumia 90-luvun alussa, mutta samojen kappaleiden kanssa voi näköjään kiertää useita vuosikymmeniä. Blasphemyn soitto ja esiintyminen olivat nimittäin niin äkkipikaista ja kesytöntä kuin tällaisen musiikin kuuluukin. Minun on vaikeaa käsittää, miten yhtye voi vielä yli kaksikymmentä viisi vuotta perustamisensa jälkeen esiintyä sellaisella voimalla, että atomitkin meinaavat haljeta. Kun sounditkin olivat harvinaisen hyvin kohdillaan, Blasphemy rymisteli tiensä festivaalin parhaaksi esiintyjäksi heti Corvuksen kanssa esiintyneen Hornan jälkeen. Fanien iloksi yhtye saapui vielä vetämään encoreja, ja keikan päätyttyä tunnelma oli harvinaisen euforinen. Ei Blasphemyn musiikkia monipuoliseksi voi sanoa, mutta se nyt ei olekaan tämän genren pointtil. (Teemu)

Blasphemyn jälkeen oli tarkoitus siirtyä pakanallisiin tunnelmiin, kun päätöspäivän pääesiintyjäksi oli alun perin kiinnitetty ukrainalainen Nokturnal Mortum. Kotimaansa sotatilanteen vuoksi yhtye ei kuitenkaan päässyt esiintymään Steelfestissä, joten paikkaajaksi valikoitui norjalainen Mysticum. Jos puhutaan pelkästä musiikista, en olisi parempaa korvaajaa tai pääesiintyjää keksinytkään. Industrial black metalin pioneeriyhtye kuuluu nimittäin suosikkeihini kautta aikojen, ja vuoden 2019 Steelfest-veto on edelleen yksi parhaita näkemiäni keikkoja. (Teemu)

Hämyisen ambianssin jälkeen sisälavalle asteli kolme norjalaismuusikkoa, jotka olivat valmiita tylyttämään Steelfest-yleisöä rumpukoneensa kanssa. Vuonna 2014 ilmestyneen kakksoalbumi “Planet Satanin” kappale “Far” sai kunnian aloittaa tämän rienaavan reivi-illan, ja komeasti aloittikin. Ihmisenä, joka rakastaa sekä industrial-musiikkia että black metalia, en keksi montaa parempaa yhtyettä kuin Mysticum. Black metalin kylmä ja raaka voima yhdistyy täydellisesti kolkkoihin konebiitteihin, ja mukaan on haalittu kummankin genren parhaat ominaisuudet. Kun kokonaisuuden viimeistelee strobovalojen ja psykedeelisten visuaalien sävyttämä esitys, ei minulla ainakaan jää paljoa toivomisen varaan. (Teemu)

Mysticumissa on taannoin soittanut rumpuja mm. Mayhemista tuttu Hellhammer, mutta mielestäni konerummut ovat tälle yhtyeelle oikea valinta. Kun musiikki ja sanoma ovat jo valmiiksi niin kolkkoja, konerumpujen käytöllä imetään niistä loputkin ihmisyyden rippeet. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että konerumpu uhkasi peittää kaiken muun alleen. Vaikka Mysticum kuuluu lempiyhtyeisiini, minun oli usein vaikeaa tunnistaa kappaleita, eikä laulustakaan tahtonut saada selvää. Tilanne parani keikan edetessä, mutta ennen kaikkea innokkaan yleisön ansiosta. Ehdin aluksi harmitella, että pitääkö täällä käydä reivaamaan yksin, mutta joukkoon liittyi onneksi monta muuta kolkon industrial black metalin energisöimää sielua. Keikan lopussa tunnelma oli jo niin katossa, että kolmen päivän festaroinnin aiheuttamat selkäjumit ja jalkakivut hukkuivat euforian alle. (Teemu)

Jos jostain pitää nillittää, debyyttialbumi “In the Streams of Inferno” (1996) olisi saanut olla vahvemmin edustettuna. Onneksi vanhasta materiaalista valittiin mukaan parhaat kappaleet “Black Magic Mushrooms” ja upeaakin upeampi “Crypt of Fear”. Ei “Planet Satan” -albuminkaan kappaleissa paljoa vikaa ole, kaikki niistä eivät vain ole yhtä mieleenpainuvia kuin debyyttialbumi. Toisaalta juuri kyseiseltä albumilta poimitut “LSD” ja upeilla konerytmeillä varustettu “The Ether” saivat yleisössä aikaan liikettä. Aivan Blasphemyn tasolle Mysticum ei noussut, mutta näitä rienausreivejä minä ainakaan en tule unohtamaan pitkään aikaan. (Teemu)

Vuoden 2024 Steelfest sujui jälleen hienosti ja toi mukanaan valtavan määrän upeita keikkoja. Horna on tyypillinen esiintyjä Suomen black metal -tapahtumissa, mutta nyt faneille tuotiin paljon lisäarvoa sillä, että yhtyeen pääsi näkemään aiempien vokalistiensa kanssa. Aloituspäivän myöhästynyt porttien avaus oli poikkeuksellista mallikkailla järjestelyillä kunnostautuneessa festivaalissa, mutta muuten tapahtuma pelitti hienosti. Äänentoiston laatu tosin jätti jälleen toivomisen varaan, mutta mikään keikka ei mielestäni mennyt pilalle tästä syystä, kuten joinain aiempina vuosina. Ulkopisuaarit alkoivat myös lainehtia loppuillasta. (Teemu)

Yleensä Steelfestistä jää käteen useita uusia yhtyeitä, joihin tutustua paremmin, mutta ainakin minulle valtaosa esiintyjistä oli tällä kertaa ennestään tuttuja. Moni esiintyjä oli esiintynyt täällä aiemminkin lähivuosina, mutta hyväksi todetuista yhtyeistä on toki järkevää pitää kiinni. Viime vuonna olin pettynyt siihen, miten vähäiseksi industrial black metal -alagenren edustus jäi, mutta Mysticumin ja Dødheimsgardin myötä asian laita muuttui tänä vuonna. Batushka-perustaja Krzysztof Drabikowskin Батюшка-yhtyeen kiinnittäminen oli sekin erityinen kulttuuriteko, jota moni varmaankin arvosti. Nyt kun sisartapahtuma SteelChaosta ei enää järjestetä, jääkäämme odottamaan hartaasti, mitä ensi vuoden Steelfest tuo tullessaan. Kiitos ja kumarrus kaikille asianomaisille. (Teemu)

Teksti: Tia Salmela ja Teemu Esko

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia. Katso koko kolmannen päivän kuvagalleria täällä. Steelfestin yleisögallerian voit puolestaan katsoa täällä.