Cannibal Accident – Ritual Paprika

Kirjoittanut Tom Frankton - 18.3.2016

Cannibal Accident on Turusta lähtöisin oleva grindcore-bändi, joka perustettiin vuonna 2007 alkuperäisjäsenten huomatessa grind-keikalla soittavien bändien tuotannosta puuttuvan jotain tiettyä. Kuten nimestäkin voi jo päätellä, bändin teema on astetta verisempi ja makaaberimpi, mikä näkyy etenkin bändin ”mitä helvettiä” -luokan live-esiintymisissä. Kieli poskessa, mutta kuitenkin tosissaan tehtyä goregrindiä on nyt tarjolla uudella ”Ritual Paprika” -levyllä, joka jatkaa bändille tavanomaista veristä linjaa.

Kuten todettu, levy jatkaa bändin tuotantoon tutustuneille tutulla linjalla. Tässä ei mistään syvällisestä, monitahoisesta ja syväluotaavasta levystä ole kyse, vaan jokainen kappale tuntuu olevan olemassa listatakseen ties mitä kauheuksia kaikessa rujossa kauneudessaan. Esimerkkinä nostaisin esiin ”Foreskin Noose” -kappaleen: en ainakaan usko esinahkahirttosilmukasta kertovan kappaleen syntyneen punaviini-juusto-takkatulipohdiskelun äärellä vaan pikemminkin treenikämpässä vitsailun saattelemana. Mikäs siinä, jos tekstiä syntyy. Jos kyseessä olisi itsensä täysin tosissaan ottava bändi, antaisin jonkinasteisia miinuspisteitä ”sivistymättömyydestä” ja mielikuvituksen puutteesta, mutta asiat ovatkin toisin ja omanlainen plussansa tämä lopulta on. Toisaalta, tekeekö kukaan mätänevien ruumiiden hyväksikäyttämisestä kertovaa musiikkia täysin tosissaan?

Mennäänpä itse musiikkiin. Sanoin muutaman viikon takaisessa Magrudergrind-arvostelussani kallistuvani siihen grind-koulukuntaan, jossa tuotantoarvoilla on väliä. Yksi suuri syy, miksi pidän CA:n vuonna 2012 julkaistusta ”Omnivorous”-debyyttiälppäristä, on juuri tämä: siitä saa perkele selvää. Yllätyin siis siinä mielessä, sillä ”Ritual Paprikan” äänimaailma on edeltäjäänsä huomattavasti suttuisempi ja likaisempi. Esimerkiksi Raision, yhden bändin vokalistin örinöiden sanoitusten artikulaatiosta saa nyt entistä vähemmän selkoa, enkä uskoisi ymmärtäväni tippaakaan hänen möyryämisistään ilman lyriikoiden samanaikaista tuijottamista. Toisaalta tämäkin toimii omanlaisenaan plussana tässä b-leffamaisessa kokonaisuudessa. Jos bändi kuitenkin itsensä jollain tasolla tosissaan ottaa, niin soitannollisella, sillä kappaleet ovat soitannollisesti oikeasti kovia pyrähdyksiä ja etenkin rumputyöskentely on laiskuudesta kaukana.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kappaleet ovat lyhyitä: levyn 16 kappaleesta vain neljä ylittää kahden minuutin rajapyykin. Vaikka levy onkin suttuisemman kuuloinen kuin ”Omnivorous”, tuntuu se kuitenkin yllättävänkin monipuoliselta ja selkeältä tapaukselta. Kuten lähes kaikista ihmiskunnan historian aikana julkaistuista levyistä puhuttaessa, alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen tunnistaa tiettyjä nyansseja ja erottaa muun muassa ksylofonin soittoa ”Face Erased” – ja ”Semen Continuum” -kappaleissa. Levyn kansikirjasen mukaan soitossa on käytetty myös imuria, kumihanskoja sekä kruununa aborttisikiökuninkaan pään päällä tuota soittimista jalointa, nimittäin kumikanaa. Kumi-helvetin-kanaa! Jos et tälle voi hattuasi nostaa, olet tyhmä. Tai ”sivistynyt”.

Summa summarum: levy on bändille tyypillinen kokoelma verimässäilyä ja likaista örrimörriköintiä. Kuten aiemmin viittasinkin, levyn kuunteleminen on verrattavissa b-luokan elokuvan katselemiseen: haluaisit katsoa muualle, mutta ruma, suttuinen ja verinen sotku vetää kaikessa kamaluudessaan puoleensa. Levy sopii kuuntelijalle, joka odottaa juuri tätä isoa, veristä vitsiä, kuten myös ”oikeaa” musiikkia ja tarttuvia koukkuja haluaville. Jos bändi alkujaan perustettiin antiteesinä innottomille grindiä esittäville bändeille, on se ehdottomasti onnistunut tällä levyllä, sillä tältä niitä maukkaita moshaamiseen tarkoitettuja kappaleita löytyy.

Ja kumikanaa. Kumi-helvetin-kanaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen