Carnifex – Slow Death

Kirjoittanut Tom Frankton - 28.7.2016

Kuten olen muutamaan otteeseen todennut kesän aikana arvosteluiden alkutekstien syövereissä, deathcore on hyvin mielipiteitä jakava musiikin alanimike. Olen arvostellut kesän aikana sekä deathcoren ykkösnimen että sen kantaisän uusimmat tuotokset (Whitechapel – ”Mark of the Blade”, Despised Icon – ”Beast”), ja kumpikin olivat oikein mukavia tuotoksia. Kruunun vie kuitenkin ehdottomasti Carnifex.

Kuten ensimmäinen levyltä julkaistu kappale ”Drown Me In Blood” enteilikin, bändi on ottanut astetta synkemmän ja orkestraalisemman suuntauksen musiikkiinsa ottamalla mukaan rutkasti vaikutteita black metalista. Toki bändi on aiemmin käyttänyt hyväkseen näitä elementtejä pienemmässä muodossa, mutta nyt näihin osiin on keskitytty huomattavasti enemmän ja lopputulos on älyttömän vaikuttava. Taustaelementit tuovat musiikkiin tummasävyisen kerroksen tekstuuria ja syvyyttä, ja lopputulos on heittämällä täyteläisimmän kuuloista deathcorea, jota olen koskaan kuullut. Massiiviset pisteet massiiviselle äänimaailmalle.

Itse kappaleetkin ovat hyvin toimivia: on blastia, breakdownia ja kesitempoisempaakin materiaalia. Puuduttavaksi meno ei koskaan mene, sillä homma on hoidettu tasapainoisesti ja monipuolisesti. Suuri osa tästä johtuu black metal -vaikutteista. En jaksa edes yrittää luetella niitä kertoja, kun bändin sanotaan sekoittelevan ties mistä musiikin muodoista omaa potpourriaan, mutta lopputulos ei onnistu hätkäyttämään yhden merkittävän virheen takia: eri asioiden parhaita puolia ei ole naitettu yhteen ajatustasoa pidemmälle. ”Hitaalla dödöllä” Carnifex on onnistunut juuri tässä, sillä black metalin ja deathcoren parhaat puolet on naitettu yhteen niin kauniin rujosti, ettei voi olla nostamatta hattua. Tällä levyllä black metalin synkkyys, rujous ja omanlainen pimeä seksikkyys kävelevät käsi kädessä deathcoren aggressiivisuuden, iskevyyden ja nyrkkipuintiin kannustavan rytmittelyn kanssa. Tämän ei pitäisi millään järjellä toimia, mutta perkele sentään, kun toimii.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kappaleiden dynamiikkakin on loistavasti hallussa, ja vain yhdessä kappaleessa meno jää tuntumaan hieman liian yhdeltä ja samalta (”Black Candles Burning”). Onneksi levy sisältää kuitenkin sen verran mahtavasti rakennettuja kappaleita, ettei tämä pahemmin jää vaivaamaan. Jos mitään, tämä luo kontrastia muille, paremmille kappaleille (vaikkei kyseinen kappale mitenkään huono olekaan) nostaen levyn muiden kappaleiden arvoa. Tekstini alkuperäisessä versiossa luettelin muutaman kappaleen, joiden koin olevan ”parhaita”, mutta jälkikäteen sitä silmäillessä levyn soidessa taustalla en vain voinut pitää tekstiä sellaisena. Melkein tekisi mieli luetella levyn kaikki kappaleet, mutta se näyttäisi tönköltä. Tiivistänpä pointtini kahdeksaan sanaan: silkkaa tykkiä paitsi yksi hieman vähemmän tykki biisi. Mukana on jälleen outo väliin heitetty instrumentaali (”Life Fades To A Funeral”), mutta sekin onnistuu loistavasti luomaan kontrastia sitä seuraavalle ”Countess of the Crescent Moon” -kappaleelle, jolloin mainituista toisen aloitus jää helposti yhdeksi levyn parhaista hetkistä.

Näin lopputiivistelmänä: levy on häkellyttävän toimiva yhdistelmä kahta raskaan musiikin eri sfääriä, jota komplimentoi kokoelma raskaita, iskeviä ja toinen toistaan tarttuvampia kappaleita. Deathcoren ystävät, ottakaa tämä levy haltuun. Ette kadu.