CCR-legenda John Fogerty kertasi rämeikkään historiansa maukkaasti Helsingin Hartwall Areenalla
John Fogerty. Siinä ääni, joka taisi olla ensimmäinen kuulemani karjahdus rock ’n’ rollia. Jotenkin erittäin yksinkertaista ja jo tuolloin tuttua, mutta silti oudon rajua. Oma isäukkoni, jo aikoja sitten manan maille päätynyt, piti erään Creedence Clearwater Revival -nimisen perusrockyhtyeen tuotantoa erittäin suuressa arvossa ja ne levyt soivat. Ja soivat. Kun levyt sitten loppuivat, soitettiin samoja biisejä kahdella akustisella kitaralla. Niin, huonomminkin olisi lapsuuden voinut viettää. Hämmästyttävää kyllä, CCR:n äärisimppelit jenkkirockbiisit ovat kestäneet aikaa huomattavasti paremmin kuin valtaosa päämäärättömäksi haahailuksi osoittautuneesta hippipsykedeliasta, puhumattakaan nyt tahallisen tekotaiteellisesta esiprogesta. CCR ja Fogerty eivät ikinä yrittäneetkään mitään parempaa kuin olivat ja onnistuivat siinä paremmin kuin kukaan. Pelkkänä bändin kultakautena, kahtena vuotena 1969–1970 tuotettu studioalbumien määrä – viisi (!) –, on nykymittapuulla käsittämätön. Levyjen sisältämistä klassikoista puhumattakaan. Krapula oli väistämätön eivätkä bändi tai laulajana, kitaristina ja pääasiallisena biisintekijänä koko bändiä käytännössä yksinään kannatellut Fogerty itsekään kestäneet huippuvuosien jälkeistä aikaa. Onneksi jokaisella soololevylläkin on edes jotain historian haastavaa materiaalia ja itse miehen soitto- ja laulukunto on pysynyt hämmästyttävän lähellä klassisen CCR:n tasoa. Fogerty ei ole enää vuosiin kieltänyt historiaansa ja kansa on päässyt nauttimaan setärokin tiukimmasta ytimestä. Tuorein kiertue juhlistaa herran 50-vuotista uraa ja siksi onkin tavallaan perusteltua, että ”autenttisiin” asuihin sonnustautuneet ”hipit” toimivat keikkaa edeltävinä hypemaneina ja -womaneina istumapaikkayleisölle. Kauaksi on tultu Woodstockista.
Keikka käynnistyi klassisen ”Born on the Bayou”:n yksisointuisen grooven tahdissa ja tosiaan, eihän miehen ääni tai soittoisku ole muuttuneet juurikaan sitten viime näkemän, vuoden 2010 Pori Jazzeista. Seuraavana soinut ”Green River” on ehkä vieläkin parempi biisi ja sekin vedettiin samalla kunnioitettavalla tatsilla. Siinä missä viikkoa aiemmin samassa tilassa esiintynyt ikätoveri Bob Dylan murjoi klassikkonsa välillä lähes tunnistamattomaan muotoon, ei Fogerty lähde turhia kokeilemaan. Koska ei tarvitse, eikä saakaan.
Vaikka biisien olettaisi olevan loppuun kaluttuja niin lähipizzerian baaribändille kuin entiselle CCR-nokkamiehellekin, tuntui Fogertyllä olevan läpi keikan hauskaa. Amerikkalaiseen tyyliin välispiikit olivat leppoisia tarinoita henkilöhistoriasta, perheestä ja Amerikasta, mutta suurempi feikkiys ei kuitenkaan paistanut läpi. Spinal Tap -tunnelmaa henkinyt tarina Woodstockista, jossa CCR päätyi aikatauluongelmien vuoksi soittamaan sadalletuhannelle alastomalle hipille – mutta vain yhdelle hereillä olevalle – ansaitsisi oman kappaleensa, mutta en osaa kirjoittaa sitä samalla humoristisuudella kuin itse John C. sen kertoo. Korkeammalta menevät ”Hey Tonight” ja yksi harvoista soolovedoista eli Status Quonkin versioima ”Rockin’ All Over The World” paljastavat iän tuomat rasitteet äänessä, mutta mieshän on tosiaan 74-vuotias.
Mainos päättyy
Hämmentävää kyllä, Michael Monroe ei loikkaa lavalle vetämään ”Up Around The Bendiä”. Vielä hämmentävämpää on se, että keikan keskiväli pyhitetään Woodstockin ajan covereille. Eihän Fogerty ja ammattibändi vedä noita biisejä ”With a Little Help From My Friends”:istä (Joe Cocker / The Beatles) ”Dance to the Music”:iin (Sly & The Family Stone) mitenkään huonosti, mutta onhan tämä melkoisen tarpeetonta, kun niin moni CCR– ja sooloajan klassikko jää noiden vuoksi kuulematta. Jonkinlainen antikliimaksi on poika Shane Fogertyn epätoivoinen ja millä tahansa mittapuulla kehnosti soitettu Hendrix-imitaatio ”Star Spangled Banner”. Onneksi tilanteeseen sopivampi Vietnam-anthem ”Run Through the Jungle” saa taas homman raiteilleen, ja vetäähän poika isänsä likkejä ihan kiitettävästi muun keikan ajan. Vaikkakin on todettava, että isä Fogerty pesee pojan ”The Old Man Down the Road”:in kitarabattlessa mennen tullen. Muusta, täydellisen tiukasti veivaavasta bändistä mainittakoon rumpali ja kaikkien käyttämä sessioässä Kenny Aronoff, joka vetää koko keikan hyvällä meiningillä. Mutta ne tuplat! Tuplabasarit eivät kuulu CCR-biiseihin edes vitsillä. Vähemmän yllättävästi illan hienoimpia hetkiä on kuulla taas kerran ikonisen lauluntekijän kysyvän ”Have You Ever Seen the Rain?” –biisi, johon ainakaan allekirjoittanut ei kykene ikinä kyllästymään. On tämä vain hienoa musiikkia. Pääsetin päättänyttä, yhtäläisen upeaa ja vieläkin valitettavan ajankohtaista ”Fortunate Sonia” seuraa pakolliset encoret ”Bad Moon Rising” ja ”Proud Mary”, joista ei lauluina liene enää mitään enempää sanottavaa. Koko illan tavoin myös nämä kappaleet olivat hyvin soitettua, mahtavan ikonista musaa, jonka aikana edes Hartwall Areenan yli-innokkaat järjestyksenvalvojat eivät kykene pysäyttämään seisomaan ja eturiviin pyrkivää yleisöä.
Keikka ei ollut ainutlaatuisen pysäyttävä, mutta silti hieno kurkistus juurevan rockin tyylikkäästi ikääntyneen suurmiehen maailmaan. Tiedättekö muuten, miksi kutsutaan sitä, kun keikan jälkeen miesten vessaan on pidempi jono kuin naisten vessaan? Mark Knopfler -syndroomaksi. Laukkanen, kiitos tiedosta.
Settilista:
Mainos päättyy
- Born on the Bayou
- Green River
- Lookin’ Out My Back Door
- Susie Q
- Who´ll Stop the Rain
- Hey Tonight
- Up Around the Bend
- Blue Boy
- Rockin All Over the World
- I Heard It Through the Grapevine
- With a Little Help From My Friends
- Long As I Can See the Light
- My Generation
- Good Golly Miss Molly
- Everyday People
- Dance to the Music
- Give Peace a Chance
- The Star-Spangled Banner
- Run Through the Jungle
- Keep On Chooglin´
- Have You Ever Seen The Rain?
- Down On the Corner
- The Old Man Down the Road
- Fortunate Son
Encore:
- Bad Moon Rising
- Proud Mary
Teksti: Juhani Mistola
