Copenhell 15.-16.6.2012, Kööpenhamina
Kööpenhaminassa järjestettiin nyt kolmatta kertaa Copenhell-festivaali, joka on muutamassa vuodessa kasvanut pikkufestarista ihan varteen otettavaksi tapahtumaksi. Täytyihän nämäkin kinkerit siis lähteä katsastamaan. Luvassa oli kaksi päivää menoa ja mäiskettä, joten nokka kohti Kööpenhaminaa!
Perjantaina ehdimme täytenä ohi ajaneiden bussien takia paikalle siinä vaiheessa, kun Killswitch Engage oli jo aloittanut settinsä. Bändi oli ihan oiva ”kevyesti keskellä päivää” -aloitus festareille. Bändiin palannut solisti Jesse Leach sai mukavasti menoa yleisöönkin. Jotain ehkä kuitenkin kertoo bändistä se, että Dio-cover ”Holy Diver” saa porukan jamijalan parhaiten vipattamaan. Tämän jälkeen meno muuttuikin jo brutaalimpaan suuntaan, kun pienemmälle lavalle kipusi Brutal Truth. Sedät jaksoivatkin heilua hienosti tunnin mittaisen settinsä, ja porukka oli yllättävän innoissaan bändistä. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei lyhyeen festarisettiin kannata tunkea mitään turhia kikkailuja, vaan parasta on kääntää hana auki ja painaa täysillä loppuun asti. Brutal Truth teki juuri näin omalla, rehellisellä tyylillään. Siitä kiitos ja kumarrus bändille.
Seuraavaksi täytyikin jo alkaa tähyillä kohti päälavaa, jossa Anthrax pääsi osoittamaan omaa osaamistaan. Ja osoittihan se todella maittavasti! Saimme nauttia reilun tunnin verran klassikkosetistä, jossa olivat kaikki Anthrax-klassikot mukana. Mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella, miten koko Copenhell hoitottaa ”Indians”- tai ”I Am the Law” –biisejä täysillä mukana. Anthrax osoitti omalla energisellä keikallaan olevansa täysissä voimissaan. Hittikimara keskittyi selkeästi vanhempaan materiaaliin, mutta eipä tuo ainakaan minua ollenkaan haitannut. Belladonnasta nyt jokainen on omaa mieltään, mutta minusta hän on kyllä oiva vokalisti bändin keulille. Täytyy hiukan yllättäenkin myöntää, että Anthrax vastasi perjantain parhaasta vedosta. Jotain keikasta kertoo varmaan sekin, että vielä sunnuntainakin päässä soi välillä taukoamatta ”Be All, End All”.
Mainos päättyy
Anthraxin jälkeen oli vähän sellainen ”Mikään ei tunnu enää miltään” –fiilis. All Shall Perish kuitenkin heitti oikein mukavan keikan, mutta tässä vaiheessa ei vielä itseltään ollut edellisen bändin aiheuttama psyykelääkehymy kadonnut naamalta, joten keikka tuli seurattua vähän sivummalta. Kalifornian pojat kyllä esittelivät taitojaan oivasti, eikä keikasta mitään huonoa sanottavaa ole. Valitettavasti se kuitenkin jäi Anthraxin jälkeen enemmän ”ihan kiva” –tasolle. Osa tästä keikasta meni myös ohi hurjien ruokajonojen takia.
Viime vuodet kovassa nosteessa ollut Mastodon puolestaan ei ole koskaan sytyttänyt tätä festaroijaa, mutta menihän se siinä taustamusiikkina. Paljon rautaisemman keikan vetäisi Gojira kakkoslavalla; mielellään patonkimaan metallistien räimintää olisi kuunnellut pitempäänkin kuin vajaan tunnin verran. Häpeäkseni täytyy todistaa, että myös Slayer jäi tällä kertaa vähemmälle huomiolle. Ehkäpä edellisen yön hurjat kolmen tunnin yöunet alkoivat jo vaatia verojaan – ja toisaalta, onhan tuo Slayer jo niin nähty. Sen verran kuitenkin voi sanoa, että Gary Holt hoiti jälleen Hannemanin tontin todella hienosti; onhan siinä loistava soittaja paikkaamassa hämähäkin syömää Hannemania.
Edellisillan ruokajonoista ja ihmeellisistä ”osta ensin lipuke, jolla vasta saat ruokaa” -järjestelyistä viisastuneena päätimme lauantaina etsiä pöperöä ennen festarialueelle menoa. Myös erinäiset bussiongelmamme jatkuivat kohdallamme yhä, ja saavuimme festaripaikalle vasta Meshuggahin jo meuhkatessa lavalla. Näkemättä jäivät siis Saxon ja Dying Fetus, joista jälkimmäinen pikkuisen harmittaakin. Tuo death metal –bändi kun on valitettavasti (yhäkin) livenä todistamatta. Meshuggah kuitenkin täytti päälavan hienosti ja sai festariyleisön mukaan energisellä esiintymisellään. Tänä vuonna uuden levynsä ulostanut bändi heitti mukaan myös vanhempaa tuotantoa, joka selvästikin sai karvapäät heilumaan paljon paremmin kuin uudemmat biisit. Joka tapauksessa hieno aloitus omalle festaripäivälle!
Mainos päättyy
Suomea festareilla edusti Korpiklaani, jolla on jotenkin käsittämättömän kova faniporukka Euroopassa. Ja hyvinhän ne oman maan pojat edustuksen hoitivatkin (niin lavalla kuin myöhemmin yleisön joukossakin). On jotenkin hellyttävää, kun tanskalaiset ja ties minkä maalaiset yrittävät hoilottaa suomenkielistä ränttätänttämetallia mukana. Mutta kukapa nyt ei biisin seasta esimerkiksi ’vodka’-sanaa tunnistaisi, joten kyllä varmaan monella kieltä tuntemattomallakin on jonkinlainen haju siitä, että viinan juonnistahan tämän bändin sanoituksissa on melko pitkälti kyse. ”Tequila”-biisi puolestaan sai yhden jos toisenkin festarivieraan lantion irtoamaan. Hyvä veto Korpiklaanilta joka tapauksessa; bändin keikat nyt yleensäkin ovat sellaisia, ettei niiltä voi lähteä huonolla tuulella pois.
Mutta seuraavalle bändille ei sitten enää hymyilty! En ainakaan itse olisi uskaltanut, kun luvassa oli Norjan oma suuruus Immortal. Tässähän oikeastaan oli kohdallani se suurin syy koko Copenhelliin lähtöön. Ja kyllä bändi taas tarjoili loistavan keikkakokemuksen: mukaan oli sulautettu biisejä hienosti eri levyiltä, toki niitä ”hittejä” unohtamatta. Abbath esitteli rapukävelyään tällä kertaa suhteellisen vähän, mitä nyt muutaman kerran kävi loikkimassa lavan toisessa päässä. Hiukan huvittavana yksityiskohtana mainittakoon se, että kesken keikan näytti siltä, kuin tällä bändin pääjehulla olisi takertunut purkka tukkaan. Muutenhan Immortalin esiintyminen yleensäkin on melko eleetöntä (jos nyt tällaista sananvalintaa voi käyttää täydet corpse paintit päällä meuhkaavasta triosta). Mutta hittoakos sitä turhia hötkyilemään, kun black metal puhuu puolestaan! Ei epäilystäkään, mikä bändi oli lauantain voittaja. ”One By One” -biisiä äristen saattoi siirtyä keikan jälkeen tilaamaan pienet Jägermeisterit, koska Immortal ei pettänyt tälläkään kertaa.
Immortalin jälkeen Trivium oli pelkkä pieni varjo vain, joka tuli sivuutettua oikeastaan täysin. Mutta tätä seurannut Lamb of God kyllä sai taas jalan edes pikkuisen tahtia naputtamaan. Tänä vuonna ilmestynyt ”Resolution”-albumi oli tietenkin suuressa roolissa biisivalinnoissa, ja kyllähän tuolta levyltä hienoja ralleja löytyykin. Eipä myöskään ollut yllättävää, että vokalisti kiitteli auliisti vapaakaupunki Cristianian tarjoamista luonnontuotteista. Joka tapauksessa Lamb of God tarjoili pimenevään iltaan hienon keikan, joten tulevaa Tuskan vetoakin voi innostuneesti odottaa.
Max Cavalleran johtama Soulfly ei nouse kyllä festareitten kärkikastiin. Suurilta osin tämä johtuu siitä, että bändin musiikki ei juurikaan itseäni innosta bailaamaan. Uutukaista levyä en edes ole kuullut. Jotenkin myös surkuhupaisaa on se, että useammassa välissä Cavallera oli aloittavinaan vanhaa Sepultura-hittiä ”Roots”. Silkkaa yleisön kiusaamista tuollainen! Festarin sai puolestaan päättää Marilyn Manson. En ole tätä koskaan aikaisemmin päässyt livenä todistamaan, mutta eipä se koskaan ole musiikillisesti kovassa huudossa minulle ollutkaan. Show oli kuitenkin suhteellisen viihdyttävä, mutta yltyvä sade pakotti sitten kesken keikan siirtymään biergardenin puolelle, jossa ilta vielä jatkuikin melko pitkään.
Mainos päättyy
Kaiken kaikkiaan Copenhellistä jäi sellainen maku, että kyllä sinne voisi palata seuraavinakin vuosina. Jano ei päässyt yllättämään, koska kaljakioskeja löytyi joka nurkalta. Ja jekkuakin sai mukavalta tarjoilijapojalta välillä ”santsiputkilon”. Ruokajonot olivat jossain vaiheessa iltaa melko pitkät, ja ruokakojut oli ahdettu johonkin ahtaaseen nurkkaukseen. Mutta kuka sinne nyt syömään oli mennytkään? Bändien jälkeen bileet jatkuivat Biergardenissa pikkutunneille asti, ja kaikenlaista pientä sivuohjelmaa siellä olisi muutenkin ollut. Mutta kyllä, uskallan suositella Copenhellia ensi kesän lomakohteeksi.
Kuvat (ylhäältä alas):
-Immortal
-Anthrax
-Korpiklaani
-Lamb Of God
Kirjoittanut Rudi Peltonen