Cradle of Filth on ollut merkittävämpi portti black metalin pariin kuin moni kehtaa myöntää – ”Dusk and Her Embrace” 30 vuotta!

Kirjoittanut Jouni Heinonen - 18.11.2026

Cradle of Filth oli ilmiö yläasteaikojeni luokkahuoneissa. Parhaimmillaan lähes puolet luokasta pukeutui provosoiviin T-paitoihin, joissa pääpaino oli alastomilla naisilla, verellä ja rienauksella. Muistan hyvin, kuinka uskonnonopettajan silmät pyöristyivät hänen nähdessään paidoissa iskulauseita kuten ”Jesus Is A Cunt”, tai mitä nunna paidan etupuolella tekee. Sanotaan nyt vaikka, että bändi on sittemmin julkaissut paidasta siveellisemmän, ironisen version, jossa nunna puhaltaa purkkaa.

Kaupallisen suosionsa, edgyn goottikauhuromantiikkansa ja Dani Filthin pellepresenssin vuoksi yhtye sai jo varhaisessa vaiheessa osakseen valtavan määrän vihaa. Ei siis kukkahattutädeiltä, vaan metalliväeltä, joka piti bändiä nolona ja feikkinä. Ja tämä on ihan ymmärrettävää. Ilmiö on saattanut olla osasyy siihen, että eksploitatiivinen antikristillisyys alkoi menettää shokkiarvoaan ja black metalin piirissä oli keksittävä uusia tapoja järkyttää, vaikka sitten poliittisella kuvastolla.

On samantekevää, mihin genreihin Cradle of Filthin musiikin haluaa lokeroida. Osa materiaalista on lähempänä goottipoppia ja osa jonkin sortin äärimetallia. Se tuli kuitenkin tutuksi tietyssä ympäristössä, tietynlaisten bändien kanssa. 1990-luvun loppupuolella MoonTV:llä alkoi 666 sekuntia-, sittemmin 667 sekuntia -ohjelma, jossa näin ensimmäistä kertaa Cradle of Filthiä, Dimmu Borgiria, Satyronicin ”Mother Northin” ja Mortiisin dungeon synthiä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Olin tuohon aikaan kuunnellut jo 1980-luvun thrash-klassikot ja muut perusteokset. Nightwish ja Children of Bodom tekivät tuloaan. MoonTV:n ja näkemieni bändipaitojen innoittamana ostin paikallisesta divarista Cradle of Filthin ”Dusk and Her Embracen” ja seuraavalla kerralla jo Mayhemin ”De Mysteriis Dom Sathanasin”. Burzumilta erehdyin ensimmäisenä lainaamaan kirjastosta tuolloin vastajulkaistun syntikkaneppailun ”Hliðskjálf”, joka ei tehnyt vaikutusta.

Kuuluin koulun mediakerhoon, joka toimitti koulun lehteä, ensimmäistä kertaa digitaalisena. Merkittävimmät muistot liittyvät kuitenkin vapaaseen pääsyyn mediakerhon tiloihin, jossa pystyi pelaamaan Quakea ja Unrealia seinän kokoisella kuvalla projektorin ja massiivisen äänentoiston kanssa. Kun ei pelannut, pystyi kuuntelemaan ”Dusk and Her Embracea” niin kovaa kuin halusi. Saattoi mukana olla myös nettiin vuodettuja kappaleita tulevalta levyltä… Mediakerhon tilojen lisäksi levy assosioituu mielessäni Diablo-pelin taustalle, jota pelasin kotona. Väheksymättä pelin soundtrackia, jota tuli kuunneltua ihan riittämiin (kyläteema nostaa edelleen nostalgiset tunteet pintaan), levy sopi hyvin yhteen pelin estetiikan kanssa.

Cradle of Filth -kauteni kesti aikoinaan pari vuotta. Silloin tällöin olen kuitenkin koko tämän ajan palannut kuuntelemaan ”Dusk and Her Embracea” ja paria muuta yhtyeen ysärijulkaisua. Viime vuonna ilmestynyt ”The Screaming of the Valkyries” taitaa olla ainoa uusi julkaisu, jota olen näin aikuisiällä jaksanut kuunnella enemmänkin. Sen sijaan bändin esiintyminen esimerkiksi Tuskan suorassa lähetyksessä Ylellä oli… tuskallista katsottavaa. Bändin kemia oli tulehtunut, ja pian keikan jälkeen tapahtui bändistä joukkokato ja likapyykin selvittely. Soittajat näyttivät siltä kuin olisivat mieluummin missä tahansa muualla, eikä Danin äänikään tuntunut enää kantavan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Cradle of Filth on ehkä hieman imagonsa vanki, ja kunnian päivät ovat kaukana takana. Orkesterin ovikin on käynyt tiuhaan. ”Dusk and Her Embracessa” oli mukana aidosti erinomaisia muusikoita sekä mainioita vierailevia laulajia, kuten Sarah Jezebel Deva, joka on ollut ilo nähdä toistamiseen vuoden sisällä The Kovenantin riveissä. Dani Filth on aina ollut yhtyeen keulakuva ja diktaattori, mutta ei välttämättä kaikin osin mikään suuri muusikko itse. Hän on saanut yhteen oikean porukan, hänen äänensä on persoonallinen – piti siitä tai ei – ja se kantoi aikoinaan, epäilemättä myös livenä.

”Dusk and Her Embrace” on saanut 30-vuotisjuhlajulkaisunsa, jossa on mukana kaksi bonuskappaletta. Molemmat ovat jo aikoja sitten julkaistuja: Slayer-cover ”Hell Awaits” sekä ”Carmilla’s Masque”. Tyylillisesti lisäykset toimivat ihan hyvin albumikokonaisuuteen. Ne eivät tuo sille varsinaisesti lisäarvoa, mutta eivät toisaalta pidennä sitä liikaa. Jos levy ei ole ennestään tuttu, kannattaa myös huomioida, että se äänitettiin aikoinaan kahteen kertaan. Ensimmäisen version levystä teki vanha kokoonpano, joka soitti debyytilläkin, mutta miehistön ja levy-yhtiön kanssa syntyneiden erimielisyyksien vuoksi albumi äänitettiin kokonaan uusiksi. Alkuperäinen äänitys julkaistiin kymmenen vuotta sitten nimellä ”Dusk and Her Embrace (The Original Sin)”. Eli ensikymmen tulee täyteen silläkin.

”Dusk and Her Embrace” on kestänyt aikaa, ei provokaationsa ja kauhuestetiikkansa vuoksi, vaan siksi, että se on taitavasti ja tyylikkäästi tuotettu ja soitettu, tunnelmaltaan tasapainoinen levykokonaisuus. Se on ymmärrettävästi jotain, jolla oli helpompi aloittaa matka kohti black metaliin tutustumista kuin Darkthronen ”Transilvanian Hungerilla”. Nykyään 1990-luvun norjalainen skene löydetään epäilemättä ensin ja Cradle of Filth saattaa jäädä välistä kokonaan. Cradle of Filthin merkitys Dimmu Borgirin ohella oli kuitenkin tuolloin huomattavasti merkittävämpi kuin kehdataan myöntää tai monissa listauksissa annetaan ymmärtää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy