Death Angel: The Ultra-Violence – kolmekymmentä vuotta thrashin vimmaa
Punk, Motörhead, NWOBHM ja Venom ovat nimiä ja käsitteitä, jotka innostivat nuoria bändejä kokeilemaan perinteistä heviä nopeampia vauhtiennätyksiä. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, vaan musiikki miellettiin silkaksi kakofoniaksi vailla minkäänlaista melodiaa. Ajatuksena tuntui olevan, että speed ja thrash metal on nuorten ja soittotaidottomien meuhkaamista. Tästä seurasi useita väittelyitä diggareiden kesken, ja muun muassa suomalaisen Heavy Heaven yleisönosastolla ottivat mittaa toisistaan uudemman rytinän puolesta puhuneet nimimerkit Thrasmister, Dio on poppia ja Gung-Ho sekä perinteisemmän puolesta lippua heiluttaneet Tane kuusikuusikuusi sekä All for one…one for all. Ensimmäiset syyttivät vanhempaa musiikkia paikoillaan polkemisesta ja hevin muuttumisesta lällyksi pitäen samalla itseään edistysmielisinä. Jälkimmäiset eivät tainneet pitää uudempia yrittäjiä kovinkaan vakavasti otettavina. Itse olen aina tykännyt kaikenlaisesta musiikista, mutta oli mielipiteidenvaihtoja hauska seurata.
Ensimmäisessä aallossa syntyi USA:ssa niin sanottu ison neljän porukka (Metallica, Slayer, Megadeth, Anthrax), jotka olivat kaupallisesti menestyneimpiä uranuurtajia. Samalla Euroopassakin syntyi liikettä, kun esimerkiksi Kreator alkoi menestyä. Vuonna 1987 neljä isointa piti Anthraxia lukuun ottamatta taukoa uusien studiolevyjen julkaisusta ja uusia bändejä nousi vastaamaan aina vain kiihtyvään kysyntään. San Franciscossa sijaitseva Bay Area oli alusta asti tärkeä alue genren kehittymisessä. Ensilevyttäjiä alueelta kyseisenä vuonna olivat muun muassa Testament ja Death Angel, vaikka kumpikin bändeistä oli ehtinyt meuhkata jo jonkin aikaa.
Alunperin Death Angel koostui neljästä serkuksesta, jotka aloittivat soittamisen vuonna 1982 ollessaan hyvin nuoria. Ensimmäisen ”Heavy Metal Insanity” -demon aikaan esimerkiksi rumpali Andy Galeon oli kymmenvuotias eivätkä muut paljoa vanhempia. Musiikki ei vielä ollut niin raivoisaa kuin myöhemmin, koska Bay Area -meininki oli vasta aluillaan. Kokoonpanossa vaikutti Dennis Pepa bassossa, ja hän hoiti alussa myös vokalistin tonttia kunnes poikien sukulainen Mark Osegueda otti homman kontolleen. Kuusikielisistä pitivät huolta Rob Cavestany (ainoa Oseguedan kanssa edelleen bändissä vaikuttava) ja Gus Pepa. Kirjan kannesta nimensä napannut bändi treenasi ahkerasti ja julkaisi Kirk Hammetin tuottaman demon ”Kill As One”. Demo sai sen aikaisen tape tradingin myötä laajempaa huomiota. Keikkoja yhtye teki ikänsä vuoksi lähinnä niin sanotuissa limumestoissa, mutta soitti myös isompia keikkoja esimerkiksi Megadethin lämppärinä. Lopulta demon suosio sai levypamputkin kiinnittämään Death Angeliin huomiota.
Mainos päättyy
Levy-yhtiöt halusivat saada myös osansa alati kasvavasta ilmiöstä, ja Death Angel sainattiin Enigmalle, joka ei ollut yhtiöistä pienin. Euroopassa levy lisensioitiin Music For Nationsin thrashiin keskittyneelle Under One Flag -alamerkille. Budjetti oli silti naurettavan pieni, ja Davy Vainin johdolla esikoinen nimeltä ”The Ultra-Violence” äänitettiin muutamassa päivässä kesällä 1986. Tässä vaiheessa rumpali Galeon oli ruhtinaalliset neljätoista vuotta vanha. Bändi oli vahvasti tuotantopuolessa mukana, ja biisejäkin oli veivattu jo useampi vuosi. Äänitysten jälkeen kului tosin lähes vuosi ennen kuin levy saatettiin markkinoille.
Levyn kenties Kellopeli Appelsiiniin viittava nimi sai kannekseen vaikuttavan näköisen kuvan raunioituneesta kaupungista, jota on kohdannut täystuho. Jostain syystä kuvasta muodostui itselleni yksi mieleenjääneimmistä kansista, joka sytyttää välittömästi sisälläni kipinän. Myös bändin logo on yksi historian onnistuneimmista. Siinä on kaikki ylvään heavy-logon piirteet.
Materiaali on välillä levyllä hieman hajanaista, mutta ottaen huomioon bändin teini-iän, harvoin kypsyysaste on kuitenkaan näin korkeaa luokkaa. Bändi on vieläpä tehnyt biisit itse. Kitaristi Cavestany on kantanut niistä suurinta vastuuta. Tekstit eivät ehkä kilpailleet Dylanin kanssa Nobel-palkinnosta, mutta on sitä puberteettimaisempiakin tekstejä kuultu. Soitossa kuulee tuhannet treenatut tunnit, ja selväksi käy, että poikkeuksellisen lahjakkaista nuorista on kyse. Mitättömästä budjetista huolimatta tai juuri sen takia levylle on saatu soundeissakin tallennettua mieletön nuoruuden vimma.
Levyn avaava ”Thrashers” kertoo heti, mikä on homman nimi. Nopea komppi, viiltäviä kitarakuvioita ja pidättelemätön energia saavat heti kropan vaatimaan daivaamista vaikka sohvalta alas. Jostain syystä biisin tekstiä ei ole painettu kansiin, ja Dennis ja Rob hoitavat vokaalitkin keskenään. Kulkeva ”Evil Priest” on nimensä mukainen tarina hyvän edustajasta, joka kulissien takana onkin täysin mulkeronluonteinen mielisairauksineen. Sävellys versoo oksia moneen suuntaan, mutta pysyy kuitenkin kasassa.
Seuraavana on vuorossa ikisuosikkini ”Voracious Souls”. Mitkään sanat eivät riitä kuvastamaan tämän biisin tärkeyttä minulle. Sävellys on täydellinen kokonaisuus eikä siinä ole mitään rikkonaista. Mark Oseguedan ääni on upea yhdistäessään herkkyyteen asti venyvää melodiaa ja rankempaa ulosantia. Tämän myöhemmin Anthraxiin pyrkineen miehen laulu on juuri sopiva bändiin, ja onneksi suvusta löytyi moinen taitaja. Biisistä tehtyä videota tuli VHS:ltä tuijotettua uudestaan ja uudestaan. Videon livepätkät saivat tuntemaan, että jossain on aivan sekopäistä meininkiä, josta olisi päästävä osalliseksi. Kiitos Rockstopille, joka toi videon Suomessa näytille, sillä siihen aikaan ei paljon Youtubesta videoita kaiveltu. Yhdysvalloissa video jäi vähemmälle soitolle, ja kannibaaleista kertovalla tekstillä oli ehkä osuutensa siinä. Onnistuin Death Angelin näkemään livenä ensimmäisen kerran vasta Tuskassa 2004, ja ”Voracious Soulsin” alkaessa kyyneleet valahtivat poskille. Se oli herkkä hetki se. A-puolen päättävä, demonkin nimibiisinä tuttu ”Kill As One” on tiukka rypistys, jonka teksti on myös jäänyt painamatta kansiin. Se ei ehkä ole kuolemattomia riffejä sisältävä ralli, mutta menevä kuitenkin.
B-puolen avaava kymmenminuuttinen instrumentaali ”The Ultra-Violence” on osoitus bändin halusta seikkailla musiikillisesti, eikä bändi myöhemmin urallaan jäänytkään junnaamaan pelkkiin thrash-riffeihin. ”Mistress Of Pain” on tiukka kaahailu ja mukava kuvaus dominasta, jonka ruoska viuhuu väkivaltaisia fantasioita toteuttaen. ”Final Death” kuvaa elämän päättäviä toimintoja tarkasti eikä jätä juuri mitään mielikuvituksen varaan. Viimeinen biisi ”I.P.F.S.” alkaa akustisella kitaralla, ja biisissä näkyvyyttä saa läpi levyn hienosti soinut Denniksen basso. Lyhyt instrumentaali päättyy puhesekoiluun, joka oletettuna huumorina ei ole mielestäni se osuvin lopetus levylle, mutta ainakaan bändi ei ottanut itseään liian vakavasti.
Albumi sai nuorten miesten debyytiksi loistavia arvioita maailmalla, kun muun muassa Kerrang- ja The Sounds -lehdet kiinnittivät niihin huomiota. Keskusteluja kuunnellessa tuntuu, että myös yleisön keskuudessa levy saa suurta arvostusta osakseen. Levyn myötä bändin keikkailu lisääntyi ja vanhaa manterettakin käytiin valloittamassa. Osegueda joutui kylläkin jättämään osan keikoista väliin sairastamisen vuoksi. Suomeen bändi saapui vasta seuraavan ”Frolic Through The Park” -levyn myötä, ja Oulun Kuusrock sai tuta nuoren thrashin voiman. Festivaaleilla tehdyssä Rockstop-ohjelmassa nuoret diggarit kertovat, kuinka lujaa speed metal on kolahtanut ja järjestäjä Ilpo Sulkala kuvailee, kuinka speed metal on 15-18 -vuotiaille tosi kova juttu. Ehkä se tosiaan oli vanhoihin kuvioihin kyllästyneiden uutta nuorisomusiikkia. Bändit eivät koreilleet vaatteilla eivätkä olleet saavuttamattomia rock-tähtiä vaan asettuivat faniensa kanssa samalle viivalle. Rakkauteni Death Angelia kohtaan on sammumaton, ja kaikki levyt löytyvät hyllystä. Mikään ei kuitenkaan valitettavasti enää tällä iällä voi tehdä samanlaista vaikutusta kuin juhlasankari ”The Ultra-Violence”!
Kappalejärjestys:
- Thrashers
- Evil Priest
- Voracious Souls
- Kill As One
- The Ultra-Violence
- Mistress Of Pain
- Final Death
- I.P.F.S.
Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi