Death metalin vastine smurffimusalle — ruodinnassa Six Feet Underin ”Next to Die”
Six Feet Under on yhtye, jonka todennäköisesti jokainen death metaliin perehtynyt tietää vähintäänkin nimeltä. Vaikka jo vuonna 1993 perustetussa yhtyeessä onkin vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen varsin nimekkäistä bändeistä tuttuja soittajia, koostuu yhtyeen diskografia laadullisesti varsin vaihtelevista suorituksista. Jonkin sortin pohja taidettiin saavuttaa cover-levyjä lukuun ottamatta vuonna 2020 julkaistulla, omalla tavallaan varsin legendaarisella ”Nightmares of the Decomposedilla”. Sen jälkeen vuonna 2024 julkaistu ”Killing for Revenge” osoitti kuitenkin jo ryhdistäytymisen merkkejä. Siitä huolimatta odotukset ennen ”Next to Dien” ensimmäistä läpikuuntelua olivat varsin matalalla.
Levyn aloittava hidastempoinen ”Approach Your Grave” ei ole se lupaavin startti levylle, mutta homma ei tunnu leviävän kuitenkaan käsiin. Nuokkumisriffi, jonka varaan biisi on pitkälti rakennettu, ei muilla bändeillä olisi päässyt varmaan treenikämpän ovea pidemmälle. Barnes raakkuu ilman eksoottisempia äännähdyksiä, mutta rummuissa on sentään mukavan autenttinen soundi. Jos jokin asia levyllä on kunnossa, niin rumpalin tyylitietoinen työskentely ja jälkikäsittelemätön äänimaailma vievät pisteet kotiin.
Hyvillä rummuilla ei kuitenkaan pötkitä erityisen pitkälle. ”Next to Die” sattuu nimittäin olemaan ihan helvetin tylsä levy. Ei ole väliä, edetäänkö hitaamman runttauksen, keskitempoisen klassisemman paukutuksen tai nopeamman sahaamisen merkeissä, on lopputulos saatu kuulostamaan yksitoikkoiselta ja tasapaksulta. Riffit on kaivettu jostain ysärin jämälaatikosta, ja ne kulutetaan runsaalla toistolla todella nopeasti loppuun. Kun siihen yhdistetään Chris Barnesin sanoitukset ja vokaalit, huomaa sormen tärisevän vähän väliä skip-napin päällä.
Chris Barnes osaa pitää kovaa jöötä medialle siitä, kuinka kova suorittaja hän omasta mielestään on. Levyä kuunnellessa sille oikeasti toivoisi jotain perustetta. Tunnetuimmat rupikonnan liiskaamisvinkaisut ovat jääneet tältäkin levyltä kokonaan pois, mutta nyt mennäänkin monotonisella muminalla lähes koko lätty läpi. Barnesin ääntely tuo aika elävästi mieleen puliukon tekemässä tilausta nakkikiskalla viikonlopun rientojen yöpuolella.
Enpä muista, milloin jotain kappaletta olisi ollut yhtä vaikea kuunnella kuin levyn päättävää ”Ill Wishesiä”, jossa Barnes sössöttää ja kuiskailee suoraan kuulijan korvaan akustisen kitaran säestäessä taustalla. Sanoitustenkaan ei tarvitse olla tässä tyylilajissa mitään syvällistä runoutta, mutta ”Mister Blood And Guts” ja ”Mutilated Corpse in the Woods” ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kappaleen nimen hokeminen 12-14 kertaa alle neljään minuuttiin alkaa tuntua toistuvilla kuuntelukerroilla kiinalaiselta vesikidutukselta.
Arvostelua luonnostellessani alkoi takaraivossa muodostua yhtymäkohtia yhteen toiseen pitkän linjan musiikki-ilmiöön, ja riemastuttavasti ne vain vahvistuivat sitä mukaa mitä enemmän asiaa mietti. Six Feet Under ei ole kovin kaukana Suomea pari vuosikymmentä vallassaan pitäneistä Smurffeista. Molemmat ovat genressään musiikillisesti hyvin riisuttua ja suoraviivaista perussettiä, mutta ne hassut laulajan suusta päästämät äänet ovat se varsinainen suola, jota kuulija joko vihaa tai rakastaa.
Siinä missä ”Nightmares of the Decomposed” oli paikoin niin huono, että se oli jopa hyvä, on ”Next to Die” pääosin vain ärsyttävä. Kun otetaan huomioon, miten pitkän linjan death metal -veteraaneja levyä on ollut tekemässä, ei laadulle löydy minkäänlaisia perusteita. Jos joku on eri mieltä smurffi-vertauksesta, voidaan aiheesta keskustella enemmän aiemmin mainittujen cover-levyjen soidessa taustalla.