Deftones – Gore

Kirjoittanut Tom Frankton - 20.4.2016

Muutamaan otteeseen myöhästynyt levy on viimein kansan kuunneltavana, kun Deftones sai viimein julkaistua ”Gore”-uutukaisensa. Bändin jäsenten väärästä kontekstista otetut kommentit bändin sisäisistä kemioista ja jäsenten suhtautumisesta itse levyyn ovat värittäneetkin musiikkisivustoja viimeisen parin kuukauden ajan. Vaikka alkujaan marraskuussa julkaistavaksi kaavaillulla levyllä on ollut vastoinkäymisiä, ovat fanit kuitenkin sitä odottaneet kovasti. Mutta onko se kuitenkaan odotusten arvoinen?

Levy alkaa ennakkoon julkaistulla ”Prayers/Triangles”-kappaleella, joka esittelee bändin asteen verran uusitussa muodossa. Siinä missä ”Diamond Eyes” ja ”Koi No Yokan” tuntuivat jonkinlaiselta paluulta takaisin perinteisempään menoon ”White Ponyn” jälkeisen kokeellisemman tuotannon (”Deftones”, ”Saturday Night Wrist”) jälkeen, on ”Gore” ennemmin loikkaus poispäin tästä muotista tuotannon ollessa entistä ilmavampaa ja tuotannollisesti raaempaa. Tämä erilainen tuotanto jää toisaalta yhdeksi levyn suurimmista kompastuskivistä, mutta siitä lisää arvotelun edetessä. Aggressiivisen ja angstintäyteisen aloituskappaleen jälkeen levy jatkuu varsin tylsällä ja innottomalla ”Acid Hologram” -slovarilla, joka hieman onnistuu katkaisemaan aloituskappaleen asettamaa flow’ta.

Seuraavaksi vuorossa oleva ”Doomed User” alkaa lupaavan kevyesti Meshuggah-vibaisella tahtilajikikkailulla ja tarjoaa bändille tuttua ”hevisäkeistö-isokertsi”-menoa; tämä tuntuu siinä mielessä varsin tutulta ja turvalliselta kappaleelta. Kappale kuitenkin sattuu myös esittelemään yhden levyn ärsyttävimmistä tuotannollisista piirteistä: jostain ihmeen syystä bändin laulaja Chino Morenon mahtavan raa’at huudahtelut on ahdettu jonkin sortin säröfiltterin läpi. Eipä siinä kai mitään, elleivät ne siten hautautuisi muun musiikin sekaan. Sama ongelma ilmenee seuraavassa ”Geometric Headdress” -kappaleessa, onneksi kuitenkin vähäisempänä. Kappale itsessään ei sen suurempia tunteenpurkauksia allekirjoittaneessa synnytä eikä todellakaan edusta bändiä mieleenpainuvimmillaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Hearts/Wires” on juuri se kappale, joka on aiheuttanut kaiken levyn ympärillä pyörivän hämmennyksen kitaristi Stephen Carpenterin kommentoitua kappaleen tyyliä. Kappale itsessään ei ole mikään järin kokeellinen – kuten sen ympärillä pyörineestä hämmennyksestä voisi jotenkin päätellä – vaan pikemminkin päinvastoin; se on kenties bändin radioystävällisin kappale sitten ”Diamond Eyesin” nimikkokipaleen. Oikein tarttuvan kertsin sisältävä kappale jääkin yhdeksi levyn mieleenpainuvimmista pääasiassa siksi, että se luon kontrastin muihin levyn biiseihin. ”Pittura Infamante” on myös suhteellisen tarttuva kappale, etenkin väliosaltaan, muttei levyn neljännen kappaleen tavoin muita suurempia tuntemuksia herätä vaan jättää mieleen pienen täytteen olon.

Tuotannon ollessa yksi levyn suurimmista kompastuskivistä on myös kohdistettava katsetta hieman levyn laiskahkoon sävellystyöhön. Siinä missä bändin aiempi tuotanto – etenkin ”White Pony” – on koostunut toinen toistaan mieleenpainuvammista melodioista, riffeistä ja grooveista, ”Gore” ei juuri haasta kuuntelijaa samalla tavalla. ”Xenon” on tästä hyvä esimerkki: kappaleen aloittava riffi on suoraan sanottuna surkea. Onneksi ”(L)MIRL” on unenomaisuudessaan huomattavasti edeltäjäänsä paremmin rakennettu ja tuokin mieleen ”Deftones”-levyn lähes tunnetuimman ”Minerva”-kappaleen. Levyn nimikkokappale ”Gore” kuuluu edeltäjänsä tavoin levyn kiinnostavimpaan osastoon ja on ehdottomasti levyn parhaimpia kappaleita. Se tuntuu myös olevan levyn ensimmäinen, jolla rumpali Abe Cunningham pääsee oikeuksiinsa. Myös aiemmin mainittu hämärä huutofiltteröinti toimii tässä kappaleessa jollain tapaa. Kappale olisi toisaalta voinut toimia paremmin levyn viimeisenä pitkän lopetuksensa tähden.

Yksi kiinnostavimmista etukäteen ilmoitetuista asioista levyllä oli ilmoitus Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrellin vierasspotista. Valitettavasti kyseisen grungelegendan yhdeksi tavaramerkiksi muodostunutta lauluharmoniatyyliä ei levyn ”Phantom Bride” -kappaleella kuulla, vaan vierailu keskittyy Cantrellin rooliin kitaristina. Olin valmis toteamaan vierailun olevan täysin turha pettymys, mutta hieman yllätyksettömän kitarasoolon jälkeinen loistavan matalan kitaramöhinöinnin taustoittama lyhyt soolopurkaisu on huomattavasti mielenkiintoisempaa kuunneltavaa. Harmittavasti varsin lyhyeksi jäävä möhininöinti on kuitenkin yksi levyn mieleenpainuvimmista hetkistä. Levyn päättävä ”Rubicon” ei läheskään yllä levyn huippukappaleeksi, mutta jättää kuitenkin hyvän maun levyn läpi kuunnelleelle, vaikka itse vaihtaisinkin sen ja nimikkokappaleen paikkoja keskenään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn tuotannon ollessa yksi levyn ärsyttävimmistä piirteistä on allekirjoittaneen myönnettävä, ettei mikään levyn kappale sytytä yhtä hyvin kuin bändin aiempi tuotanto. Siinä missä bändin ehdottomasti paras levy ”White Pony” tuntuu aidolta, jättää ”Goren” sävelmät huomattavasti pakotetumman oloiset jäljet korviin ja mieleen. Tekemällä tehty ei ole koskaan järin hyvä tapa edetä, mutta onneksi bändille keskeinen Morenon ja Carpenterin välinen musiikillinen kaksintaistelu on bändin musiikissa edelleen läsnä, Morenon ollessa enemmän popin abstraktimpia puolia tutkiva ihminen ja Carpenterin halutessa tutkia musiikissaan hevin raskaimpia sfäärejä. Siinä mielessä on helppo selittää levyn erilaisuus bändin aiempaan tuotantoon verrattuna, sillä ennakkoon julkaistujen tietojen mukaan Moreno on suurimmaksi osaksi ollut vastuussa säveltämisestä Carpenterin jäädessä taka-alalle. Valitettavasti ratkaisu ei ole johtanut bändin mielenkiintoisimpaan levytykseen, muttei kyseessä kuitenkaan mikään huono levy ole. Ei tämä bändi huonoa levyä ole tehnytkään, ja toivon mukaan se tällä linjalla jatkaa tulevaisuudessakin.