Despised Icon – Beast

Kirjoittanut Tom Frankton - 14.7.2016

Deathcore on tunnetusti mielipiteitä suuntaan jos toiseen jakava äärihevistelyn alagenre. Parisen vuotta sitten deathcore-fanit saivat korviinsa uutisen, joka taatusti herätti innostusta fanikunnassa ympäri maailman: deathcoren kantaisä, kanadalainen Despised Icon, palaa jälleen keikkalavoille. Parisen vuotta eteenpäin ja tässä olemme: bändi on nyt julkaisemassa ensimmäistä uutta materiaaliaan sitten vuoden 2009 ”Day of Mourning” -levyn. Oliko odotus sen arvoista?

Räväytän heti alkuun, ettei Despised Icon ole koskaan ollut omalla kohdallani säväyttävimpiä deathcore-venkuttajia. Toki ”The Ills of Modern Man” on aivan helvetin kova julkaisu, mutta en ole koskaan kyennyt saamaan kunnollista tartuntaotetta bändin musiikista. Kenties tämä johtuu siitä, että tuhannet muut alan bändit ovat siinä välissä julkaisseet monia, lähestulkoon monumentaalisia levyjä. Huomasinkin siis levyä kuunnellessani, etten voi olla vertaamatta sitä juuri näihin nyky-deathcoren suurimpiin nimiin.

Levy lähtee kiitettävän vauhdikkaasti käyntiin ennakkoon julkaistulla ”The Aftermath” -kappaleella. Pikaisen blastbeat-mätön jälkeen bändin hardcore-vaikutteet pääsevät oikeuksiinsa perusteellisen hardcore-riffin ja ryhmähuutojen muodostamassa osassa. Kappale tuntuukin olevan yksi levyn ainoista kappaleista, joilla on selkeä ja harkittu rakenne osien toiston myötä. Seuraava kappale, ”Inner Demons”, kuten myös moni muukin levyn kappale, tuntuu sortuvan yksinkertaisen ”liika on liikaa” -efektin alle. Niissä erilaisia osasia kappaleeseen on ängetty aivan liikaa, ikään kuin ”A-B-A-B-C-B” olisikin korvattu aakkosten lukemisella takaperin summittaisessa järjestyksessä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Bändin yleinen soundi on allekirjoittaneelle varsin hämmentävä. Bändin omintakeinen tapa vääntää deathcorea poikkeaa huomattavasti esimerkiksi Thy Art Is Murderin vastaavasta, sillä dödiksen ja hardcoren ääripäät ovat Despised Iconin musiikissa huomattavasti paremmin eroteltavissa. Tämä johtaa tietysti siihen, että jotkin levyn kappaleet ovat huomattavasti ”hooceempia” kuin muut. Tämä saattaa kuulostaa jonkinasteiselta valittamiselta, mutta seikka tuo kuitenkin mukavaa vaihtelua kappaleisiin ja luo miellyttävää dynamiikkaa. Monen muun kyseisen alan bändin levykokonaisuudet tuntuvat koostuvan tusinasta samasta puusta veistettyjä kappaleita, joten tästä plussaa! Valitettavasti harvempi levyn kappaleista kuitenkaan onnistuu liiemmin säväyttämään, sillä tarttumapintaa on vaikeaa hakea kappaleiden siirtyessä osasta toiseen hieman liian nopeasti. Kenties levyn hämmentävintä antia ovat kuitenkin ”Dedicated to Extinction”– ja (vähemmässä määrin) ”Doomed” -välisoitannot. Viimeksi mainittu, levyn viimeistä kappaletta pohjustava hidastelu toimii sentään jollain tasolla, mutta mitä helvetin virkaa ensimmäinen toimittaa? Ikään kuin levyn introraita olisi vahingossa heitetty levyn puoliväliin.

Despised Iconin jäsenistä kullakin on selvästi litratolkulla teknistä taituruutta soittovälineidensä renkutusta ajatellen. Kuvaannollisen kakun tällä levyllä vie kuitenkin bändin rumpali Alex Pelletier, sillä levyn rummutuspuoli on lähes häkellyttävän kovasti ja tarkasti hoidettu. Etenkin ”Grind Forever” -kappaleessa Pelletierin blastbeat-kyvyt pääsevät oikeuksiinsa. Levyn kitarointipuolikin on oikein mallikasta, ja bändin kaksi kitaristia ovat selvästi ottaneet vaikutteita sekä dödiksen teknisimmistä sfääreistä että hardcoren nyrkkipuintiriffittelyn maailmasta. Asia, joka bändin kuitenkin lukuisista muista deathcore-bändeistä erottaa – itse musiikin ohella – on bändin vokaalipuoli: kahden henkilön voimin hoidetut vokaalit antavat bändin musiikille huomattavasti maanisemman sävyn, etenkin korkeampien huutojen osalta. Perinteisten jaujau-peikkoäänten sijaan Alex Erianin korkeammat vokaalit ovat suoria, raakoja huutoja. Erianin vokaalinen aisapari Steve Marois taas tykittää menemään perinteisemmällä örinällä. Kummankin vokalistin voksujen raakuus tekee huomattavan eron heidän ja muiden deathcore-rääkyjien välille, joten siitäkin vaihtelusta plussaa.

Tämä vaihtelu johtaa myös pieneen miinukseen, sillä monesta muusta deathcore-bändistä poiketen Despised Icon sisällyttää musiikkiinsa myös pig squeal -ulinaa. Toki bändin – ja itse tekniikan ylipäänsä – suuremmat fanit saattavat nauttia siitä minua huomattavasti enemmän, en vain itse voinut olla hykertelemättä sisäisesti homman koomisuudelle. Despised Iconin muita alan bändejä astetta hardcorempi imago tuntuu hyvin macholta ja totiselta, kunnes ”Bad Vibes” -kappaleen possuttelu iskee vastaan, jolloin tuo totisuus tuntuu särkyvän täysin. Näin pääsee käymään muutamassakin kappaleessa, kuten esimerkiksi levyn päättävässä ”Beast”-nimikkokappaleessa. En voi tosin siitä sen suurempaa miinusta antaa, sillä tiedän sen olevan suhteellisen olennainen osa bändin musiikkia. Syy on minun.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Summa summarum: Levy on silkkaa tykitystä alusta loppuun, jos nyt kahta lähes täysin turhaa välisoittoa ei mukaan lasketa. Kappaleet ovat mukavan vaihtelevia, vaikkeivat mistään kiinnostavimmasta päästä olekaan. Muihin nykyajan deathcore-suuruuksiin verrattuna bändi tuntuu jääneen hieman jalkoihin, sillä levy ei kokonaisuutena ole läheskään samanlaista helvetinmoista kuunneltavaa kuin lukuisat viime vuosina julkaistut alan levyt. Toivon mukaan tämä ei kuitenkaan estä bändiä jatkamasta, sillä vastoinkäymisistään huolimatta ”Beast” on mukavan raikas ja erilainen tuulahdus deathcoren nykyiseen olomuotoon nähden.