”…Eikä hän tule koskaan olemaan ’Cool'” – Klassikkoarviossa Neil Youngin 30-vuotias ”Freedom”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 2.10.2019

 

Kanadalainen, anarkistisen särökantrin legenda, Neil Young oli rämpinyt koko 1980-luvun enemmän tai vähemmän uransa heikoimman sukseen ja taiteellisen lamakauden syövereissä. Mestari oli kokeillut uudistua uuden aikakauden mittareilla varsin kömpelöin ottein ja heikoin tuloksin. Bändi, artististatus ja tyylisuunta vaihtui levy levyltä, eikä herran sävelkynäkään suoraan sanottuna ollut parhaassa mahdollisessa terässä edellisen reilun vuosikymmenen huikeaan luomiskauteen ja Crazy Horsen kanssa tehtyihin klassikoihin verrattuna. Kyseinen ajanjakso oli piinaavan turhauttavaa aikaa etenkin pitkän linjan Young-fanille. Repriselle tekemillään kokonaisuuksilla, akustisella välityön kaltaisella, kuriositeetteja pursuavalla country-balladialbumilla ”Hawks & Doves” ja vaisulla hard rock -tekeleellä ”Re-ac-tor” Young ajautui yhä kauemmas suosionsa soundista ja valokeilasta. Young siirtyi vuonna 1982 suuremman levy-yhtiö Geffenin leipiin, mutta sekään ehostus ei näyttänyt tuovan mairittelevampaa kohotusta herran luomistyön laatuun. Noihin aikoihin modernilla vocoder-efektoidulla laululla vahvasti kyllästetty ja tiukasti aikaansa sidottu elektro-sekotteinen albumi ”Trans”, puolivillainen rockabilly-albumi ”Everybody’s Rockin'”, Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin kanssa yhteistyönä tehty melko mitäänsanomaton country-albumi ”Old Ways” ja syntetisaattorivetoinen, vaisuhko perus-rock -levy ”Landing On Water” seurasivat toinen toisiaan. Vuoden 1987 albumin ”Life” myötä Young palasi taas alkuperäisen julkaisijansa Reprisen talliin. Young lähti työstämään tyylikkäästi kehrääävää blues-vetoista albumia ”This Note’s For You” The Bluenotesin rytmiryhmän basisti Rick Rosasin ja rumpali Chad Cromwellin sekä Crazy Horsen luottokitaristina tunnetun Frank ”Poncho” Sampedron kanssa. Lisäksi Young oli saanut tuotantotiimiin mukaansa vanhat, rautaiset yhteistyökumppaninsa Ben Keithin ja Tim Mulliganin. Ryhmä onnistui missiossaan varsin kelvollisesti. Albumin rock-teollisuutta ja musiikin kaupallisuutta kritisoinut nimikkokappale bannattiin albumin ilmestymisen aikoihin taivaskanava MTV:llä, mutta voitti silti seuraavana vuonna MTV Video Music Awardseissa vuoden parhaan videon palkinnon.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Satunnaiset re-union kiertueet vanhan luotto-orkesterinsa Crazy Horsen kanssa vuosina 1985 ja 1986 olivat saaneet Youngin mielenkiinnon heräämään jälleen rupisemman rock ’n rollin tekemisestä ensi kertaa sitten ”Rust Never Sleepsin”. Noina aikoina Young osallistui Live Aidiin, järjesti velkaantuneiden pienviljelijöiden auttamiseksi hyväntekeväisyyskonsertteja, Farm Aideja ja mm. perusti sittemmin edesmenneen vaimonsa Pegin kanssa vammaisille lapsille koulun San Franciscoon.

Jotain kuitenkin oli kuohunut jo pidempään pinnan alla. Youngin taiteellisen turhauman päätepisteeksi koitui legendaariseksi kaavailtu mutta epäonniseksi osoittautunut yhteenpaluu kantritrio Crosby, Stills & Nash:in kanssa vuonna 1988. 1980-luvun puolivälissä järjettömän tiheää levynjulkaisutahtia ylläpitänyt Young oli tullut musiikillisessa hahuilussa ja räpeltämisessään tiensä päähän. Varsinkin erittäin epätasaiseksi himmailulevyksi osoittautuneen ”American Dream” -levyn teko oli viimeinen niitti herralle itselleen ja inspiroitumattomuudelleen. Young suoranaisesti vihasi vuonna 1988 ylipitkiksi venyneiden sessioiden päätteeksi aikaansaatua, valjua albumia. Onneksi herra osasi hyödyntää kyseisen energian luomistyön katalyyttina rakentavalla tavalla. Young halusi kunnon irtioton ja paluun ytimekkääseen, alkuvoimaiseen punk-rockilta tuoksahtavaan kitararouhintaan unohtamatta puuvillan pehmeydellä soljuvia country-teoksia sen vastapainona.

Tehden The Bluenotes -tyylisestä rythm n’ bluesista pesäeroa Rosas, Cromwell ja Young ryhtyivät yhteistuumin säveltämään rämisevää, hieltä haisevaa kantrirockia jamihenkisesti, voimatriona. Yhtye käytti itsestään nimeä The Restless. Yhteistyön tuloksena oli huhtikuussa 1989 Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa julkaistu EP ”Eldorado”, jonka sessiot olivat äänittäjä/tuottaja Niko Bolasin kertoman mukaan ehkä Neil Youngin studiotyöskentelyuran kovaäänisimmät. Kappaleet, kuten ”Cocaine Eyes” ja ”Heavy Love” eivät säästelleet tuumaakaan. ”Don’t Cry” ja EP:n nimikkokappale olivat sitten hieman folk-orientoituneempaa blues-rockia, mutta tyylikästä sellaista. Alkuvuodesta 1989 trion livekokoonpano täydentyi vanhalla, hullulla sotaratsulla, kitaristi Sampedrolla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

 

 

Yhtye kierteli Eurooppaa, ja kuullessaan managementiltaan, että yhtyeen live-esiintymiset Lähi-Idässä ja Neuvostoliitossa oli kylmän sodan huipentumisen takia kielletty, Sampedro tokaisi: ”No, meidän täytyy sitten vaan jatkaa rokkaamista täällä vapaassa maailmassa”. Lause jäi Youngin alitajuntaan kummittelemaan, ja hän kirjoittikin fraasin ympärille biisin sanoitukset heti seuraavana päivänä. Sanat kritisoivat jyrkästi Yhdysvaltain sosiaalista eriarvoistumista, rasismia, kodittomuutta, ja George W. H. Bushin tekopyhää ”Tuhannen valopilkun” projektia – vapaaehtoistyöhön perustuvaa hyväntekeväisyyskampanjaa. Se kyseenalaisti Yhdysvaltojen ystävällismielisen maan imagonrakennuskampanjan samaan aikaan, kun sen kansalaiset asuvat ja narkkaavat kadulla, ja hallitus investoi miljardeja ja taas miljardeja dollareita vuodessa mielipuoliseen asetuotantoon, kilpavarusteluun ja jättiyritysten johtajien jättiosinkoihin. Kappale kritisoi pinnallista hyvinvointikuplaa, jonka takana velkaantuva ja eriarvoistuva suurvalta ei piitannut kansalaistensa hyvinvoinnista pätkääkään. Tekstissä vilahtelee poliittisia viittauksia. Näistä esimerkkeinä mm. Iranin edesmenneen šiiapapin ja poliittisen johtajan Ayatollah Khomeinin Yhdysvalloista käyttämä kuvaus ”The Great Satan” ja ihmisoikeusaktivisti, presidenttikandidaatti Jesse Jacksonin lause ”Keep Hope Alive”. Neil Young & The Restless esitti ”Rockin’ In The Free Worldin” ensi kertaa livenä Seattlen-konsertissaaan helmikuun 21. 1989 täysin kylmiltään, ilman että se oli ehtinyt treenata kappaletta bändinä ainuttakaan kertaa yhdessä. Kappaleesta kasvoi vuosien saatossa timanttinen Neil Young -epitomi, ja se on edelleen paitsi eräs ehdottomasti merkittävimpiä Neil Young -kappaleita, myös ajattomimpia länsimaisen rock-musiikin katkeran ironisia klassikoita.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

 

Yhtye alkoi säveltää lisää materiaalia tulevaa kokonaisuutta varten ”This Note’s For You:lla” ja ”Eldoradolla” työskennellyt Niko Bolan aputuottajanaan. Young kertoi ”Freedomin” teosta: ”Halusin nyt tehdä ensimmäistä kertaa moniin vuosiin albumin, joka heijastelee oikeita tuntojani tässä ajassa. Se on Neil Young -albumi riisutuimmillaan ja pelkistetyimmillään. – Sellainen albumi, jolla esiinnyn omana itsenäni, persona-non-gratana, ilman mielikuvien muovaamaa käsitystä minusta. Ilman minkäänlaista bändin jätkä -leimaa otsassani.”

”Freedom” -albumille valikoitui lopulta 4 kappaletta ”Eldorado”-EP:ltä uudelleen miksattuina versioina. Kokonaisuus tasapainottelee folkahtavien, akustisten balladien (”Ways Of Love”, ”Some Day”, ”Too Far Gone” ja huikean kauniin ”Wrecking Ball”) sekä rupisesti rokkaavien järkäleiden (”Eldorado”, ”On Broadway”) välillä.  Kontrastia vahvistavat ja alleviivaavat sekä yleisökuoron tahdittama akustinen versio että aggressiivinen, sähköinen versio albumin olennaisimmasta kappaleesta ”Rockin’ In the Free World”. Samaa dualistista konseptia Young käytti viimeksi tuota ennen 70-luvun mammuttirockille irvailevilla ”Rust Never Sleeps” -albumin ikivihreillä versioinneilla kappaleesta ”Hey Hey, My My…Out Of The Blue” ja ”Hey Hey, My My… In To The Black”. Alunperin Young ajatteli julkaisevansa ”Freedomilla” pelkästään kovaäänisistä, sähköisistä rock-eepoksista koostuvan albumin, mutta vuosien varsilta eri sessioista kertyneistä, julkaisemattomista kappaleista koottuna, sen sointi ja versiointityylit olivat toisiinsa nähden varsin polveilevia. Tämä kaikki oli kuitenkin tietoinen, tarkkaan harkittu tyylillinen valinta. Young päätti albumin julkaisusta hyvin spontaanisti loppukesällä 1989. Kyseessä oli Youngin intiimein, suorin, raain ja henkilökohtaisin albumi kokonaiseen vuosikymmeneen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Young: ”Halusin tehdä ’Freedomista’ levyn, jolla puhuisin suoraan sydämestäni. Tein vuosia musiikkia pinnallisemmin, jolloin suljin todellisen itseni ja rehelliset ajatukseni syrjään pinnallisten päämäärien vuoksi. Albumin kuuntelukokemus on kuin kuuntelisi radiota. Ensin tulee tietynlainen kappale, jonka jälkeen jotain aivan muuta, jonka jälkeen taas aivan erityyppistä musiikkia ja niin edelleen. Kyseessä on toistaiseksi pisin albumi, jonka olen koskaan tehnyt. Se tarjoaa tuutin täydeltä tavaraa, ja on karskia vääntöä koko mitaltaan.”

The Restless -kokoonpano on työskennellyt Youngin kanssa myös useilla ”Freedomin” jälkeisillä albumeilla. Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen ”Prairie Wind” (2005), ”Living With War” (2006), ”Chrome Dreams II” (2007) ja ”Fork In The Road” (2008) pohjauvat mm. Dire Straitsin Mark Knopflerin taustabändissä soittaneen Cromwellin ja vuonna 2014 edesmenneen Rosasin väkevälle rytmipohjalle.

”Freedomin” karun kaunis tunnelma jaksaa viehättää ja kestää kuuntelua edelleenkin. Albumin ilmestymisen myötä kanadalaismuusikko oli ajankohtaisempi kuin koskaan suurvaltojen uhittelun ja rautaesiripun murtumisen porteilla. Edessä kuitenkin vaanivat jo Persianlahden sota, grunge-vallankumous ja karut kunnian päivät Crazy Horsen studioalbumikantaan paluun myötä. ”Freedom” on paitsi Youngin väkevimpiä sooloalbumeja, on se myös aikansa merkittävimpiä rock-albumeja, ja se palautti maestron taas ajankohtaisen, katu-uskottavan, länsimaisen rock-musiikin huipulle 2.10.1989.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

 

 

 

Luetuimmat

Uusimmat