Viinaa, vedenneitoja ja yksi Billy Idol-tulkinta. Varsinainen folk metal-fani en ole ikinä ollut, enkä siis odottanut yllättyväni aivan näin positiivisesti saadessani kuulla Korpiklaanin uuden toukokuun 1.päivä julkaistavan ”Noita”-albumin ennakkoon Petrax-studiolla. Levy kuitenkin oli vakuuttava sekä vaikuttava kokonaisuus ja edusti allekirjoittaneellekin sitä metallimusiikin ykköskastia, jossa kohtaa niin raskaan metallinen soundi kuin myös jokin toinen, hienovaraisempi elementti. Tällä kertaa tuo toinen puoli oli onnistuneesti toteutettua suomalaishenkisyyttä niin musiikin, kuin myös tekstinaihioiden puolesta. Nostan mielestäni kovimmat kappaleet tähän käsiteltäväksi.

Levy lähtee käyntiin ”Viinamäen mies”-nimisellä reippaalla tykityksellä, josta epäilemättä tulee muodostumaan jatkossa jonkinasteinen livehitti. Mikäpä olisi lähempänä suomalaisen kulttuurin sydäntä kuin tuopin heiluttelu railakkaan hevijuomalaulun tahdissa. Viimeistään kertosäkeen ”hei hei hei, olen viinamäen mies” sytyttänee suomalaisyleisön kerta toisensa jälkeen. Huomioni keskittyy myös heti alussa siihen, miten raskas levy on niin soundeiltaan kuin sävellyspuolellakin. Toinen loistava esitys on kolmosraita ”Lempo”. Suomalaisen muinaisuskon punatukkaisen jumalhahmon mukaan nimetty raita on hitaampi köörihoilausta sisältävä rypistys, jossa on tarttuva kertosäe ja loistava bridge-osio ennen viimeistä kertsiä. Epäilemättä yksi levyn kohokohdista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Neljäs kappale ”Sahti” käsittelee taas suomalaista kansankulttuuria, selväsanaisemmin sanottuna kaljanjuontia. Toistuvat hokemat, kuten ”sahti – kannusta kaadetaan kaljaa” alkusointuineen ja nykivine rytmeineen ovat tarttuvaa tavaraa. Levyn edetessä huomaa, että vaikka kappaleet onkin tehty suhteellisen samantyyppisellä kaavalla, se ei haittaa lainkaan. Voisi puhua Reign in blood-ilmiöstä – ei Slayeriakaan varsinaisesti tunneta kokeilevuudestaan tai jatsisovituksistaan. On oikeastaan parempi, että levy on edetessään hieman yllätyksetön. Onhan yksi hyväksi todettu kaava parempi kuin tuhat huonoa ideaa, ainakin tässä tapauksessa. Kaavan kuitenkin rikkoo kutosbiisi ”Minä Näin Vedessä Neidon”, joka onnistuu mielestäni tuomaan kertaheitolla jotain uutta suomalaiseen metalliskeneen. Hitaampaa tunnelmointia sinisen sävyissä, akustisella soundilla strummailua ja lyriikkaa, joka tarjoaa kuulijalleen hieman enemmän pohdittavaa. Osuva valinta levyn vedenjakajaksi, kahden perinteisemmän puolikkaan välille. Uskon, että tämä kappale tulee kestämään ajan hammasta ja kenties nousemaan myös niiden tavanomaisempien hittibiisien yläpuolelle, ehkä jopa folk-piirien ulkopuolella.

Muistan kutosbiisin kohdalla miettineeni, miksi ne yleensä minua häiritsevät folk-elementit ovatkin tällä kertaa levyn parasta antia. Vastaus = ne eivät tunnu lainkaan teennäisiltä. Yllätyn toistuvasti siitä, kuinka hyvin moderni metallimusiikki ja suomalainen perinnekulttuuri elävät rinnakkain levyllä. Suomen kieli, lyriikan alkusoinnut, humppakompit, haitarit ja viulut – kaikki istuu hyvin yksiin. Kuutoskappaleen vetisten syvyyksien jälkeen seitsemäs raita tarjoaa täydellisen vastakohdan edeltäjälleen, ”Jouni Jouni” on yhtyeen tulkinta Billy Idolin ”Mony Mony”-kappaleesta. Originaaliversion tekstiä ei ole paljoa kumarreltu, vaan biisissä lauletaan saunanpoltosta ja kertosäkeessä mainitaan ”lumihanki, pontikka ja saunavihta”. Kyseessä on levyn kevytmielisin esitys joka on ihan viihdyttävä, mutta nopeasti loppuun kaluttu ja yhden vitsin ihmeeksi ehkä turhan pitkä. Mielestäni tämä olisi voinut mennä paremminkin vaikkapa bonusbiisinä jollain erikoispainoksella. Mutta onhan se eittämättä huomionarvoista, kun suomalainen metalliyhtye coveroi Britannian poikaa näin omaleimaisella tavalla. Toivottavasti ensi julkaisulla ei kuulla ”Rebel Yelliä” tai ”Sweet Sixteeniä”.

Levyn varsinaisen osan lopettaa ”Sen Verran Minäkin Noita”-niminen kappale, joka herättelee taas henkiin suomalaista muinaisuskoa ja julistaa kertosäkeessään ”sen verran minäkin noita, velhoja minun sukuni”. Biisi on monipuolinen sisältäen sekä levyn räyhäkkäimpiä kohtia, että myös ovelan melodiakuljetuksen ja Korpiklaanille tyypillisen hokemakertosäkeen. Kymmenen varsinaisen biisin lisäksi meille esitetään vielä yksi bonuskappale, ”Antaja” jonka säkeistö on parasta kuulemaani Korpiklaania. Hieman kummastuttaa, miksi tämä veto on bonuskappaleena ja Billy Idol osana virallista albumia. Kenties kuuntelukokemus olisi ollut hieman puuduttava ilman yhtä huumoriveisua? Kokonaisuutena ”Noita” on onnistunut levytys, joka tosin edetessään ja ajan kanssa saattaa alkaa tuntua hieman monotoniselta. Aika näyttää. Kaikki merkit kuitenkin kertovat siitä, että bändi on onnistunut viemään ilmaisunsa uuteen pisteeseen ja tehnyt kenties tähänastisen uransa parhaan levyn.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

10/10

Teksti: Olli Vesanen