Fallujah – Dreamless

Kirjoittanut Juri Hiltunen - 25.4.2016

Amerikkalainen Fallujah on yksi tuoreista tuulahduksista ummehtuneen death metallin kentällä. Yhtye on soundiltaan leijuva, mikä ei ole ensimmäinen sana, joka tulee mieleen death metallia kuvailtaessa. Lähin vertailuyhtye lieneekin soundiltaan kotimaamme Omnium Gatherum, jonka soundissa on samanlaista leijuvaa hengittävyyttä kuin Fallujahilla. Mutta voiko death metallia, genreistä raskainta, naittaa onnistuneesti yhteen kevyen ja nostattavan tunnelman kanssa?

Orkesterin aiemmat levyt ovat olleet soundiltaan mielenkiintoisia, vaan kuitenkin sävellyksiltään jääneet puolitiehen. En muista yhtäkään melodianpätkää kahdelta aikaisemmalta platalta, vaikka olen niitäkin aikanaan pyöritellyt. Yhtye ei laskekaan musiikkiaan ensisijaisesti hittihakuisten melodioiden varaan, vaan useimmiten pitkittää nuotteja yksinkertaisissa melodioissa äärimmäisyyksiin asti taustamörssäyksen rymistellessä taustalla. Myös silloin tällöin heleät naisvokaalit tukevat kauniisti yhtyeen musiikkia, kuten esimerkiksi biisissä ”The Void Alone”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ensi kertaa ”Dreamlessia” kuunnellessa on vaikea suhtautua lätyn soundiin suopeasti. Hyvin nykyaikaisen steriiliksi ja elottomaksi miksatut rummut sekä kitarat muistuttavat soundiltaan jotakin ylisiloiteltua deathcore-yhtyettä. Komppauksen lyönnit ja rummuniskut on miksattu jopa liian pintaan ja liian teräväksi asti. Fallujahin soundin toinen pilvekäs tunnelmoiva puoli ei tunnu sopivan yhteen näin terävien soundien kanssa, sillä ne edustavat toistensa ääripäitä, mutta yrittävät olla läsnä yhtä aikaa vuorottelun sijaan. Henkevyyttä tavoittelevassa äänimaisemassa esimerkiksi ylitriggeröidyt muovibasarit lähinnä ällöttävät. Vähemmän metallisen kovalla miksauksella yhtyeen soundi olisi parempi. Soundiin vähitellen tottuu, mutta eri puolia ei saada yhdistettyä toisiinsa saumattomasti. Itselläni on sama ongelma Omnium Gatherumin kanssa, sillä yhtyeen räkäiset örinävokaalit eivät vain mielestäni sovi hyvinkin henkevään musiikkiin.

Levyllä kuitenkin on myös tähtihetkiä, kuten päällimmäisenä ”Abandon”, jossa kitarat ja paljon käytetyt synakompin yksinkertaiset pimputtelut lyövät biisin ehdoilla kättä yhteen. ”Dreamless” jättää mörssäyksen sikseen ja keskittyy vain tunnelmointiin tuoden mieleen toisen kotimaisen yhtyeen, Throes of Dawnin, parhaat tunnelmahetket. ”Dreamless” onkin loppunostatuksiensa myötä suosikkibiisini levyltä. Levyn väkivaltaisemmat osiot taas menevät ohitse enemmän tai vähemmän haukotellen, sillä ne yrittävät iskeä äänivalli edellä mieleenjäävien riffien sijaan. Levy huutaa ja kovaa, mutta sisältöä ei aina huudon takana ole.

Fallujah kykenee kulkemaan pilvissä ja sooloilemaan kauniisti pilveltä toiselle hypellessään, mutta helvettiä eli soundinsa brutaalia puolta se ei onnistuneesti kykene soundiinsa sekoittamaan. Levy onkin kovin kahtiajakautunut kokonaisuus. Ehkä pehmeämmillä soundeilla ja brutaaliuden vähentämisellä ”Dreamless” olisi tasapainoisempi. Fallujahin soundi on omaperäinen, taivaita kurotteleva ja mielenkiintoinen, mutta yhtye yrittää tuoda yhtä aikaa helvetin ja taivaan maan päälle, ja epäonnistuu siinä. Silti kyseessä on tunnelmoinniltaan kelvollinen ja ehdottoman omaperäinen levytys.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen