Festivaali jonka maine kiirii edellä ja täysin oikeutetusti – keikkaraportti John Smith Rock Festivalilta

Laukaan lahja elävän musiikin ystäville, John Smith Rock Festival, järjestettiin heinäkuussa jälleen tutuissa maisemissa Peurunka-kylpylän kupeessa. Kolmipäiväisen festivaalin aikana nähtiin laaja kattaus niin kotimaisen metallimusiikin konkareita kuin ulkomaalaisten artistien värikäs edustus.

John Smith Rock Festival on festivaali, jonka maine kirii sen edelle. Tämän olin saanut itsekin todistaa jo useamman vuoden ajan kuunnellessa kehuja festarista. Olin haaveillut festivaalille pääsemisestä jo useamman vuoden ajan, ja tänä vuonna hetki viimein koitti. Samalla sain huomata etteivät kehut olleet tuulesta temmattuja, vaan täyttä totta.

Kolmipäiväinen festivaali sijoittui viime viikon torstain ja lauantain väliselle akselille. Ensimmäisenä päivänä kävijämäärät eivät olleet niin korkeat kuin kahdella jälkimmäisellä, mutta torstain esiintyjäkaarti ei ollut silti hullumpi. Kotimaiset Marianas Rest ja Smackbound aloittivat päivän, ja kolmantena esiintyjänä oli pitkän linjan saksalainen goottirock-yhtye Lord Of The Lost.

John Smithin keikka oli saksalaisyhtyeen kolmas esiintyminen Suomessa tänä vuonna, ja lisää on tiedossa joulukuussa. Kahdeksan studioalbumia julkaissut Lord Of The Lost viihdytti yleisöä rannalla sijaitsevalla päälavalla. Yhtyeen soitto vakuutti yleisön, ja oli mielenkiintoista huomata että viime vuonna julkaistun ”Blood & Glitter” -albumin kappaleet innostivat kuulijoita eniten. Pakollisena loppuvetona kuultiin Lord Of The Lostin versio Käärijän euroviisukappaleesta, joka ei suomenkielensä puolesta aivan vakuuttanut, mutta oli viihdyttävää seurattavaa.

Saksalaisyhtyeen jälkeen vuorossa oli kotimainen Omnium Gatherum, joka louhi takuuvarman väkevästi festivaalin toisella lavalla. Muun muassa Yhdysvalloissa toissa keväänä kiertueen soittanut Omnium Gatherum on tehnyt viime vuosina jyrkän nousujohteista uraa. Yhtye on keikoilla äärimmäisen vakuuttava, eikä John Smithin keikka ollut poikkeus. Vokalisti Jukka Peltosen välispiikit olivat tapansa mukaan hauskan satiirisia, jotka jättivät kuulijan päätettäväksi olivatko ne luonteeltaan sarkastisia vai eivät. Jos Omnium Gatherum on päässyt lipsahtamaan nimenä ohi, kannattaa tähän melodeath-konkariin tutustua.

Festivaalin ensimmäiselle päivälle oli saatu harvinainen herkku ruotsalaisen The Halo Effectin muodossa. Vuonna 2021 In Flamesin entisten jäsenten perustama yhtye julkaisi viime vuonna debyyttialbuminsa ja antoi Peurungassa täyslaidallisen melodeath-höykytystä rantalavalla. Yhtyeen esiintymistä vokalisti Mikael Stannen (joka on myös Dark Tranquilityn laulaja) johdolla oli ilo seurata, eikä yhtye muutenkaan peitellyt riemukkuuttaan. Mospitti toisensa perään pyöri iloisesti göteborgilaisen metallin jytkeessä.

Torstai-iltaan mahtui myös kaihoisuutta, utuisuutta ja säröisyyttä kenenpä muun kuin islantilaisen Sólstafirin ansiosta. Oman genrensä ikoniseksi nimeksi muodostunut Sólstafir ei juuri esittelyjä kaipaa, ja yhtyeen äärimmäisen melankolinen sekä harmonisuutta ja kaoottisuutta yhdistelevä äänimaisema oli mukavaa vaihtelua The Halo Effectin raskaamman käsittelyn jälkeen. Myös yleisön reaktioita oli hauska seurata Sólstafirin keikan aikana; osa seisoi paikallaan kuin liimattu ja osa liikehti eloisasti. Yhtyeen musiikilla on monenlaisia vaikutuksia.

Viimeistään toisen päivällä kohdalla oli helppo todeta, että tämän vuoden John Smithin esiintyjäkaarti oli hyvin metallipainotteinen. Se ei tosin ollut mikään ongelma, kun esiintyjiä oli haalittu lukuisista eri genreistä. Muun muassa folk, black ja sinfonista metallia yhdistelevä Equilibrium antoi vahvan esityksensä toiseen päivään. Samalla päivälle osui myös ranskalainen synth wave -artisti Perturbator, joka antoi oman virkistävän vaihtelunsa Soilworkin ja D-A-D:in keikkojen välissä.

Mitä tulee festivaalin toiseen päivään, kajautti ruotsalainen Soilwork ilmoille päivän yhdet raskaimmat tahdit esityksellään. Soilwork vieraili viimeksi keväällä Suomessa Kataklysmin kanssa, joten kovin kauan uutta keikkaa ei jouduttu odottamaan. Pitkän linjan melodeath-yhtyeen esiintyminen Lutakossa keväällä ei ollut niin ravisuttava kuin olin odottanut, mutta nyt John Smithissä yhtye laittoi kyllä kaiken peliinsä. Soilworkia ei edes häirinnyt se, että yhtye joutui aloittamaan kahta tuntia aiemmin, kun tanskalainen D-A-D tarvitsi hitusen enemmän valmisteluaikaa.

Toisin kuin oli alun perin suunniteltu, vastasi tanskalainen D-A-D toisen päivän päätöksestä. Syynä myöhemmälle ajankohdalle oli ilmeisesti massiivinen lavarakenne, joka vaati enemmän valmistelua. Odotus kyllä kannatti, sillä tanskalaisyhtye rumpalin karuselleineen oli näyttävä näky.

Vuonna 1982 perustettu D-A-D edustaa vanhan koulukunnan rockia, joka luottaa ulosannissaan suoraviivaisuuteen ja toistoihin. Yhtyeen soitto toi paikoitellen mieleen The Hellacoptersin, tosin sillä vahvalla erotuksella, että vokalisti-kitaristi Jesper Binzerin artikulointi on huomattavasti epäselvempää kuin Nicke Anderssonin. Tämä oli hienoinen yllätys, sillä albumeilta kuunnellessa Binzerin ääni kuulostaa kyllä selkeälle. Liekö vika ollut miksauksessa vai Binzerin artikuloinnissa. Asia ei kuitenkaan ollut niin häiritsevä että se olisi estänyt musiikista nauttimisen. Sanoitukset kun ovat enemmän sivuosassa D-A-D:n musiikissa.

Kolmipäiväisen festivaalin aikana esiintyi peräti 28 yhtyettä. Se on vaikuttava määrä, kun ottaa huomioon sen, että John Smithissä oli vain kaksi lavaa. Tämän seurauksena keikkojen väliin ei jäänyt paljoa luppoaikaa – mikä olikin hyvä – vaan uutta musiikkia kajautettiin nopeasti ilmoille. Jokaiselle päivälle oli myös varattu useammat ajat yhtyeiden tapaamista varten meet & greet -tilaisuuksien muodossa. Nämä yhtyeiden ja fanien tapaamiset antoivat oman lisäsilauksensa, joka kohotti erinomaista festivaalia entistä paremmaksi. Monia hienoja muistoja syntyi taatusti noissa tapaamisissa.

Kuten kahtena edellisenä päivänä, myös kolmantena nähtiin ja kuultiin monipuolinen kattaus niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia yhtyeitä. Perjantaina kuuntelijoita oli kerääntynyt enemmän kuin torstaina, mutta lauantaina festarikansaa oli selvästi aiempaa enemmän liikenteessä. Tämä näkyi myös siten, että ensimmäiset esiintyjät aloittivat jo varhain iltapäivästä. Vorna ja Red Eleven aloittivat päivän klo 13 ja klo 14 esiintymisillään, ja ensimmäisenä ulkomaalaisena yhtyeenä kuultiin ruotsalaista Scar Symmetryä puolen neljän maissa.

Kuten Soilwork, myös Scar Symmetry on vieraillut Suomessa hiljattain. Ruotsalaisyhtye on nähty viimeksi kotimaassamme viime syksynä. Scar Symmetryn harmiksi yhtyeen keikan ajaksi osui festivaalin vesisateisin hetki, joka onneksi väistyi 10 minuutin jälkeen. Luonnollisestikaan sade ei saanut yhtyettä lannistumaan, mutta yleisön kokoa se kyllä karsi. Viime kuussa uuden albuminsa julkaissut yhtye järisytti Peurunkaa progehtavalla melodeathillään, jota jaksaa aina kuunnella.

Myöskään myöhemmin esiintynyt Danko Jones ei vesisateelta täysin säästynyt, mutta kanadalaistrion konsertin aikana vettä satoi maltillisemmin eikä siksi suurempaa yleisökatoa seurannut. Showmiehenä tunnettu vokalisti-kitaristi Danko Jones viihdytti yleisöä tapansa mukaan hauskoilla jutuillaan ja mainosti luonnollisesti syyskuussa julkaistavaa uutta albumia. Jones innostui mainitsemaan myös Iron Magazine -yhtyeen, jonka vuoden 2017 EP:n äänittämiseen hän ja yhtyeen basisti JC osallistuivat. Iron Magazinen kaksi muuta jäsentä, Jussi Lehtisalo ja Tomi Leppänen, edustavat kokoonpanon suomalaissiipeä. Tämän tiedon pohjalta Jones veistelikin, että myös Danko Jonesia voi melkein pitää suomalaisena yhtyeenä.

Danko Jones tanssitti reipasta festivaalikansaa, ja saman teki kotimainen Beast In Black iltakymmenen maissa. Kolme albumia julkaissut Beats In Black on erityisen tunnettu upeaäänisestä vokalististaan sekä häpeilemättömän tarttuvista kappaleistaan. Vaikka olen todistanut yhtyeen useamman keikan, enpä muista nähneeni aiemmin näin paljon pyroja ja ilotulitteita. Tehosteet antoivat luonnollisesti oman lisänsä energiseen ja hauskaan keikkaan, jossa viihtyminen ei selvästi rajoittunut vain yleisöön.

Kolmannen päivän viimeisimpiin esiintyjiin lukeutuivat kotimaiset Bloodred Hourglass ja Amorphis. Jälkimmäistä yhtyettä ei tarvitse esitellä, onhan Amorphiksesta muodostunut vuosikymmenten saatossa kotimaisen metallimusiikin tukipilari. Mikkeliläinen Bloodred Hourglass ei myöskään ole mikään uusi nimi, vaan yhtye on tehnyt uraa jo vuodesta 2005 saakka. Olen todistanut molempien yhtyeiden keikkoja useamman kerran, eikä niihin ole joutunut pettymään. Erityisesti mikkeliläisyhtyeen meno on jaksanut ilahduttaa kerta toisensa jälkeen, ja näin oli nytkin.

Päätöspäivälle mahtui myös kaksi erityisen mielenkiintoista nimeä. Nämä olivat tänä vuonna paluun tehnyt Kyyria sekä Tanskan lahja progressiiviselle metallille, eli VOLA. Ensimmäinen edellämainituista soitti aikaisemmin illan aikana, mutta keräsi silti huomattavan yleisön, kuten moni muukin yhtyeen. 90-luvulla uraa tehnyt ja tänä kesänä 25 vuoden mittaisen tauon jälkeen paluun keikkalavoille tehnyt Kyyria soitti toisen keikkansa John Smithissä. Vuosien saatossa legendaksi muotoutunut yhtye ei pettänyt odotuksia, vaan soitti vahvalla otteella. Hyvin suoriutui myös VOLA, jonka keikka ei aivan kohonnut niin korkeisiin tunnelmiin kuin olin odottanut.

Mitä kolmipäiväisestä John Smithistä jäi sitten käteen? Lukuisia hyviä keikkoja, ulkoilua upeassa säässä ja ympäristössä sekä sujuvasti hoituneet asiat. Pitkiä jonoja ei syntynyt festivaalin porteilla eikä sen sisäpuolellakaan ja myös pysäköintijärjestelyt oli hoidettu mallikkaasti. Erityisenä plussana olivat runsaat istumamahdollisuudet VIP-alueella sekä itse esiintymislavat, joille oli vaivatonta nähdä. Myös festivaalialueen puutarhamainen miljöö ja tarkkaan suunniteltu aluerakenne saivat aikaan vaikutelman, että kyseessä on uniikki ympäristö. Ja toki olihan esiintyjäkaarti äärimmäisen monipuolinen, josta löytyi niin tuttuja ja turvallisia nimiä kuin villejäkin kortteja.

Nyt yhden kerran John Smithin kokeneena on helppo ymmärtää, miksi niin monet pitävät festivaalista. John Smith Rock Frozenia odotellessa.

Raportti: Aleksi Parkkonen

Kuvat: Sami Hinkkanen