In Flames – Sounds Of A Playground Fading
Melodisen metallin yksi suurimmista nimistä, länsinaapurimme ylpeys In Flames on palannut. ”Sounds Of A Playground Fading” -niminen levy sisältää 13 raitaa. Edellisellä kokopitkällään yhtye otti pari askelta taaksepäin, mutta kuinka ovat asiat nyt?
Fakta on se, että In Flamesin tempo on laskenut ajan myötä. Vielä ”Come Clarityllä” kuultiin nopeatempoista mäiskettä yhdisteltynä nostattaviin melodioihin (esim. kappale ”Take This Life”), mutta uudemmasta tuotannosta tuo nopeatempoisuus on jäänyt.
Kun levy oli ensimmäisen kerran pyörinyt läpi, oli reaktioni sama kuin ”A Sense Of Purpose” -levyn jälkeen. Melodian täyteistä ja yllättävän hidastempoista metallia puski kaiuttimista ulos, eikä levyllä ollut hirveästi merkkejä vanhasta In Flamesistä. Loistavan ”Come Clarity” -julkaisun jälkeen tuntui, että yhtyeen alamäki on alkanut mennä pelkästään entistä jyrkempään suuntaan.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy
Levy kuitenkin alkoi alkupettymyksestä huolimatta kiinnostaa. Useamman toiston jälkeen tajusin, että ne melodiathan toimivat – ja vielä loistavalla tavalla. Aloitusraita ”Sounds Of A Playground Fading” antaa jo kuvan siitä, mitä levy pitää sisällään: vähän hitaampaa tuotantoa ja paljon koukuttavia melodioita. Jo tämän avausraidan kertosäe räjäyttää tajunnan parin kuuntelun jälkeen ja rullaa päässä varmasti ainakin seuraavat pari viikkoa. Toisena loistavana esimerkkinä nyky-In Flamesistä on levyn loppupään kappale nimeltään ”Ropes”, joka lienee tämän albumin timantti. Koko kappale on yhtä suurta voittoa, ja kertosäe pistää kylmät väreet liukumaan selkäydintä myöten.
Vaikka suurin osa tämän julkaisun kappaleista on hitaampia, on niitä nopeitakin vielä muutama jäljellä. ”The Puzzle” ja ”Enter Tragedy” kelpaavat varmasti ainakin 2000-luvun alun In Flames -faneille.
Ruotsalaisten vahvuus onkin juuri se, että albumin kappaleet jäävät soimaan päähän. Ja kun tällä albumilla melodioissa on onnistuttu huomattavasti paremmin kuin edellisellä, on kokonaisuuskin parempi. Anders Fridenin suoritus tyydyttää myös, vaikka miekkonen onkin selvästi lisännyt puhtaan äänensä käyttöä. Tämäkin asia tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, mutta allekirjoittaneen korvaan nämä puhtaatkin osuudet kuulostavat hyvältä. Kokonaisuudesta olisi kuitenkin saanut paremman vähän tiukemmalla otteella ja myös muutaman biisin pois jättämisellä.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Nostattavia kertosäkeitä, tarkkaa soittamista ja voimakasta tunnetta. Niistä on In Flamesin uutuusalbumi tehty.
8/10
Kappalelista:
1. Sounds Of a Playground Fading
2. Deliver Us
3. All For Me
4. The Puzzle
5. Fear Is The Weakness
6. Where The Dead Ships Dwell
7. The Attic
8. Darker Times
9. Ropes
10. Enter Tragedy
11. Jester’s Door
12. A New Dawn
13. Liberation
http://www.myspace.com/inflames
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Kirjoittanut: Sami Haapoja
10 comments on “In Flames – Sounds Of A Playground Fading”
Comments are closed.
Laze
Meinasin jo lopettaa arvostelun lukemisen kun arvostelija tokaisi: ”Loistavan ”Come Clarity” -julkaisun jälkeen…”
Noh, makuasioitahan nämä ovat, mutta omalla kohdallani ei In Flames ole iskenyt enää Claymanin jälkeen. Jokaiselta levyltä siitä eteenpäin on toki löytynyt muutama hyvä kappale, mutta kokonaisuudet ovat jääneet laihoiksi. ”A Sense of Purpose” on kieltämättä tähän astinen aallonpohja, saa nähdä miltä tämä kuulostaa omiin korviin.
Arto Mäenpää
Itsellä on vähän samaa vikaa Lazen kanssa, eli toi ”Clayman” on omasta mielestäni myös In Flamesin paras albumi… ”Come Clarity” oli vielä sarjassa ”ihan jees” albumi, mutta toi uusin mitä pari vuotta sitte tuli oli kyllä aikasta hirveää tavaraa jo… Tässä albumissa on mielestäni ehkä 2-3 semmosta ”hyvää” biisiä ja loput voi suoraa tiputella kategoriaan ”ihan jees tai huono”. … Itse olisin arvosanaksi antanut tälle ehkä 5-6 / 10 kun puhutaan In Flamesin tuotannosta, jossa kuitenkin on ollut loistavia albumeita useita..
Niko Kuusela
Minä tykkäsin.
En tosin ole koskaan In Flamesia kuunnellut, oikeastaan aina vierastanut, en oikein tiedä miksi.
Tämä levy oli minun mielestäni jotenki hyvässä hengessä tehty, melodinen metallialbumi minkä riffeihin ja kertosäkeisiin oli helppo samaistua ja lähteä mukaan.
Pitää varmaan takavuosien albumeihin tutustua myös.
Niämine'
Olin ehtinyt kuunnella levyn jo useampaan kertaan ennen arvostelujen lukemista ja mielestäni arvostelu osuu aivan asian ytimeen. Ensikuuntelun tuoma pettymys laahaavan hitaasta ja hampaattoman kuuloisesta In Flamesista pisti miettimään, jääkö tämä laimeus bändin viimeiseksi levyksi.
Kuitenkin jo kolmannella kuuntelukerralla salakavalalan tarttuvat melodiat jäivät pyörimään päässä, luikertelivat alitajunnassa koko seuraavan yön ja nyt nukutun yön jälkeen Sounds Of A Playground Fading vaikuttaa jopa tervetulleelta vaihtelulta.
Mielestäni In Flamesin koko selkäranka rakentuu edelleen Come Clarity, Clayman, Colony ja Whoracle levyjen varaan ja juuri niiden levyjen biisejä halutaan kuulla keikoilla.
Sounds Of A Playground Fading on mahdollisesti pelkkä tunnustelu tai kokeilu hitaamman ja siliden lauluosuuksien hallitsemaan metalin suuntaan ja toivottavasti 11. pitkäsoitto käntää bändin kurssin kävelykadulta takaisin kohti moottoriteitä..
Arto Mäenpää
Kyllä mä vähä epäilen että tän yhtyeen moottoritiellä olemiset on menneen talven lumia.. kyllä niin monta tämmöstä ”tasapaksua” albumia on nyt tullut putkeen.. Oma suosikki on toi 6. biisi ”Where The Dead Ships Dwell”, joka on todella tarttuva ja hyvä Flames veisu.
Niko Kuusela
Suositelkaapa jotain tiukinta In Flames -levyä tms., kerta muut haukkuvat tämän melkein pannukakuksi ja meikä diggaa ihan kunnolla.
Niämine'
Mielestäni kymmenestä levystä on vaikea nostaa yksi levy, mikä avaisi koko totuuden… Kokeile vaikka alkuun Clayman ja Come Clarity, ovat hyvin erityyppiset levyt vaan molemmat upeita vetoja..
Late
Siis oon ite kuunnellu nyt tän levyn 5 kertaa läpi ja tää ei tuo mitään positiivista itestään vieläkään…. Ei voi muuta ku ihmetellä miten In Flames voi muuttua totaaliseks mainstream paskaks niin monen hyvän vuoden jälkeen… Häpeä on sanoin kuvaamaton
seija-tero
Whoracle, Colony sekä Clayman kaikki kolme kovia omillaan. Colony ehkä kitaravetoisin noista kolmesta ja samalla kyseisen bändin paras levy mielestäni.
Claymanin jälkeenhän tuo alko menemään sitten… Vaikka onhan tuolla uudellakin levyllä omat hetkensä mitä nyt vähän oon kuunnellu..
Joni
Mitä Mitä..?
Jotenkin tuntuu että jengi on jämähtänyt tähän whoracle/colony/clayman – akseliin.
Onhan se totuus että kyseiset levyt (vielä mukaanlukien Jester race) on ehdottomasti niitä timantteja tämän kokoonpanon tuotannosta, mutta pitää muistaa että mitä pidemmälle mennään uralla, on sitä vaikeempi löytää niitä ”uusia” riffejä ja kikkoja, joten yhtyeet progressivoituu hieman.
Toki Anders ja veijarit kertovat jo aiemmin etsivänsä myös muitakin kuuntelijoita kuin pelkästään metalli-päitä vaikka metallimusiikki ja fanit syvälle sydämmeen on tatuoitukin.
Eli siis helposti sanottuna: Björn teki albumin pohjat ilman Jesperiä, jonka kanssa edelliset albumit on kyhätty.
Bjön onnistui loistavasti, luoden synkkä ilmeisen, raskaan mutta tarttuvan levyn.
Yhtye tahtoo tavoittaa suurempia yleisöjä, koska onhan musiikinteko kuitenkin loppupelissä vain rahantekoa.
Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: älkää verratko yhtyeiden tuotantoa parin levyn pohjalta uudempaan arsenaaliin, sillä itse en tiedä menestystä tahkonneista yhtyeistä kuin vain yhden joka on koko uransa ajan vain parantunut, ja tämäkin yhtye on puskenut vasta 6 albumia maailmaan. Puhun siis Lamb of Godista.