Italialainen Fleshgod Apocalypse on huvittanut, ilahduttanut ja jopa ärsyttänyt sinfonisella death metalillaan vuodesta 2007 asti. Jousisovitusten, oopperalaulun ja toisinaan jopa koomisen intensiivisten blast beatien täyttämää, massiivista äärimetallia on saatu nauttia yhtyeeltä jo neljän albumillisen verran. Nyt käsillä on yhtyeen viides teos ”Veleno”, eli suomeksi ”myrkky”.

Vuonna 2016 julkaistu ”King” sai osakseen paljon ylistystä kriitikoilta ja faneilta. Barokin sekä klassismin aikaisen musiikin inspiroima teos sai toisaalta osakseen myös jonkin verran kritiikkiä sen valtavan sinfonisen fokuksen takia, joka jätti bändin rajummat puolet toisinaan hieman varjoon. Bachin, Mozartin, Paganinin ja Tartinin henkeä sekä sävelkieltä huokuvasta albumista yhtye siirtyi ”Velenolla” hieman toisenlaiseen lähestymistapaan.

Bändi on selkeästi kuullut edellisen levyn saaman palautteen raskaampien osion puuttumisesta. Avauskappale ”Fury” toimii eksplosiivisena esittelynä levyn tyylistä, joka eroaa välittömästi ”Kingin” pompöösistä, oopperallisesta tyylistä. Jyrisevät blast beatit, hämähäkkimäiset pianokudokset ja sahaava kitarariffittely ovat vasta alkua kappaleen kauhugalleriassa.  Myöhemmin mukaan liittyvät odotetustikin suuremmat orkesteri- ja kuorosovitukset, mutta tällä kertaa ne kaikuvat barokin koristeellisuuden ja klassismin eleganttiuden sijaan wagnerilaista vaskisuutta ja orffmaista eeppisyyttä ripauksella elokuvallista dramatiikkaa. Samanlaista, lähes ilmestyskirjamaista painoa kantaa myös ”Sugar”, jossa jokainen virvelinisku on kuin ruoskan sivallus kuritetulle lihalle, ja jokainen kitaroiden ja rumpujen yhteinen rytmiostinato kuin kehotus sotaisaan marssiin. Näissä dramaattisten orkesterisovitusten, painajaismaisen kuoron ja intensiivisten äärimetalliainesten yhdistelmässä Fleshgod Apocalypse hallitsee suvereenisti. Nämä kappaleet lienevät varmasti albumin parhaimmistoa, ja rohkein uskaltaisi väittää niiden kuuluvan jopa koko bändin tuotannon parhaisiin.

Levyltä löytyy myös yhtyeen mittapuulla melko suoraviivaistakin materiaalia. ”Monnalisa” on ensimmäisestä tahdistaan asti sellaista melodista death metalia, josta voi tulla mieleen vaikka kuinka moni muu yhtye aina Amon Amarthista Children of Bodomiin ja Northerista In Flamesiin. Samanlainen, hivenen riisutumpi melodeath-rypistys on myös ”Carnivorous Lamb”, jossa tempo kuitenkin kiihtyy välillä suoranaiseksi kaahaamiseksi, ja orkesterisovitukset värittävät kokonaisuutta mielenkiintoisilla harmoniakuluillaan. Kyseessä ovat selkeästi albumin tarttuvimmat ja helpoimmin pureskeltavimmat kappaleet, joita on hyvä olla megalomaanisen orkesterimetallin keskellä. Bändin rakkaus vanhaa kunnon Johann Sebastiania kohtaan nostaa päätään ”Pissing On The Scoren” pianotekstuurissa ja sen kellon lailla tikittävässä, monotonisessa pulssissa.

Kyseessä on bändin mukaan sen uran spontaanein teos, ja siltä se myös kuulostaa. Albumi on soonisesti ja tuotannollisesti erittäin miellyttävää kuunneltavaa, ja sen tekstuurit ovat rikkaita sinfonisuuden ja raskauden ollessa juuri hyvässä balanssissa. Valitettavasti levyltä vain puuttuvat hyvät ja toimivat sävellykset. Ainoat albumilla kunnolla toimivat raidat ovat ”Fury”, ”Sugar” sekä ”Monnalisa”. Muut albumin kappaleista tuntuvat liian päämäärättömiltä palvellakseen minkäänlaista eheää ja koherenttia kokonaisuutta. Niillä on usein aivan liian paljon pituutta siihen nähden, miten vähän niissä on suuntaa tai substanssia kaiken ylitsevuotavan maksimalismin seassa.

”Absinthe” ja ”Embrace The Oblivion” ovat kuin tarkoituksenmukaisesti kärjistettyjä karikatyyrejä Fleshgod Apocalypsesta huonoimmillaan: jatkuvasti pauhaavia, mutta inspiraatiosta tyhjiin imettyjä orkesterisovituksia, taustalla sarjatulen lailla tykittäviä tuplabasareita ja riffisalaattimaista tilkkutäkkiä. ”The Day We’ll Be Gone” on levyn ainut slovari, mutta olisi saanut olla olematta. Melkein kuusi minuuttia herätyskellon torkuttamista auditiivisessa muodossa, sekaan on ängetty koomista tulkintaa ja jopa sankarihevisoolo. Minun on pakko nostaa esille myös basisti Paolo Rossin lauluosuudet albumilla. Rossin ääni ja tulkinta ovat avoinna monenlaisille subjektiivisille tulkinnoille, mutta itselleni miehen hivenen epävireinen määkiminen onnistuu alentamaan pisteitä entisestään.

On sääli, miten huono kokonaisuus ”Veleno” on siihen nähden, että bändi on lopulta onnistunut löytämään balanssin kontrastien ja vahvuuksiensa välillä niin, ettei mitään yksittäistä elementtiä nosteta esiin toista enemmän. Albumin energisemmät ja synkemmät puolet toimivat aivan valtavan hyvin silloin, kun bändi pysyy asiassa ja tarjoaa kiinnostavia ja yhdenmukaisia ideoita, jotka palvelevat kappaletta. Kunhan bändi pitää tämän balanssin, soundimaailman ja tunnelman yllä antaen niille arvoisiaan sävellyksiä, on seuraava albumi jo varmasti positiivisempi kuuntelukokemus.

5/10

Kappalelista:

1. Fury
2. Carnivorous Lamb
3. Sugar
4. The Praying Mantis’ Strategy
5. Monnalisa
6. Worship And Forget
7. Absinthe
8. Pissing On The Score
9. The Day We’ll Be Gone
10. Embrace The Oblivion
11. Veleno

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut: Samuel Järvinen