”Garage rockin pelastajat ja grungen isäpapat” – Klassikkoarvostelussa Neil Young & Crazy Horsen 30-vuotias ”Ragged Glory”

”Ragged Glory” on kanadalais-yhdysvaltalaisen Neil Young & Crazy Horsen paluualbumi sitten vuoden 1977 ylistetyn ”Rust Never Sleepsin”. ”Niilo ja Hullu Heppa” oli toki tehnyt vielä senkin jälkeen yhteisiä albumeja, mutta jotakin olennaista oli kadonnut matkan varrella. 1980-luku oli Youngille ja Crazy Horselle haastavaa aikaa, musiikillisilla harhapoluilla seikkailua.

Epätasaiset tai sitä kehnommat country- elektro rock- ja akustiset sekä Crosby, Stills, Nash & Young -yritelmät olivat häivyttäneet Youngin alati etäämmälle eturivin rock-artistien joukosta. Vuosina 1987 ja 1989 The Bluenotes -yhtyeen myötä saavuttamiensa onnistumistensa, ”This Note’s For You”, ”Eldorado”-EP ja ”Freedom”, myötä Young alkoi taas uskoa itseensä. Hän viehättyi pitkästä aikaa rosoisen ja rupisen, hentoisesti epävireisen kitaravallin ehdoilla tehtävästä uudesta Crazy Horse -materiaalista. ”Ragged Glory” on järjestyksessään Youngin 18. studioalbumi ja kuudes Neil Youngin & Crazy Horsen yhteisenä kollaboraationa tehty studioalbumi. Se julkaistiin Reprise Recordsin kautta 9. päivä syyskuuta vuonna 1990.

Albumin sessiot alkoivat kireissä merkeissä, koska Young ja kitaristi Frank ”Poncho” Sampedro olivat 1980-luvun lopulla ajautuneet eri leireihin ja erilleen basisti Billy Talbotista ja rumpali Ralph Molinasta. Yhtyeen rytmiryhmä koki Youngin hylänneen heidät puolivillaisen ”Life”-albumin jälkeen ja kaapanneen Sampedron The Bluenotes -yhtyeeseensä. Omalla tahollaan, samaan aikaan Talbot ja Molina olivat tehneet ja julkaisseet Crazy Horse -nimellä kehnohkon albumin ”Left For Dead”, joka oli selkeä, katkera kannanotto Youngin käyttäytymiseen heitä kohtaan. Young sai kuitenkin voitelupuheellaan herrat lepyteltyä ja hautaamaan sotakirveensä. Neil Young & Crazy Horsen luottotuottaja David Briggs oli myös mukana hitsaamassa yhteen ja elämänsä kuntoon erästä kaikkien aikojen rock-nelikkoa.

Albumin lähestymiskulma ei pyrkinyt enää mukailemaan 1980-luvulle tyypillistä yliefektoitua ja liioilla elektronisilla soittimilla pilattua soundimaisemaa. Yhtye ei myöskään halunnut julkaista enää yhtäkään puolivillaista tekelettä. Neil Young & Crazy Horse halusi tehdä taas raakaa, elinvoimaista, kovaäänistä country rockia; sitä, missä sen oli todettu olevan parhaimmillaan maailman paras.

Albumin äänityssessiot käytiin keväällä 1990 vastoin Briggsin toivetta Youngin omalla Broken Arrow Ranchilla Kaliforniassa. Youngilla oli pöytälaatikossa muutama kappale, joiden tuottamiseen hän ei ollut saanut vielä sopivaa tilaisuutta, eikä hän myöskään ollut löytänyt sopivaa albumia kyseisten kappaleiden julkaisemiselle. Pari viikkoa kestäneissä äänityssessioissa Plywood Analog -studiolla yhtye soitti uudesta, tulevalle levylle potentiaalisesta materiaalista koostuvan setin livenä nauhalle. Kappaleet purkitettiin pariin kertaan päivässä mahdollisimman autenttisesti. Ekstra-ottoja tai päällekkäisäänityksiä ei haluttu tehdä ihan vaan periaatteesta. Sessioiden aikana Young jopa potki tuottaja Briggsin välillä pois studiosta, että nelikko sai omaa rauhaa sulatella ja tunnustella kappaleiden oikeaa luonnetta ja etsiä oikeita tapoja niiden äänittämiselle.

Äänityssessioiden jälkeen yhtye kuunteli raakavedoksia Briggsin johdolla. Yhtye valitsi sessioiden otoista lopulta yhteistuumin intuition johdattamana juuri ne parhaimmat versiot ”Ragged Glory” -albumille. Albumin äänityssessioista ja niiden toteutustavasta tulikin jonkin sortin lentävä legenda äänistudiotyön historiassa. Young luonnehti äänityssessioita sarkastisesti: ”Emme analysoineet tekemisiämme. Se ei kuulunut kuvioon. Hevosenhan ei pidä ajatella, koska ajattelu vie siltä hengen”. Albumilla yhtye palasi ”Everybody Knows This is Nowheren” (1969) ja Zuman (1975) tunnelmiin säröisten kantrikitaroiden ja puusta veistetyn, pelkistetyn rytmityön myötä. Noiden elementtien päällä Youngin alati oikeaa nuottia hakeva ja kiilaileva viiltävä laulusoundi loihti kauniita vastamelodioita rujon rytmisoiton nojaksi.

Yhtye oli soittanut albumin avaavia ”Country Home”- ja ”White Line” -kappaleita jo vuoden 1976 kiertueella. Mukaan otettiin myös 1960-luvun rhythm & blues -duo Don and Deweyn tekemä ja brittiläisen The Searchersin aiemmin tunnetuksi tekemä ”Farmer John”. ”Days That Used to Be” oli puolestaan syntynyt Bob Dylanin ”My Back Pagesin” innoittamana. Eräs albumin ehdottomia helmiä on upea, albumilta singlebiisinäkin julkaistu ”Mansion On The Hill”. Mukana on myös väkevää, tuoretta materiaalia kuten myöhemmin Pearl Jamin livenä coveroima uppiniskainen ”Fuckin’ Up”, kauniin kertosäkeen ympärille kasattu ”Keep On Rockin In A Free Worldin” valmistuskaavaa muistuttava roketti ”Love And Only Love”. ”Ragged Glory” -albumilta löytyy useita improvisaatiopohjaisia kitarasooloja, joiden myötä esimerkiksi edellä mainittu ja hienosti tarttuva ”Love To Burn” venyy kestoltaan yli kymmenen minuutin mittaan.

Albumin päättää uskomattoman komeasti äiti maata ylistävä koko maailman kansallishymniksi soveltuva, stemmalauluja hyödyntävä särökitaran ja urkuharmoonin kombinaatiota suloisen katkerasti hyödyntävä ”Natural Anthem (Mother Earth)”. Ilmestymisensä jälkeen albumi nousi Billboardin listalla korkeimmillaan sijalle 31. Single ”Mansion On The Hill” ylsi puolestaan Yhdysvaltain singlelistan sijalle 3. Myöhemmin singlenä julkaistu, ylväästi rockaava ”Over And Over” ylsi samaisella listalla puolestaan sijalle 33. ”Mansion On The Hill” -singlen B-puolena julkaistiin sessioissa yli jäänyt, sinällään maukas mutta muuhun albumin keskimääräisen upeaan materiaaliin verrattuna laiskasti kantrahtava kappale ”Don’t Spook The Horse”.

”Ragged Glory” palautti Neil Young & Crazy Horsen kertaheitolla planeetan uskottavimpien vanhan liiton rock-yhtyeiden eturintamaan, ja sitä pidettiin suoranaisena garage rockin eloon elvyttäneenä teoksena.

Pian grunge-aalto vyöryi musiikkimaailman ylitse, ja nuorten yhtyeiden flanelliasuinen, rähjäinen farkkulook täytti musiikkilehtien etukannet. Musiikin tietäjät eivät yllättyneet, että kyseinen pukeutumiskoodi oli kopioitu kuin suoraan Neil Young & Crazy Horsen lookista 1970-luvulla edesmenneen kitaristi Danny Whittenin aikakaudelta. Neil Youngista leivottiin yhdessä yössä grunge-liikkeen isähahmoa, kun pari vuotta aiemmin Young oli painumaisillaan unohduksen syövereihin.

”Ragged Glory” äänestettiin ilmestymisvuonnaan yhdysvaltalaisen Village Voice -lehden pop & jazz -kriitikoiden valitsemana vuoden albumiksi. Albumi valittiin vuonna 2005 kirjaan ”1001 Albums You Must Hear Before You Die”. Vuonna 2010 se valittiin Rolling Stonen järjestämän parhaimpien 1990-luvulla ilmestyneiden albumien äänestyksessä sijalle 77. Joulukuussa 2018 Young paljasti, että ”Ragged Gloryn” 30-vuotisjuhlan kunniaksi albumista tullaan vuonna 2020 julkaisemaan remasteroitu versio, jolta löytyy 38 minuuttia ennen julkaisematonta, Broken Arrow Ranchilla keväällä 1990 äänitettyä Neil Young & Crazy Horsen musiikkia.

Kommentoi julkaisua