Happoinen syväsukellus Jouni Mömmön maailmaan

H.S. Arkko: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma. Like 2018. 282 s.

Mana Manalla on oma erityinen paikkansa suomalaisessa rock-mytologiassa. 80- ja 90-lukujen vaihteessa toiminut Jouni Mömmön ja Otra Romppasen vuonna 1986 perustama joensuulaisbändi sai aikaan yhden pitkäsoiton (”Totuus palaa”, 1990), eikä siitä kännisekoilujen tai vain sekoilujen vuoksi ollut oikein koskaan uskottavaksi livebändiksi. Mutta jotain kiehtovaa siinä on.

Olisi liian helppo selittää bändin myyttiseksi muodostunut asema vain sillä, että solisti Jouni Mömmö teki itsemurhan bändin saatua juuri jonkinlaisen aseman. Sillä on tietenkin osuutensa, mutta bändin vähistä kappaleista monet ovat hyvin puhuttelevia ja yllättävän ajattomia. Kappaleista ainakin ”Maria Magdalena” on murtautunut marginaalista laajempaankin tietoisuuteen.

H.S. Arkon kirja ”Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma” on omaperäisellä otteella rakennettu kirja Mömmön vaiheista. Arkko käyttää usein termiä ”kokemuksellinen totuus”, jolla hän oikeuttaa sen, että hän sisällyttää tarinaan sellaisiakin asioita, joita ei oikeastaan voi edes tietää. Arkko on haastatellut kirjaa varten valtavan määrän ihmisiä, ja muitakin lähteitä on liuta, joten tiedonhankinnan puutteista tai tiedon vähäisyydestä ei ole missään tapauksessa kyse. Arkko on saanut revittyä hämmentävän paljon tosiasioita hämärtyvän menneisyyden repaleisista kudoksista. Etenkin, kun ottaa huomioon, ettei Mana Mana antanut juurikaan haastatteluja, ja se toimikin kohtalaisen vähän aikaa.

Vuonna 1991 itsemurhan tehnyt Jouni Mömmö oli mielenvikainen. Hän harhaili irtolaisena Joensuun, Helsingin, Turun ja Ruotsin väliä, sekä säännöllisesti nyt jo lakkautetun Paiholan mielisairaalan ovista sisään ja ulos. Arkko tekee kirjassaan Mömmöstä silti sen verran rohkeaa diagnostiikkaa, ettei kulttuurintutkijan ehkä kannattaisi… Olipa Mömmö sitten skitsofreenikko tai ei, niin Arkon pohdiskeluista ei välttämättä kannata haeskella valaistusta asiaan. Huumeilla oli epäilemättä vaikutuksensa Mömmön terveyden ja maailmankuvan muovautumisessa, mutta sekään tuskin kelpaa koko selitykseksi.

Ulkopuolisuus näyttää olleen koko Jouni Mömmön elämää leimaava piirre, eikä hän varsinaisesti koskaan sopeutunut kunnolla ihmisyhteisöissä toimimiseen. Mies unelmoi koko ikänsä rokkitähteydestä, mutta käytännön toteutus hukkui psykooseihin, huumeisiin ja ujouteen.

”Totuus palaa” tarjoaa joensuulaiselle paljon kiehtovaa lähihistoriaa ja paljon tuttuja paikkoja. Jonkinlainen täällä Joensuussa aika ajoin aistittavissa oleva ”itäinen outous” saattaa hyvinkin osaltaan auttaa ymmärtämään Mana Manaa ja Jouni Mömmöä – kirjan mukaan ammattilaistason juoppolallista kitaravirtuoosia Otra Romppasesta puhumattakaan.

Kirjan Mana Manan jättämää perintöä ruotivassa loppuosassa pudotellaan Viikatteen, Kotiteollisuuden ja esimerkiksi Lasten hautausmaan kaltaisia nimiä, eikä bändin vaikutus myöhempään suomalaiseen musiikkikenttään jää epäselväksi. – Ja kuuleehan sen Mana Manan musiikista, että sieltä on yksi jos toinenkin ammentanut.

Tämän kirjan kaltainen narratiivinen tietokirjallisuus, jossa luettavuuteen ja tarinallisuuteen on panostettu yhtä paljon kuin tiedonhankintaan, on vaikea ja vaativa laji. Arkko saa teoksesta jouhevan ja miellyttävän luettavan, mutta tunnelmoiva ja pohdiskeleva tyyli saa aikaan myös sen, että joissakin kohdissa käsitys tapahtumista jää hyvin epämääräiseksi. Siellä täällä tarina myös poukkoilee holtittomasti melko kauas punaisesta langasta.

Ilmeisen hyvänä kirjoittajana ja liian tieteellisen ilmaisun hylkäämään kykenevänä tutkijana Arkko saa pidettyä kirjan nasevana ja miellyttävänä lukukokemuksena. Kirja toimii oudon kiehtovana syväsukelluksena happoisen psykoottiseen 90-luvun marginaali-Suomeen.

Kirjoittaja: Pasi Huttunen

Kommentoi julkaisua