Hard rockia ja glam metallia yhdistelevä ruotsalainen Hardcore Superstar viettää 18-vuotispäiviään, ja bileet näyttävät jatkuvan ilman taantumista. Edellinen ”C’mon Take on Me”-albumi jätti kuivahkon pettymyksen maun tämän arvostelijan kurkkuun, mitä näemmä pitäisi räkäisellä kaljalla huuhtoa tälläkin kertaa, sillä ensimaistiainen ”Don’t Mean Shit” uudelta ”HCSS”-albumilta  kuulostaa vanhan toistolta. Bändi kuitenkin onnistuu kemuissaan aina jotenkin yllättämään tai edes viihdyttämään parilla kivalla kipaleella, joten taidanpa jäädä hetkeksi nurkkiin lymyilemään, josko näistä juhlista olisi mihinkään. Kalenteri on muutenkin melko tyhjillään, joten eipä tästä ole mitään pakokeinoa, kun ei kotisohvakaan kiinnosta, joten antaa seuraavan rallin näyttää illalle suuntaa – ”Party Till I’m Gone”.

Kakkoskappale jatkaa vanhaa tuttua linjaa: kitarariffi nykäisee hihnasta ja loppukappale seuraa kiltisti jalan vieressä. Soundimaailma on keventynyt metallisemmasta möhinästä enemmän hard rockin tunkkaisuuteen. Bassolle on annettu tilaa kuulua muutenkin kuin tukirankana taustalla, mikä miellyttää aina korvaani. Joakim ”Jocke” Berg räyhää edelleen samalla intensiivisyydellä kuin ennenkin. ”The Cemetery” pompahtelee The Clashin ”London Callingin” tapaan säkeistössään, kunnes kertosäe lässähtää yhteislauluksi. ”Off With Their Heads” tuntuu ensin hieman löysähköltä tekeleeltä, kunnes se sanoituksen kautta saa pontta alleen: ”This little gangster he got shot in his face, no glue… they blamed it on his race, go back blasting, gonna take what is mine, if you take our criminal friend, then you’re way outta line.” Tuo osuus lyriikoista tuo mieleeni USA:ssa lähimenneisyydessä tapahtuneet poliisiampumiset, jotka mediassa on nostettu rasismin syyksi. En usko, että kappale suoranaisesti tätä käsittelee, mutta tällaisia koukkuja on hyvä viljellä, jotta kuuntelija saisi vähän kosketuspintaa musiikkiin, ettei se vain maisemien lailla laahusta ohitse.

Edellisen kappaleen kautta pääsin itse levyyn sisään, ja sen jälkeen tunnelma levyllä muuttuu melko radikaalisti. Hipahtava ja hämyilevä ”Fly” istuttaa kuuntelijan ensin kotaan nuotion ääreen, minkä jälkeen kappale pamahtaa käyntiin, jolloin liekehtivät klapit sinkoilevat ympäri telttaa ja polttavat sylissä kierien. Kuin tilauksesta iskee ”The Oceanin” aallot kevyesti nilkoille, kunnes kuulija löytää itsensä palmun oksilta. Tämä kappalepari tuottaa oivaltavan keskiaukeaman albumille, jolloin alkupuoliskokin sopii mukavasti albumikokonaisuuden muottiin.

Seuraava kappale ”Touch The Sky” on albumin mielenkiintoisin tapaus. Laulun lyödessä tiskiin ajattelin ensin Jocken löytäneen jonkin uuden puhtaamman laulutyylin ja samalla aksentin, kun tiskiin tuntui läpsähtävän hälyttävän vähän kivestä, kunnes hoksasin, ettei kivestä ollutkaan tarjolla. Ensimmäisen säkeistön hoitaakin enemmänkin reggae-musiikistaan tunnettu vieraileva tähtönen Etzia. Pöytään löytyikin yllättävä ässä hihasta, sillä Etzian ulosanti toimii kuin valettuna kappaleen muuhun ilmeeseen, mitä ei ensin voinut uskoa kuunnellessaan hänen omaan musiikkiaan. Kyseessä on todella taitava mimmi, hatun nosto hänelle!

”Growing Old” lähtee liikkeelle huvittavalla ja jopa ärsyttävällä synapuuhastelulla, jonka jälkeen tuttu ja turvallinen HCSS-liike pomppaa takaisin kehään. Kappale onnistuu kivasti vaihtelemaan fiiliksiään lennossa, mikä tekee kappaleesta jännittävän ja kihelmöivän. Levyn viimeistelevien ”Gluen” ja ”Messed Up For Suren” myötä palataan takaisin alkupuoliskon tuttuuteen kevyellä positiivisuuden sitruunapuristuksella, ja biisit jättävät hyvän jälkifiiliksen korvakäytäviin.

Yllättävän hyvin tämä albumi toimii! Tiedä sitten, johtuuko pettymyksen tunteen puuttuminen siitä, että edellinen levy toi mukanaan sen pettymyksen jo aiemmin, jolloin ”HCSS:n” pystyi ottamaan kuunteluun ilman liioiteltuja odotuksia, vai oliko tämä nyt selkeä parannus entiseen. Sanoisin asian olevan vähän kumpaakin. Jos levyn keskiväli olisi täytetty vain perusralleilla ilman pieniä riskaabeleita kokeiluja, olisi albumi lässähtänyt perseelleen kuin vanhus kiikkustuoliin ähkäisyn saattelemana, mutta nyt se antoi sopivan piristysruiskeen yhtyeen sointiin ja ulosantiin. Sama kuraisuus, rosoisuus ja likaisuus ovat tuttuun tapaan edelleen tallella, mutta nyt niiden päälle on istutettu kiva kukkapensaikko, jolloin kontrastit tulevat paremmin esille.

Yhtyeen albumit ovat yleensä helposti sisäistettävissä, mutta nyt tämän uuden albumin pieni piikikkyys tekee sen kerralla nielemisestä vaikeaa. Kiitos seisoo kyllä lopulta, kunhan jaksaa pureskella rauhassa ja syödä pieninä paloina kerrallaan. ”HCSS” saattaa ollakin vaikea omaksua ja hyväksyä niille bändin faneille, jotka ovat tottuneet tuttuun ja turvalliseen ja aina saamaan sen, minkä viime kerrallakin. Tässä tapauksessa ruokalautaset putoavat lattialle ja lentokoneen lailla suuhun tähtäävät lusikoinnit mätkähtävät pulleille poskille. Itse kuitenkin kaipasin bändiltä vähän uusia tuulia ja vaihtelua, ja bändi onnistuikin toimittamaan sen paketin melko moitteettomasti kotiovelleni. Onhan albumilla siellä täällä vähän hutilaakeja, jolloin on tartuttu liikaa vanhoihin hyväksi koettuihin temppuihin tai kokeilut ovat menneet vähän punaisen langan muodostamalta viivalta metsän puolelle, mutta loppujen lopuksi jäädään voiton puolelle. Hankala uskoa Hardcore Superstarin tekevän mitään musiikkimaailmaa mullistavia unohtumattomia käänteitä saati edes niitä täyden kympin albumeita. Riittänee kuitenkin, että bileet pysyvät elossa ja kaikilla on hauskaa, mihin bändin keikoillakin on totuttu. Se on jo nykyaikoina kova suoritus.

7½/10

Kappalelista:

01. Don’t Mean Shit
02. Party ’Til I’m Gone
03. The Cemetery
04. Off With Their Heads
05. Fly
06. The Ocean
07. Touch The Sky
08. Growing Old
09. Glue
10. Messed Up For Sure

Hardcore Superstar Facebookissa

Kirjoittanut: Ville Syrjälä