Hikinen metalliviikko Sloveniassa – Metal Days 2019, osa 3/3

Slovenian Tolminissa järjestettävä MetalDays on tullut monille suomalaisillekin tutuksi vuosien varrella. Festarilla on nähty vuosittain härmäläisiä bändejä sekä sadoittain suomalaisia festaroitsijoita. Vaikka kovasti etukäteen valittelin Metal Daysin tämän vuoden heikosta bändikattauksesta, myös kahdelle viimeiselle päivälle riitti vielä virtaa seurata joitain keikkoja.

Torstai 25.7.: Yksi sana: Gaahl

Torstai oli tämän vuoden Metal Daysissa siitä mielenkiintoinen päivä, että tarjolla oli kaksi ennakkoon kovasti odotettua aktia ja muut esiintyjät lähinnä ”hohhoijaa”-tasoa. Tässä vaiheessa festaria pystyi siis hiukan himmailemaan. Lämpötilakin oli torstaina viikon korkein, joten päivä tuli vietettyä lähinnä puhisemassa omalla terassilla vilvoitellen välillä sisällä ilmastointilaitteen alla. Edes virkistävään jokeen asti emme päässeet, koska ajatus sinne taivaltamisesta sai hikoilun vain yltymään. Ei enää oikein ole suomalaisen ihmisen ilma tuollainen! Tyttömetallista kiinnostunut retkueemme jäsen oli festarialueella jo minua paljon aikaisemmin ja kehui esimerkiksi sinfonista metallia esittänyttä Hydraa kovasti.

Lopulta kuitenkin oli uskaltauduttava liikkeelle, ettei vain vahingossa missaisi järjettömän tiukkaa soitantaa ja äärimmäistä menoa. Niinpä saavuimme notkumaan päälavan läheisyyteen hiukan ennen kuin Decapitated laittoi myllyn pyörimään. Eivätkä nämä puolalaiset todellakaan olleet tulleet Sloveniaan löysäilemään. Kaasu iskettiin pohjaan heti ensi tahdeilla, eikä sitä pahemmin höllätty koko keikan aikana. Yhtye keskittyi keikalla pääasiassa kolmen viimeisimmän levyn biiseihin – eikä tämä tuntunut ketään haittaavan. Tämän bändin teknisyyttä ja osaamista voi vain ihailla leuka lattiassa! Lisäksi musiikki on vielä vietävän hyvää ja meno energistä, joten kasassa on kaikki elementit yltiöhienoon keikkaan. Joku valitteli hiukan jälkeenpäin volyymitasosta, jonka takia oli joutunut lähtemään jopa keikalta pois. Itse en tällaista haittaa huomannut ainakaan siinä lähellä mellakka-aitoja hiukan sivummalla. Mosh pit lähti käyntiin heti alkukeikasta, ja ensimmäinen uhrikin kannettiin sieltä ensiapuun jossain kolmannen biisin kohdalla. Ilma oli sakeana pölystä, jota yleisö nostatti lavan edestä. Bändi ei myöskään nöyristellyt tai turhaan kosiskellut yleisöä; mitä nyt yllytti wall of deathiin, joka jäi kyllä hiukan vajavaisen oloiseksi. 2010-luvun materiaalin jälkeen keikka päätettiin muistaakseni ”Winds of Creation” -biisiin, jonka jälkeen sekä yhtye että yleisö poistui paikalta kaikkensa antaneena. Jos torstai kokonaisuutena oli omaan makuuni heikohko esiintyjäkaartin osalta, onnistui jo pelkästään Decapitated pelastamaan sen.

Aikataulumuutosten ansiosta ehdimme henkeämme haukkoen siirtymään heti puolalaisrallin jälkeen siirtymään kakkoslavan tuntumaan todistamaan, että Skeletal Remainsin jenkki-dödö potkii sekin täysillä. Valitettavasti keikka meni kuitenkin sen verran edellisen keikan kanssa päällekkäin, ettemme ehtineet sitä monta biisiä näkemään. Jos satut olemaan tämän viikon lauantaina pääkaupunkiseudulla ja mietit, mitä tehdä, suosittelen suunnistamaan Kuudennelle Linjalle, jonne yhtye saapuu keikalle.

Tämä jälkeen oli taas pieni tuumaustauko, jonka aikana kävimme hälventämässä viimeiset hiet joen rannassa, koska Soilwork ei jaksanut kiinnostaa ollenkaan. Tämän jälkeen ehdimme hetken nähdä Liquid Graveyardia, joka hiukan haki hommaansa. Proge-sävytteinen death lähti ihan mukavasti, mutta jokin viimeinen sivallus siitä kuitenkin puuttui.

Torstaille sattui myös yksi harmittavimmista päällekkäisyyksistä, kun lähes samaan aikaan päälavalla musisoi ruotsalainen Hypocrisy ja kakkoslavalla Norjan suuri persoona Gaahl Wyrdeineen. Molemmat bändit olen kevään ja kesän aikana ehtinyt näkemään kaksi kertaa. Hypocrisyn kaksi keikkaa ovat settilistaltaan olleet täysin identtisiä; erona se, että toinen keikka oli lähinnä muniin puhaltelua ja toinen täyttä timanttia. Gaahl’s Wyrd puolestaan oli vakuuttanut minut molemmilla keikoillaan, joten valinta kääntyi jälleen tämän bändin puoleen. Olihan tämä lisäksi oikeastaan bändi, jonka takia ylipäätään saavuin paikalle, vaikka vuosi sitten uhosin, että jääköön Metal Days 2018 viimeseksi kerraksi. Menivät vaan pirulaiset julkistamaan Gaahl’s Wyrdin viime vuonna jo festarin aikana, joten pyörsin päätökseni heti ensimmäisenä päivänä.

Toukokuussa viimein debyyttilevynsä julkaissut yhtye ratsastaa tietenkin pääasiassa Gaahlin itsensä maineella, mutta kyllä tuo levy on ollut useampaan kertaan kuuntelussakin. Bändi on ollut tuttu näky monilla festareilla tämän vuoden aikana ja soittanut myös loppuunmyydyillä klubeilla. Tolminissa Gaahl’s Wyrd oli oma tunnistettava itsensä: bändi paahtoi menemään täysillä Gaahlin tyytyessä hyvin eleettömään esiintymiseensä, joka on hänelle jo tavaramerkki. Mutta kun Gaahl käskee, ei ole syytä olla uskomatta! Herran intensiivinen tuijotus ja liioitellut hidastetut liikkeet saavat aikaan aivan omanlaisensa tunnelman: tuntuu, kuin kokisi jotakin hyvin uskonnollista. Julistava, hyvin tunnistettavissa oleva vokalisointi vain tukee tätä kokemusta. Keikalla kuultiin tuttuun tapaan muutamia Gorgoroth-biisejä, yhden kappaleen verran Trelldomia ja tietenkin bändin debyytin sisältöä. Taisipa siellä tulla jokin God Seedin kipalekin. Kaikki tämä esitettiin suurella intensiteetillä, joka naulitsi kuulijan paikalleen. Hyvä jos uskalsi juomaansa välillä puolisalaa pillillä imaista.

Jos Decapitated oli saanut yleisöön liikettä, johdatti Gaahl’s Wyrd omanlaiseensa hurmokseen, sai hiljentymään ja tuijottamaan lavalle kunnioittavasti. Keikan päätyttyä voi vain todeta: ”Gaahl on puhunut.” Tämän miehen karismaa ei voi millään tasolla kieltää.

Norjalaisten jälkeen täytyi taas istahtaa hetkeksi huokailemaan ihastuksesta, ja tuntui lähes pyhäinhäväistykseltä siirtyä pienen sosialisoinnin jälkeen seuraamaan, kuinka Demons & Wizards vetää korkealta ja kovaa. Mutta olihan tämä tavallaan eräänlainen ’must see’ –kokemus, vaikka bändiä tai sen taustalla olevia yhtyeitä en juurikaan kuuntele Iced Earthin muutamaa levyä lukuunottamatta. Jumanliste, että oli muuten heppua lavalla! Ja lavasteisiinkin oli panostettu oikein urakalla, kun lavalle oli rakenneltu näyttämö hautakivineen ja rappusineen. Tulin seuraamaan keikkaa juuri muutaman Iced Earth -coverin raikuessa ilmoille. Sen jälkeen siirryttiinkin melkein heti slovariosastolle. Selvästikin suuri yleisö nautti tästä – ja yleisössä oli nähtävissä melkoinen kokoelma Blind Guardian -paitoja. Saksalaiset tykkäävät, vissiin. Mutta kyllä minunkin täytyy myöntää, että tämä oli produktio, johon on panostettu. Eli bändi oli itse asiassa paljon parempi, kuin olin pelännyt.

Kotimatkalla vilkaisin vielä kakkoslavalla pörissyttä God is an Astronautia, jonka instrumentaalisuhina ei kuitenkaan ollut juuri siihen mielentilaan tai tilanteeseen sopivaa. Pimeässä yössä valoshow’lla oli kyllä tilauksensa, mutta keikka olisi kyllä vaatinut itseltäni ihan toisenlaisen fiiliksen.

Perjantai 26.7.: Festarin päätös hyvällä pöhinällä

Käytännössä kuudes festaripäivä sai kyllä jo ikäihmisen hiukan puuskuttamaan, mutta tokihan paikalle on vielä raahauduttava, vieläpä niinkin onnistuneesti, että ehdin kuuntelemaan, miltä kuulostaa israelilainen black metal – tai ainakin tällaiseksi luokiteltu musiikki. Winterhorde oli omalla tavallaan hämmentävä bändi, koska puolet jäsenistöstä näytti gigolokuvastosta repäistyltä ja puolet taas normiturjakkeilta. Musiikissa oli voimakkaita oriental-vaikutteita, enkä kyllä oikein asettaisi tätä edes melodisen black metalin lokeroon. Mutta koska Encyclopaedia Metallum näin sanoo, onhan minun uskottava. Ei keikka nyt lähtemätöntä vaikutusta tehnyt, muttei se myöskään saanut juoksemaan pakoon.

Ehdimme vielä viimeisenä päivänä piipahtaa myös nauttimassa New Forces Stagella itävaltalaisen Richthammerin esiintymisestä. Kyseessä on pari omakustannetta julkaissut death/black/pakanabändi, joka hiukan keikan perusteella tuntuu hakevan linjaansa. Ja mikä ihme häkkyrä vokalistilla oikein oli selässä? Tämä ei minulle koskaan oikein auennut. Niinpä oli hyvä tässä vaiheessa suunnata schnops-kojulle ”nauttimaan” paikallista pontikkaa. Välttäkää sitä viimeiseen asti! Kojulla on rivissä mukamas erimakuisia slivovitseja, joista löytyy aina vaan kauheampi polttoöljy juotavaksi. Eikä tyhmä edes yhdellä kertaa usko, vaan pitää vielä maistaa joku seuraava yhtä kauhea snapsi.

Puoli kuuden aikaan päälavalle saapui saksalainen Critical Mess, jonka muutaman jäsenen olen ehtinyt parikin kertaa näkemään Metal Daysin lavoilla Cripperin riveissä. Homman nimi on death metal, mutta ulosanti ei ole mitenkään erityisen omaperäistä. Kyllä tätä kuunteli, mutta enemmän bändi jäi kuitenkin taustamusiikiksi. Kyllähän vokalisti Britta mukavasti örisee ja soitto kulkee soljuvasti, mutta tällaisiakin bändejä kuulee nykyään paljon, hyvin paljon. Kakkoslavan ranskalaisen Svart Crownin joutuu laskemaan vähän samaan kastiin, vaikka näistä kaksikosta se kuitenkin vei selkeästi voiton.

Sitten saatiinkin välipalaksi vanhaa kunnon heavy rockia Ruotsin Bulletin tahtiin. Perinteisiä heavy-bändejä oli tämän vuoden Metal Daysissa yllättävänkin vähän, joten Bullet oli oikein piristävä kaiken korinan ja örinän keskellä. Pojat veivasivat menemään suurella innolla, ja vaikka ajoittain päälava tuntui hiukan liian isolta tälle yhtyeelle, ei tätä huomannut soittajista. Olen jotenkin onnistunut sivuuttamaan Bulletin aikaisemmin kokonaan, mutta jatkossa tätä voisi hyvin seurata uudelleenkin keikalla.

Suomalaista väriä Tolminiin saatiin puolestaan lisää, kun Tarja pinkaisi soittajiensa introilun jälkeen lavalle. En ole koskaan ollut tämän sopraanon ihailija, eikä minusta Metal Daysinkaan jälkeen sellaista tullut. Valitettavasti joudun yhä pysymään mielipiteessäni, että Tarja on keskivertosopraano, joka on kuitenkin osunut jonkinlaiseen jalometallisuoneen. Paljon kiitosta varmasti kuuluu Nightwishille, mutta selvästi nainen pärjää myös omillaan muusikoittensa kanssa. Minulle tämä vain ei uppoa, joten lähdin alkukeikan jälkeen hivuttautumaan jo kohti kakkoslavaa.

Illan pimetessä pienemmältä lavalta saatiin kuulla tunnelmaan sopivasti atmosfääristä black/doom metalia. Saksalainen The Ruins of Beverast sai minut ihastumaan itseensä pääsiäisenä Inferno-festivaalin keikalla, joten täytyihän se kokea myös Sloveniassa. Bändin esiintyminen on hyvin hillittyä ja jopa aneemisen oloista, mutta musiikki soljuu aivoihin asti täyttäen ne aivan omalla maailmallaan. Tunnelmointia koettiin myös Metal Daysissa, mutta aivan samoihin sfääreihin yhtye ei täällä päässyt kuin Infernossa. Tällä kertaa setti oli keväisempää doomimpi, ja paikka paikoin siitä tuli ihan hivenen verran jopa Triptykon mieleen. Tällainen musiikki vaatii hyvin synkkää tai herkistynyttä mieltä keskellä festareiden humua. Tällä kertaa en sitä täysin saavuttanut.

Myös perjantaille sattui tylsä päällekkäisyys, kun Korpiklaani aloitti ilakointinsa päälavalla puoli kymmenen aikaan ja oman show’nsa kakkoslavalla polkaisi 20 minuuttia myöhemmin käyntiin Impaled Nazarene. Molemmat olisin halunnut kovasti nähdä kokonaisuudessaan, mutta päädyin katsomaan ensin Korpiklaanin alkukeikan, jonka aikana jo tanhut saatiin mukavasti käyntiin. Samaan aikaan saatiin taivaalta myös vettä niskaan. Aina jaksaa hämmästellä, kuinka Keski-Euroopassa tällainen humppa iskee niin syvälle. Toki Korpiklaani ehti jo alkukeikan aikana esittää esimerkiksi ”Viinamäen miehen” englannin kielellä (”Journey Man”), ettei yleisön tarvinnut tapailla pelkästään suomenkielisiä sanoituksia. Kaljan peräänkin huudeltiin ”Beer, Beer” -biisissä ja saatiin väki nostelemaan muovimukejaan. Outoja nuo saksalaiset, tuumailin omankin lapikkaan hakatessa tantereeseen.

”Suomi Finland Perkele” -kannustusten saattelemana kakkoslavalle rynnisti puolestaan Impaled Nazarene, jonka keikkaa voi aina odottaa innolla (ja pienellä pelollakin). Täyttä turpaanvetoahan se oli tällä kertaakin. Valitettavasti keikka sai harmillisen keskeytyksen, kun sähköt räpsähtivät poikki. Eipä kuulunut kansantanhumusiikkia päälavaltakaan, vaan nopeasti vilkaistuna koko alue oli aivan pimeänä. Myöhemmin kuulimme, että sähköt olivat ukkosen takia menneet koko kylästä. Onneksi katkosta ei kestänyt kuin ehkä kymmenen minuutin ajan, joten Impaled Nazarenekin pääsi vetäisemään keikkansa kunnialla loppuun. Tuttuja ralleja saatiin keikan aikana kuulla, ja selvästi paikalle tulleet tiesivät, mitä voisivat vaatia ja odottaa. Luttinen ei tällä kertaa innostunut välispiikeissään viihdyttämään yleisöä sen suuremmin vaan antoi musiikin puhua puolestaan. Tämä oli hyvä valinta, koska musiikin avullahan tänne oli tultu viihtymäänkin – näin myös tapahtui. Valitettavasti aivan loppuun asti en ehtinyt viivästyksen takia keikkaa seurata, koska täytyi lähteä jo jonottamaan Dimmu Borgirin kuvauspittiin. Toivottavasti mitään suurta kliimaksia ei jäänyt kokematta tämän takia.

Suhteeni Dimmu Borgiriin on nykyisin hyvin ristiriitainen. Uusinta ”Eonian”-levyä yritin sen ilmestyttyä kuunnella kovastikin, mutta jouduin toteamaan, etten pidä siitä ollenkaan. Hiukan sama tilanne on myös edellisen ”Abrahadabran” kohdalla: tuolta levyltä helmenä löytyy ”Gateways”, mutta muuten se jää sivuhuomautukseksi Dimmu Borgirin ansiolistassa. Viimeisen vuoden aikana olen bändiltä todistanut niin hienon kuin vähemmän hienonkin keikan. Mielenkiinnolla odotin kuitenkin, mitä bändi tuo mukanaan palatessaan vuosien jälkeen Tolminin vuoristojen katveeseen. Päätin entisenä fanityttönä antaa yhtyeelle vielä mahdollisuuden, vaikka joutuisinkin myöntämään, että tyttöpäivät ja Dimmu Borgirin kultavuodet ovat jo kaukana takanapäin. Keikka lähti odotetusti käyntiin uusimman levyn aloittavalla kaksikolla, mikä ei lupaillut hyvää. Toki bändin show on visuaalisesti yhä näyttävä, mutta tähänkö tämä nyt jäisi, ehdin jo ajatella. Mutta sitten päästiinkin asiaan ja edes vähän vanhempaan materiaaliin. Heti alkukeikasta eetteriin heitettiin jo ”The Serpentine Offering”, mikä sai jo hymyn hiipimään kasvoille. Myös ”Puritania”-biisin sisällyttäminen settiin miellytti korvaani suuresti. Vaikka uudempi biisimateriaali ei minua miellytä, en voi kieltää sitä, että Dimmu Borgir osaa rakentaa suuren luokan show’n. Uudet biisit antoivat oivan mahdollisuuden kipaista juomatiskillä ja poltella tupakan, mutta sitten puitiin taas nyrkkiä ilmaan ”Progenies of Great Apocalypsen” tahtiin. Epäilijänkin täytyi tässä vaiheessa myöntää, että onhan tämä pirun hyvää metalliteatteria. Valitettavasti tämä näytelmä tuntui hujahtavan ohitse aivan liian nopeasti, kun ”Mourning Palacen” soinnut jo kaikuivat Metal Daysin yöhön. Dimmu Borgir palasi paikalle ja teki sen kunniakkaasti.

Tässä vaiheessa tuntui, että loppuvatko nämäkin kinkerit taas ihan kesken. Hullua, että tällainen ajatus edes piipahtaa mielessä, kun puhutaan jo kuudennesta festaripäivästä. Niinpä piti mennä vielä todistamaan, kuinka Ruotsin pitkän linjan doom/goottirockarit eli Tiamat sai kunnian päättää koko tämänvuotisen Metal Daysin. Kylläpä se hoitikin tämän roolin hienosti! Nyt sattuivat fiilikset ja musiikki kohtaamaan juuri oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, kun festarin loppua fiilisteltiin ruotsalaisen hidastelun tahdissa. Ammattimiehet hoitivat homman ns. kotiin. Vaikka tarkoitus oli vain vilkaista tuota viimeistä keikkaa, onnistui Tiamat imaisemaan niin puoleensa, että keikka soljui kuin siivillä eteenpäin ja ohitse. Tämä oli hieno päätös festarille, jonka tarjonta ei tänä vuonna ollut lähelläkään sen parhaita vuosia. Asiaa täytyi oman majapaikan terassilla vielä puida aamuun saakka, joten kotimatkalla oli hyvinkin väsynyttä mutta onnellista porukkaa.

Kaiken kaikkiaan Metal Daysista jäi taas kerran hyvä mieli. Kovastihan jälleen uhosin tämän vuoden jäävän osaltani viimeiseksi, eivätkä ensi vuodeksi julkaistut viisi ensimmäistä esiintyjää saaneet mieltäni yksin muuttumaan. Taksikuskimme kuitenkin kertoi, että festari ei välttämättä jatku tuossa paikassa. Tämä vahvistui järjestäjätahon tiedotettua, että alueelle suunnitellaan uutta tietä, joka kulkisi nykyisen festari- ja leirintäalueen läpi. Näin ollen on pelko, että vuosi 2020 tulee olemaan viimeinen Metal Days Tolminissa. Niinpä taas huomaan kääntäneeni takkia – totta kai sinne lähdetään taas ensi kesänä! Luvassa silloin on ainakin Testament, Paradise Lost ja Napalm Death.

Lue myös raportin osa 1 ja osa 2.
MetalDays