Huh, hellettä ja lisää löylyä kiukaalle – Sauna Open Air, osa 1/2
Sauna Open Air tuli tutuksi Tampereen keskustassa vuosina 2004-2013 järjestettynä metallifestarina poikkeuksena vuosi 2012, jolloin tapahtumaa ei järjestetty. Festari järjestettiin ensimmäisen kerran yksipäiväisenä jo siis kesällä 2004, minkä jälkeen se laajeni kolmipäiväiseksi. Tapahtumapaikka on vaihdellut Hämeenpuiston eteläpäädyssä sijaitsevasta Eteläpuistosta Ratinan stadionille. Siellä on tullut heilutettua kättä vimmatusti ilmassa niin W.A.S.P.:in, Twisted Sisterin kuin Sparzanzan ja Doom Unitin tahtiin. Mötley Crüe tuli todistettua yläilmoista käsin, kun leijailin kuumailmapallossa lavan päältä matkaani jatkaen. Vaatetus on vaihdellut vuosien saatossa kumppareista, villapaidasta ja sontikasta hieman kevyempään kesäpukeutumiseen.
Festarin tuottaja Riki Huhtala kommentoi etukäteen tapahtumaa ja sen luonnetta: ”Hienoa, että saatiin asiat eri tahojen kanssa sovittua ja Sauna Open Air saa jatkua Tampereen kesässä. Myös Ratinanniemi tapahtumapaikkana tuo festivaaliin uutta särmää ja avaa festivaalille uusia mahdollisuuksia.”
Sitä lähdettiin perjantaina selvittämään auringon porottaessa tuskallisen kuumasti taivaalta. Perjantain metallikemut aloitti Mokoma. Bändi oli hyvässä vedossa ja veti energisen keikan huolimatta siitä, että keikan ensimmäisellä puoliskolla oli jengiä vähänlaisesti seuraamassa bändin menoa. Portit avattiin kello 13.00, Mokoma aikataulutti puoli tuntia sen jälkeen.
Mainos päättyy
Mokoman jälkeen Ratinanniemen valtasi Flat Earth, Amorphiksen, HIMin ja Polanskin jäsenten viime vuonna kasaama bändi. Mokomaan verrattuna Flat Earthin aloittaessa väkimäärä lavan edessä oli todella harmillisen vähäinen. Liekö bändi vielä sen verran uusi ja tuntematon, ettei ihmisillä ole käsitystä siitä, miten nimekkäitä jannuja lavalla heilui. Flat Earthin musiikki on kelpo räimettä, biisit vedettiin läpi tasaisen varmasti, eikä välispiikkeihin juurikaan panostettu tai tuhlattu aikaa. Yleisö tuntui silti jäävän vähän kylmäksi. Mokoman aikana yleisö fanitti ja osallistui, Flat Earthin aikana oli nähtävissä lähinnä hillittyä pään nyökyttelyä. Harmi sinänsä, koska kyllähän Flat Earth on ihan kelvollista musaa!
Marko Hietala tuntui kiinnostavan kansaa selkeästi Flat Earthia enemmän, koska lavan edusta alkoi täyttyä kovaa vauhtia jo hyvän aikaa ennen keikan alkua. Hietalan karisma ja äänenkäyttö purivat ja vakuuttivat myös soolona. Materiaali oli tanakkaa tykitystä alusta loppuun, mutta mitä muuta voikaan odottaa huippumuusikoilta?! Erinomaisen hyvä livekokoonpano, ja iso suositus tsekata bändi, mikäli siihen tarjoutuu mahdollisuus! Festarialue alkoi myös täyttyä mukavasti keikan edetessä, eikä jengi onneksi jäänyt nurmikkoalueille hengailemaan, vaan suuntasi suoraan kohti lavaa.
Hietalan jälkeen oli vuorossa D-A-D, ”your favorite Danish band”, kuten bändin laulaja Jesper Binzer muisti kertoa. Keikka polkaistiin käyntiin vartin myöhässä ”Burning Starilla”, bändin keväällä julkaisemalla ekalla sinkulla kahdeksaan vuoteen. Sitä seurasi ”Evil Twin”, joka tuntui sisuskaluissa asti. Keikalla kuultiin ”Bad Craziness” setin kolmantena biisinä, jota seurasivat ”Nothing Ever Changes” ja ”Everything Glows”. Taattua D-A-D-kamaa. Setti päättyi ”Sleeping My Day Awayllä” noin 43 minuuttia myöhemmin. – Pahus, tuota Tanskan sleaze rock -kuningasta olisi kuunnellut mielellään ”vähän” pidempäänkin. Jatkoa seurannee syksyllä Suomeen saapuvan kiertueen merkeissä. Pakko mainita vielä basisti Stig Pedersenin kaksikieliset bassot, joista molempien ulkoiseen antiin oli panostettu huolellisesti.
Santa Cruzin keikan aikana mietin lähinnä, mikä oikeastaan on ”Santa Cruz” ja sitä, miten bändien nimenkäytöstä on yleensä sovittu tai tehty sopimuksia. ”True Believer” -biisissä jäin mielessäni fanittamaan Marilyn Mansonin ”Beautiful People” -kappaleen alkuriffiä. Poikien meininki oli selkeästi tasoittunut vuosien mittaan. Soittoon oli tullut tietynlaista varmuutta, pahimmat rokkikukkoilukliseet oli säädetty minimiin, vaikka kyllähän Archie Cruz edelleen melko kiitettävästi kukkoilee. Soitto kulki kuitenkin varsin hienosti, vaikkei se varsinaisesti herättänytkään halukkuutta pidempään keikkaelämykseen.
Amorphis aloitti kesän ilta-auringon lämmittäessä Ratinanniemen. Keikka aloitettiin uusimman levyn ”The Bee” -kappaleella. Bändi oli kovassa vedossa. Olen kuullut puhuttavan bändin olemuksesta välittyvästä ”puuduttavasta rutiinista” liittyen bändin keikkatahtiin ja sen aiheuttamaan kuuntelijan aistimaan liialliseen yllätyksettömyyteen. Koska nautin keikasta kuitenkin senkin edestä, en ole ilmeisesti käynyt festareilla tarpeeksi tunteakseni jonkinlaista festariväsymystä itsekin. Keikalla kuultiin niin ”Sampo”, ”Silent Waters”, ”Silver Bride” kuin setin viimeisenä kappaleena kuultu ”House of Sleep”. Keikan aikana ei voinut kuin ihmetellä Tomi Joutsenen uljasta äänenkäyttöä – örinä ja laulu olivat varmoissa kantimissa. Valitettavasti pyrot eivät päässeet oikeuksiinsa kesäisessä Ratinanniemessä. Aurinko, aurinko sen sijaan loisti uljaana.
Perjantai-illan päätti Blackie Lawlessin johtama W.A.S.P. Keikka lähti käyntiin puoli yhdeltätoista sireenien ja ”I Wanna Be Somebodyn” introlla. Sitä seurasi cover The Whon ”The Real Me” -biisistä. Keikalla ei kuultu turhia spiikkejä, pääosassa oli Lawless bändeineen. Kolmen vartin jälkeen Lawless lausui ”good night”, ja yhtye poistui lavalta. Sen jälkeen se palasi esittämään ”Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue)”- ja ”The Great Misconceptions of Me” -biisit, joita seurasi tuttu ”good night”. Keikan päättivät ”Wild Child” ja ”I Wanna Be Somebody”. Ottamatta sen kummemmin kantaa Lawlessin lavalookiin, äänenkäyttöön tai siihen, että hän soitti aika ajoin selkä yleisöön päin – minua kummastuttaneeseen seikkaan – on todettava, että osa artisteista ikääntyy kunniakkaasti, osa välttämättä ei.
Illan viilentyessä oli aika suunnata kotia kohti ja jatkaa nokkaunien jälkeen saunan lämmitystä.
Mainos päättyy
Teksti: Johanna Ania, Jaana Karppinen
Kuvat: Peter Saari