Huipputason yhtye uransa käännekohdassa – arviossa In Flamesin jo 20-vuotias ”Clayman”
Melodinen death metal on nykyajassa jo vanha ja jossain määrin kulunut käsite. Itse asiassa genren ikä lähentelee jo kolmeakymmentä vuotta. Siihen kun lisätään vielä niin sanottu Göteborg-leima, aletaan olla sen soundin ytimessä, josta ruotsalainen metalli ylipäältään on varmasti parhaiten tunnettua. 20 vuotta sitten, kun In Flames julkaisi viidennen kokopitkän albuminsa, genreä saattoi tituleerata vielä tuoreeksi tapaukseksi. Sellaiseksi, joka yhä keräsi uusia kuulijoita jokaisella uudella julkaisullaan – äänitteiden materiaalin laadun kuitenkin myös vaihdellessa ja genren yhä kehittyessä kauaskin siitä, miten death metalia alun perin soitettiin. Osittainhan genren julkaisuilla saattoi kuulla jo 1990-luvulla vaikutteita aina thrash metalista klassiseen musiikkiin, eikä varsinaista ainutta oikeaa määritelmää taida olla enää olemassakaan sille, miten death metalia tulisi oikeasti soittaa. Oli se sitten melodista tai ei.
In Flames on aina ollut yhtye, joka on kehittynyt ja kulkenut eteenpäin julkaisusta toiseen – varsinaisesti piittaamatta siitä, mitä muut tekevät – mikä on lopulta ollut In Flamesin lisäksi monen huipputason yhtyeen valttikortti eteenpäin puskemisessa. Kokoonpano on muuttunut musiikin tyylin mukana 30 vuodessa tasaisesti, mutta rehellisesti sanottuna se klassisin In Flames -kokoonpano on väkisinkin sama, jonka myös ”Clayman”-albumi pitää sisällään. Kokoonpanosta vain laulaja Anders Friden ja kitaristi Björn Gelotte vaikuttavat yhtyeessä edelleen vuonna 2020 muuan Jesper Strömbladin, Peter Iwersin ja Daniel Svenssonin siirryttyä toisaalle jo muutama tovi sitten, tosin jokainen eri aikoihin.
Ottamatta sen enempää kantaa sanoituksiin, jotka vaikuttavat olevan varsin henkilökohtaisia laulaja Fridenin kynäelmiä, ”Clayman”-albumille yhtye oli ehtinyt kehittää jo varsin selkeän ilmaisutavan, erityisesti albumin kokonaissoundia ajatellen. Biisit rokkaavat aivan yhtä paljon kuin jyräävätkin – kuten varsinkin avausraita ”Bullet Ride” on osoittanut kaikki nämä vuodet. Salakavalalla tavalla kappale avaa tietä mainiolle jonolle biisejä, joista ensimmäisestä viidestä ei voi oikeastaan selkeintä suosikkia sanoa sitten millään. Kun avausraidan kohdalla käy yhä selväksi, että tätä on kuultava lisää, heti perään ”Pinball Map” osoittaa melodiahermojen hivelyn parhaalla mahdollisella tavalla. Ongelma lähinnä on, että kun ”Pinball Map” soi, edellisen mahtavuus unohtuu väkisinkin. Sama toistuu periaatteessa seuraavan, In Flamesin livesettiin vuosia kuuluneen ”Only For The Weakin” kohdalla, vaikka kappale onkin jo temmoltaan ja rytmiltään erilainen kahteen ensimmäiseen verrattuna. Kappaleen kertosäkeistön iskevän tasainen melodia lauluineen on helposti ensimmäisiä kunnollisia mukanalaulettavia kertosäkeistöjä yhtyeen siihenastisessa katalogissa. Koko albumin avaava biisikolmikko on kaikilla mittareilla sitä klassista In Flamesia, joka jokaisella yhtyeen faniksi itseään kutsuvalla tulisi olla tiedossa. Jo pelkästään kahden kitaran osaavat harmoniat tai päällekkäiset tyylittelyt akselilla Strömblad-Gelotte ovat albumilla vähintään osastoa ”legendaarista kuultavaa”, hieman jopa vanhoille tutuille Iron Maidenille ja Judas Priestille kumartaen.
Niin sanottu selkeämpi hittikavalkadi hieman seestyy seuraavien kappaleiden, ”…As The Future Repeats Today” ja ”Square Nothing”, kohdalla, vaikka selkeitä ja idearikkaita ovatkin. Osittain kappaleet ovat kuitenkin luonteeltaan enemmän niin sanottuja ”albumibiisejä”, kuin ehkä livehittejä. Siitä kertovat muun muassa ”…As The Future Repeats Today” -kappaleen potentiaaliaan vähän hakeva kertosäkeistö, sekä ”Square Nothingin” kohdalla etenkin alussa tapahtuva kauniiden melodioiden maalailu yhdistettynä Fridenin hiljaa hymisevään, albumilla juuri siinä hetkessä puhuttelevan puhelauluun.
Kuudentena kuultava nimibiisi ”Clayman” on jo aivan täysin sitä kirkkainta kärkeä, mitä metallimusiikki voi ylipäältään ihmiselle tarjota olemassaolollaan. Niin kertakaikkisen onnistuneet sovitus, sävellys ja sanoitus sekä kaikkien näiden toteutus yhdessä takaavat kolmen ja puolen minuutin mitassa hienointa In Flamesia, jota todennäköisesti koskaan enää tullaan kuulemaan. Vuoden 2020 albumin uusintajulkaisun päivitetty, huonompi studioversio nimikappaleesta vain korostaa alkuperäisen suvereenia mahtavuutta ja sitä, miten hienosti ylipäätään tuotanto ja toteutus voivat onnistua kuulijaa varten musiikkia tehdessä. Nopeatempoinen kappale on albumilla lisäksi periaatteessa juuri oikeassa paikassa, sen puolivälissä tasapainottamassa kokonaisuutta.
Albumin poljento on monessa kohdassa eri tavalla raskas kuin muiden aikalaistensa, melodista death metalia soittavien yhtyeiden, kuten esimerkiksi Dark Tranquillityn kohdalla. Myös itse melodiat ovat ”Claymanilla” osittain musikaalisempia ja yleisesti viivyttelevämpiä kuin muutamalla aiemmalla In Flames -albumilla. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii hieman laahaavampi ”Satellites and Astronauts”, jonka hieman painostavakin, raskas kitaravalli paranee joka kuuntelulla. Kahdeksantena kuultavassa, edellistä nopeammassa ”Brush The Dust Away” -kappaleessa kuuluu kaiken taustalla usein tutunkin oloisella sapluunalla kulkevia melodioita. Oikeastaan kitaramelodioita on ahdettu niin paljon joka väliin, että siitä saakin käsityksen albumin ensimmäisenä ja lähes ainoana, enemmänkin täytteeksi tekaistuna kappaleena. Siinä on yksinkertaisesti kaikkea koko ajan hyvin paljon liikaa, ja siltikin se sujahtaa ohi turhan nopeasti antamatta kuulijalle lopulta varsinaista tyydytyksen tunnetta.
Albumi jatkuu onneksi tarpeeksi mielenkiintoisena loppua kohden ”Swim”- ja ”Suburban Me” -kappaleiden kohdalla. ”Swim” tuo mieleen muutaman aiemman In Flames -albumin ja edustaakin albumin varmasti tyylipuhtainta Göteborg-soundia kaikessa täsmällisen melodisessa riffittelyssään – vaikka kappaleen intro lupaileekin In Flamesille tuohon aikaan poikkeuksellisen iloista melodiaa. Kitaraefektejä on kappaleessa käytetty tyylillä tunnelmaa luomaan. ”Suburban Me” on kaikessa vaihtelevuudessaan varsin hieno ja mielenkiintoinen teos, jossa kuuluvat ehkäpä siihenastisen In Flamesin kaikki parhaat puolet yhdessä kappaleessa, puhelaulusta kärinään ja selkeistä kitaramelodioista täsmäriffeihin.
Albumin päättävä ”Another Day In Quicksand” esittelee In Flamesia soittamassa vaihteeksi tutumpaa, 1990-luvun alun kaltaista death metal -riffiä, vaikka lopun melodiamaalailut vievätkin kappaletta välillä jälleen hieman hilpeämmille tai osittain myös tyylitellymmille melodioiden laitumille. ”Another Day In Quicksand” pelastaa albumin loppupäätä paljon likaisemmalla pääriffillään sekä onnistuneella rakenteellaan, ja onkin myönnettävä, että selkeästi sekavamman ”Brush The Dust Away” -kappaleen jälkeen albumin tietynlainen taso saattoi hieman notkahtaa. Totuuden nimissä notkahdus tapahtuu jo nimikappaleen ”Clayman” jälkeen, sillä se luo albumin keskivaiheille ikään kuin huipun, jota korkeammalle tasolle ei kappaleista koostuva ”vuorijono” yksinkertaisesti missään vaiheessa myöhemmin enää yllä.
In Flamesin ”Clayman” on yhä 20 vuoden jälkeen vertaansa vailla yhtyeen katalogissa. ”Clayman” on seuraajansa ”Reroute To Remainin” tavoin albumi, joka vei selkeästi In Flamesia uusille ja kokeileville urille. Samalla albumia voisi kuitenkin tituleerata viimeiseksi levyksi, joka sisälsi In Flamesille siihen asti ominaista melodisten kitaroiden riemujuhlaa death metalinsa keskellä. Tyyliä, joka oli hioutunut yhä uskaliaammin huippuunsa edeltävien ”The Jester Race” -, ”Whoracle”- ja ”Colony”-albumeiden siivittämänä. Ei olisi välttämättä mitenkään väärin väittää ”Claymania” yhtyeen melodisimmaksi, tai edes parhaimmaksi albumiksi, vaikka hyvin pienet tuotannolliset puutteensa silläkin valitettavasti on. Kyseessä on joka tapauksessa ruotsalaisen metallimusiikin klassikko.
Mainos päättyy
Mainos päättyy