Huomioita suomalaisen hevikansan huonosta itsetunnosta
Olen jo kauan suunnitellut kirjoittavani ylös huomioita suomalaisen metallifanikunnan heikosta itsetunnosta. Merkkejä siitä ilmenee aina, kun sosiaalisessa mediassa mainitaan jokin valtavirtaan uppoava hiphop- tai popmusiikki. Kamelin selän katkaisi vasta uutisoitu Pop.fi-sivuston tutkimus, jossa kerrotaan suomalaisten metallibändien ylivallasta Facebook-tykkäysten perusteella. Otsikot olivat suorastaan suunniteltu dissaamaan tuota tämän hetken suosituinta kotimaista rap-artistia. En ole juurikaan nähnyt, että kukaan hiphopista pitävä olisi haukkunut somessa metallimusiikkiin viittaavia uutisia tai keikkajulkistuksia. Elänkö kenties kuplassa? Suljenko virtuaalisesta näkökentästäni ulos mahdolliset rap-henkiset ahdasmieliset juntit? Niinpä niin, kuulostaa erittäin realistiselta.
Maassamme festarikausi on monelle musadiggarille vuoden kohokohta. Nyt kun suurimmat musiikkijuhlat ovat julkistaneet esiintyjiään, on somessa sormet alkaneet sauhuta. Ei savua ilman tulta, sillä rap-artisti Cheek nimittäin jättää monet mestat palamaan jo ennen kuin ehtii esiintymään yhdelläkään rock-liitteen nimestään löytävällä festarilla. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eivätkö metallifanit ole väitetysti myös älykkäämpiä kuin muiden genrejen kuuntelijat? En henkilökohtaisesti lue älykkään yksilön ominaisuuksiksi mm. sitä, että toivotaan jonkun artistin suolistusta, haukutaan jonkun musiikkia “kuraksi”, tai ihan vaan yleisesti nuristaan asioista, joiden kohderyhmään ei enää kuuluta. Provinssi otti rock-liitteen nimestään pois jo pari kesää sitten, ja silti siellä rosterissa on hyvin edustettuna raskaampi musiikki. Onko se sitten kenenkään tappioksi, jos ne ahdasmieliset, vain metallia kuuntelevat puristit jäävät koti-pc:nsä ääreen kirjoittamaan vihaisia viestejä internetiin festaroinnin sijaan?
“Eipähän tartte tuonnekaan enää mennä, säästyy nekin rahat kaljaan.” Lause, jonka voi kuulla vain suomalaisen suusta. Eiköhän teille kuitenkin edelleen ole olemassa Nummirock, Steelfest, Jalometalli, Tuska, Dark River jne.
Tämä räpin ja hevin vastakkainasettelu ei ole ainakaan omassa maailmassani ollut pinnalla moneen vuoteen. Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että tuo kamppailu on varsin yksipuolista. Vain äänekkäimmät ja äkkipikaisimmat hevijantterit tuntuvat tuovan äänensä esille, jos Jare Tiihosen roolisuoritus puhemusiikin saralla ei kohtaa oman arvomaailman kanssa.
Ei liene mikään uusi juttu, että metallimusiikin buumi on lauhtunut jo lähes laman tasolle. Aaltoja tulee ja menee, myös muussakin kuin musiikissa. Sen luulisi jokaisen ymmärtävän. Silti ihmiset jaksavat hermostua ihan toden teolla, jos Ruisrockiin ei ole viisi kuukautta etukäteen kiinnitetty kuin neljä jollakin tavalla rock-genreen liittyvää yhtyettä.
Ei niin pitkä aika sitten on myös julkaistu juron hevimörön mieltä lämmittäviä otsikoita, joiden mukaan metallia kuuntelevat ovat onnellisempia kuin muiden musiikkityylien kuuntelijat. Hurja 377 ihmisen otanta, jotka kaikki olivat fanittaneet tai soittaneet itse metallia 80-luvulla ei kerro mielestäni yhtään mitään. Silti kyseessä olevat otsikot olivat ilmestymisviikollaan luetuimpia ja peukutetuimpia juttuja.
Mainos päättyy
Nykyään tuntuu siltä, että on olemassa monia ihmisiä, joiden arkipäivässä suurimmat tunnekuohut koetaan neljän ruuhkassa, kun Radio Rockilla mainostetaan Justin Bieberin areenakiertuetta. Ihan yleinen life coaching -tyyppinen vinkki meille suomalaisille: mahdollisesti huonoa itsetuntoa voi lähteä kehittämään oman yhteisönsä kautta, oli se sitten sählyjoukkue, työporukka, death metal-skene tai vapaaehtoistoiminta. Oma elämäntilanne ja fiilis ei parane, vaikka saat sanotuksi julki, että et pidä jostain tietystä asiasta jonka kohderyhmään et edes kuulu.
Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
