Hypnoottinen pääsiäismessu: Inferno Metal Festival kokosi jälleen äärimetallin ystävät Osloon (osa 2/2)
Lauantai 16.4.: Leveä festarihymy naamalla Dark Fortressista Mayhemiin
Kolmas aurinkoinen festaripäivä täräytettiin osaltamme käyntiin Revolver-klubilla, jonne ehdin todistamaan toisen bändin keikkaa. Ennen sitä ehdimme siemaista Revolver-Kniven-kompleksin sisäpihalla myös ensimmäiset terassijuomat auringon lämmittäessä mukavasti. Tuli vihdoin sellainen fiilis, että kyllä tästä kovaa vauhtia mennään kohti festarikesää! Revolverin kellarin lavalla oli turkkilainen Zıfır, jonka päätin katsastaa ihan kuriositeettina. Bändistä ei ennakkoon ollut minkäänlaista tietoa. Turkki ei ehkä ole maa, joka ensimmäisenä tulee black metalista mieleen, mutta ihan kelpo keikan Zıfır Revolverin kellarissa heitti. Varsinkin vokalistin esiintyminen oli niin eläytyvää, että se sai uskomaan siihen, mitä bändi julisti.
Revolverista pitikin kipittää melkein juoksujalkaa seuraavaan kortteliin Rockefelleriin, jossa lauantain festaripäivän käyntiin laittoi saksalainen Dark Fortress. Edellisen kerran olin bändin nähnyt pillkopimeässä festariyössä, jossa se toimi loistavasti. Mutta eipä tämä Infernon iltapäiväkeikkakaan huonoksi missään tapauksessa jäänyt. Väkeä oli paikalla jo mukavasti, ja bändi tuntui myös antavan kaikkensa todistaakseen ansainneensa paikan Infernossa. Dark Fortress rykäisi vajaan kolmen vartin mittaisen keikan, josta kuuli bändin liikkuneen melodisesta black metalista vähän perinteisemmän bläkin suuntaan. Bändiin ei liian usein törmää edes Euroopan festareilla, joten paikalle ajoissa saapuminen kyllä kannatti.
Seuraavana päälavalla kuultu Asphyx edusti festarin dödömpää osastoa, mutta kyllähän Martin Van Drunen kavereineen tämän homman osaa! Tuoreimmalta “Necroceros”-levyltä kuultiin kolme tai neljä biisiä, ja keikka osoittikin, miten tasaista materiaalia Asphyxillä on uransa eri vaiheilta. Hollantilaiset jaksoivat tylyttää kolmevarttisensa täysillä, ja mielellään tätä olisi kuunnellut vaikka vähän lisääkin.
Viimeistään Vreidin aloitellessa omaa settiään alkoi ruuhka olla Rockefellerissä jo entisellään. Bändi julkaisi viime vuonna hienon “Wild North West” -teoksen, joka luonnollisesti oli pääosissa myös Infernon vedossa. Windirin raunioille perustettu bändi on tahkonut sekin pian 20 vuotta black’n rolliaan – ja mikäs sen on tahkotessa, koska suosio näyttää ainakin Infernon perusteella olevan kovaa. Bändi ei säästellyt keikallaan pyroja, mikä tuo aina lisäefektiä muutenkin hienoon musiikilliseen kokemukseen. Jopa “Paint it Black” -cover toimi bändin ulosannin myötä loistavasti. Keikan lopulla kuultu “Into the Mountains” on yksinkertaisesti lumoava biisi, ja sen myötä olikin hyvä lähteä jo hiippailemaan kohti alakerran John Deetä.
Nyt sitten ruksi seinään: pääsin kuin pääsinkin John Deen puolelle heti näin lauantaina, kun varastin vähän Vreidin keikan lopusta. Alakerta ei ollut edes ääriään myöten täynnä, mikä kävi minulle oikein hyvin. Ruotsalainen Valkyrja syöksi ilmoille ihmisvihaansa, ja tämäkin keikka oli Infernossa kokemus. Alakerran pienempi lava oli ruotsalaisbändille ehdottomasti oikea paikka, koska isommalla lavalla intensiteetti olisi saattanut kadota pahasti. Valkyrja on ulosannissaan hyvinkin maansa black metal -genreä mukaileva. Ainakin Infernossa tämä oli pelkästään plussaa. Valkyrja oli juuri sopivan väkivaltainen, vihainen ja julistava.
Ruotsalaisella black metalilla jatkettiin myös pääsalin puolella, kun Marduk pyyhki pölyt lavalta. Tältä bändiltä ei odottanutkaan muuta kuin parhautta, ja sitähän se ainakin ajoittain oli. Keikka täräytettiin käyntiin “Werwolfilta”, ja viimeisimmältä “Viktoria”-täyspitkältä kuultiin Infernossa ainakin nimikkobiisi. Oma tämän vuosituhannen suosikki-Marduk “Frontschwein” puolestaan jäi vain yhden biisin varaan. En tiedä, oliko keikalla erityisen paljon teknisiä vaikeuksia vai pelkästään Mortuusin turhaa käyskentelyä, koska lähes jokaisen biisin jälkeen pidettiin jonkinlaista luovaa taukoa. Tämä hiukan haittasi keikkaa kokonaisuutena, mutta on toisaalta myös varsin tuttua Mardukille. Nuo tauot kostautuivat ehkä keikan lopussa, koska yleisö ei huutanut bändiä takaisin lavalle. Kaikki ehkä ajattelivat, että tässä tuli taas pieni tuumaustauko ennen loppuräjähdystä, mutta sitten salin valot syttyivätkin ja Marduk oli poissa.
Mainos päättyy
Ruotsalaisten jälkeen John Deen kellarissa musisoi vielä Tulus. Hiukan ihmettelin, kuinka tämä bändi on sijoitettu pienemmälle lavalle – ja kas kummaa, eihän sinne taas mahtunutkaan. Joten tässä tuli taas itsellekin sopiva tauon paikka, jonka aikana piti jälleen kerran kiivetä kolmanteen kerrokseen ja lämpölamppujen alle terassille tutisemaan.
Lauantain pääbändin paikan otti Mayhem, vaikka itse olisin voinut asettaa etukäteen edellisen Mardukin tähän slottiin. Mutta ei kai äärimetallifestareita voi syyttää siitä, että illan viimeiseksi bändiksi sijoitetaan se yksi ja ainoa The True Mayhem? Itse asiassa ennakkoajatukseni pyyhkäistiin nopeasti pois, koska Mayhem tuli ja Mayhem voitti. Tämän bändin keikat ovat olleet mielestäni aina hyvin epätasaisia kokemuksia: välillä olen todistanut niin puuduttavan tylsiä esiintymisiä, että olen luikkinut kesken keikan pois, ja toisinaan tarjolla on ollut täyttä timanttia. Onneksi tällä kertaa luisuttiin ihan puolihuolimattomasti sinne timanttisen puolelle. Hellhammerin tuttu rumpupömpeli täytti rumpulavan, Necrobutcher paahtoi menemään tuttuun tyyliinsä ja Attila tylytti huppunsa uumenista Infernon hurjaan huutoon. Pirulliset kitarariffit täyttivät Rockefellerin koko tilan.
Mayhemin keikka oli jaettu ikään kuin kolmeen eri osaan: alkupuolella keskityttiin pääasiassa viimeisimmän “Daemon”-levyn biiseihin hyöstettynä muutamalla muulla 2000-luvun teoksella. Tämän (ja vaatteidenvaihdon) jälkeen pyyhkäistiin “De Mysteriis Dom Sathanas” -klassikon maailmaan, ja lopuksi kuultiin vielä muutama tätäkin vanhempi ralli. Kaiken kaikkiaan Mayhem tarjoili loistavan päätöksen illalle. Keikalla pystyi aistimaan hienon vuorovaikutuksen bändin ja yleisön välillä – enää minuakaan ei haitannut yhtään, että soittojärjestys lauantaina oli juuri tämä.
Sunnuntai 17.4.: Whoredom Rife ja Taake osoittivat, miksi Norja on black metalin päämaja
Viimeinen festaripäivä Oslossa sai jo askeleen vähän edellispäiviä hitaammaksi, mutta vilkaisu päivän aikatauluun toi kyllä puhtia tähän festarivieraaseen. Hiukan harmittelin sitä, että jotenkin mystisesti Isvindin Rock Inin keikka oli kadonnut festarin nettisivuille, mutta toisaalta se antoi pari lisätuntia aikaa puhallella edellispäivien festarointia pois. Rock Inissä olisi kyllä ollut Midgardsblotin järjestämät mjød-maistiaiset, joissa oli jaettu myös festarin tuotteita. Tuonne ei kuitenkaan tällä kertaa askel johtanut, vaikka paikan ohi raahustettiinkin.
Mainos päättyy
Rockefellerissä viimeisen festaripäivän päräytti käyntiin trondheimilainen Whoredom Rife, joka on tällä hetkellä yksi Norjan mielenkiintoisimpia bändejä. Tämän Terratur Possensionsin bändin sijoittaminen viimeisen festaripäivän avaajaksi oli hieno liike, sillä se sai vähän väsynyttäkin väkeä paikalle ihan mukavasti. Kylläpä bändi näyttikin, ettei festarille tultu nöyristelemään. Varsinkin vokalisti käskytti lavalta siihen tyyliin, että olin valmis antamaan toisen munuaiseni, jos olisi pyydetty. Tämä bändi sai jälleen uskomaan, että vanhojen jäärien lisäksi Norjasta nousee myös uusia loistavia black metal -yhtyeitä. Keikalla ei ollut yhtäkään heikkoa hetkeä, vaan koko setti oli täyttä paahtoa. Whoredom Rife nousi tämän myötä koko festarin parhaimmistoon!
Whoredom Rifen jälkeen piti saada hetken hengähdystauko, koska oli muutaman ei-niin-kiinnostavan bändin slotti. Niinpä kirmasimme seurueemme kanssa metallibaari Kniveniin turinoimaan yhden juoman ajaksi. Siinä ohi meni tämän vuoden Infernon ainoan suomalaisesiintyjän Oranssi Pazuzun keikka, mutta kuulimme kyllä ylisanoja tästä palattuamme festaripaikalle. Hienoa, että bändistä on tykätty.
Seuraavaksi laskeuduimmekin John Deen puolelle, jossa omaa mystistä settiään aloitteli islantilainen Nyrst. Islantilaisbändien nousu on viimeisten vuosien aikana ollut kyllä huumaavaa, ja Nyrst on yksi todiste tästä. Pari vuotta sitten debyyttilevynsä julkaissut ryhmä imaisi täysin mukaan johonkin täysin omanlaiseen tunnelmaan, joka tuntui olevan kuin kupla, jossa sai kellua ilman ulkomaailman häiriöitä. Tällainen fiilis tulee keikoilla harvoin, mutta nyt sen kohtasi. Hieno keikka, jonne kannatti suunnistaa ilman sen suurempia ennakko-odotuksia.
Tämän jälkeen päälavalle kirmannut Myrkskog ei oikein jaksanut innostaa, vaikka bändissä asennetta riittääkin. Paljon on vettä virrannut Norjan vuonoissa tämän bändin elinaikana, mutt tällä kertaa Myrkskog valitettavasti jäi vähän sivulauseeksi kokonaisuudessa.
Mainos päättyy
Mutta sitten laitettiin pitti pyörimään, kun Kreator saapui Rockefellerin lavalle sylkemään sanomaansa Infernon yleisölle. Kreatorin viesti ei voisi olla ajankohtaisempi! Tänä vuonna Infernossa ei juurikaan kuultu thrash-bändejä, joten tällä saksalaisporukalla oli kyllä paikkansa festarilla. Valitettavasti omaan korvaani tämä ei nyt istunut, ei sitten millään. Heti keikan alussa kuultiin tänä vuonna ilmestyvän levyn nimibiisi, ja kyllä se ihan Kreatorilta kuulosti. Jotain nyt kuitenkin jäi tästä julistuksesta uupumaan, vaikka Mille tuttuun tapaan lippuaan lavalla heiluttelikin. Ehkäpä jonkinlainen festariväsymys vaivasi vain itseäni, koska mosh pit keikan aikana oli aika valtaisa. Itse kuitenkin poistuin väljemmille vesille jo ennen keikan puoliväliä kuitenkin vähän salaa “Satan is Real” -viisua tapaillen.
Vielä kerran laskeuduimme vuoden 2022 Infernon aikana kellariin, kun siellä viimeisenä bändinä esiintyi Order, jonka jäsenistöstä löytyy esimerkiksi entisiä Mayhemin tyyppejä. Mitä minä oikein horisin festariväsymyksestä edellisen bändin kohdalla? Kaboom, se olikin kadonnut! Jos Anders Oddenin Cadaver sai ensimmäisenä festaripäivänä hymyn huulille, niin saman teki myös miehen toinen bändi. Täytyy kyllä sanoa, että Messiah (mm. ex-Mayhem) on tässä bändissä mies paikallaan. Hänen lavapreesensissä on juuri bändiin sopiva. Order tarjoili John Deen puolella hyvin intensiivisen keikan, jonka myötä se uhkaava väsymys oli täysin poissa.
Mutta eipä väsähdykseen annettu mahdollisuutta muutenkaan, koska koko Infernon päättäjäksi saatanan vuonna 2022 nousi itse Taake. Bändi nähtiin myös edellisessä järjestetyssä Infernossa vuonna 2019. Tänä vuonna se tuli paikkaamaan Amorphista, joka oli buukattu festarille viime vuodeksi. Festarin siirtyessä tähän vuoteen Amorphis ei voinut osallistua jenkkirundinsa takia. Ainakaan minua Taaken buukkaus festarin päättäjäksi ei luonnollisestikaan haitannut yhtään, päinvastoin.
Mr. Taake eli Hoest soittajapoikineen saapui lavalle kansanmusiikkikipaleen saattelemana. Keikka sylkäistiin suoraan käyntiin “Fra Vadested til Vaandesmed” -biisillä, ja siitä aina viimeisenä soineeseen “Nattestid ser Porten vid I” -kappaleeseen asti keikka oli yhtä murhaa. Tällaista on ja pitää olla sen kuuluisan “true Norwegian black metalin”, sanon minä! Vaikka keikan puolivälissä Hoestin mikki alkoi temppuilla ja sanoutui irti kesken biisin, ei tämä menoa hidastanut. Hoest nappasi taustalaulajan mikin ja suoriutui sen avulla loppukeikan. Taaken Inferno-veto keskittyi biisien osalta pääasiassa kolmeen viimeisimpään levyyn höystäen niitä parilla vanhemmalla rallilla. Kyllä tällainenkin valinta ainakin minulle kelpasi tällä kertaa. Tietenkin keikalla kuultiin myös “Myr” ja sen kuuluisa banjosoolo aivan loppumetreillä. Festarin päätösbändin keikka jäi mielestäni aivan liian lyhyeksi – Taakella oli selvästi lyhyempi soittoaika kuin muiden iltojen viimeisellä bändillä. Yhtäkkiä viimeinen sointu päästettiin ilmoille, Hoest toivotti Infernolle hyvää pääsiäistä ja hyvää yötä. Sitten koko festari oli ohitse. Millainen lopetus!
Mainos päättyy
Kokonaisuudessaan Inferno Metal Festival lunasti jälleen lupauksensa. Parin vuoden ruttotauon jälkeen se tuli takaisin täydellä rytinällä! Kolme loppuunmyytyä festaripäivää – ja tuskinpa torstaikaan siitä kauas jäi – todistivat, että tätä oli odotettu. Tällä kertaa väkipaljouskaan ei ollut niin ahdistava kuin aikaisemmin. Odotetusti miinuksena on todettava ainoastaan John Dee, jonne luonnollisestikaan ei saada mitenkään tungettua sitä väkimäärää, joka Rockefellerin puolelle mahtuu. Ehkäpä joittenkin bändien sijoittamista päälavalle olisi voinut miettiä. Mutta kyllä tämän vuoden Inferno kuitenkin sai taas tuumailemaan, että josko kerran vielä ensi vuonna viettäisi pääsiäisensä Oslossa ja Infernossa.
Lue myös raportin ensimmäinen osa.