Hypocrisy – End Of Disclosure
Neljän vuoden tauon jälkeen on käsillä taas uutta tuotantoa bändiltä, joka tuskin sen suuremmin esittelyjä kaipaa, koska sen yli 20-vuotinen ura puhuu puolestaan. Eli silmäpussit venähtävät taas, kun Hypocrisylta ilmestyy 22. maaliskuuta ”End Of Disclosure” nimeä kantava teos.
Itselläni Hypocrisyn ”Arrival” (2004) ja erityisesti ”Virus” (2005) ovat pyörineet soittimessa kestokuuntelussa, kun taas viimeisin ”A Taste of Extreme Divinity” on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. Uuden levyn kuunteluun saatuani se ei heti vakuuttanut, vaan ensin tuntui, että Tägtgreniltä olisi ajoittain mennyt Painit ja Hypocrisyt vähän sekaisin – mutta seuraavilla kuunteluilla uutuuskin alkoi aueta. Bändi ei siis päästä kuulijaansa kaikista helpoimmalla, mikä on positiivista, mutta kiireisen musiikinkuluttajan kohdalla se saattaa kääntyä itseään vastaan.
”End Of Disclosure” pyörähtää käyntiin levyn nimikkobiisillä, josta on jo ehditty julkaista videokin. Ensikuuntelussa tämä biisi hiukan epäilytti, se kun kuulosti jotenkin niin ”kevyeltä”. Kuuntelukertojen lisääntyessä aloin itse asiassa pitää biisistä melko kovasti. Tägtgren kähisee siinä tuttuun tyyliinsä kitaroiden louhiessa biisiä eteenpäin. Kyllähän tässä tuttua, vihaista meininkiä on, ja biisi toimii loppujen lopuksi hienona levyn avaajana. Myös kolmantena kuultava ”The Eye” painii samassa sarjassa aloittajan kanssa – ja jotenkin ihmeellisesti löydän siitä yhteneväisyyksiä Saksan thrash metal klassikko Kreatorin kanssa!
Mainos päättyy
Levyn avauksen jälkeen kuultava ”Tales of Thy Spineless” vie tempoa huomattavasti alkua vauhdikkaammaksi, ja viimeistään tässä vaiheessa levy lähtee koukuttamaan täysillä. Kakkosbiisissä on kuultavissa sitä toimintaa, jota bändiltä osasi odottaakin. Samanlaista vauhtia ja vaihtelevuutta piisaa myös ”United We Fall” -biisissä, joka nousee yhdeksi suosikikseni levyltä. Levyn loppupuolelta löytyy vielä yksi levyn nopeampaa päätä edustava ”When Death Calls” – ja siinähän lätyn kärkikolmikko onkin.
Levyn puolenvälin jälkeen kuultava ”Hell Is Where I Stay” puolestaan on tempoltaan hiukan muuta tuotantoa rauhallisempi, mutta soundeiltaan hyvin raskas välipala ennen loppulevyn rykäisyä. Tässä ollaan raskaamman death metallin alueella, ja kyllä se puoli tällä bändillä toimii. Samoilla linjoilla kulkee myös seuraava ”Soldier of Fortune”, jossa melodisuus ja raskaus paiskaavat loistokkaasti kättä. Levyn päättävä ”Return” puolestaan sulkee selkeästi kehän ja palaa Hypocrisyn varhaisemman tuotannon maailmaan. Hieno lopetus hienolle levylle!
Rakenteeltaankin tämä julkaisu on monipuolinen olematta kuitenkaan sekava. Biisit ovat keskenään sopivan erilaisia hyppimättä liikaa tyylistä toiseen. Hiukan rauhallisempien biisien ja nopeitten rykäisyjen vuorottelu antaa hyvin särmää kokonaisuudelle. Kerrankin tuntuu, että biisien järjestystäkin on kunnolla mietitty. Soundimaailmahan Hypocrisylla on aina ollut kohdallaan, eikä siltä osastolta todellakaan löydä mitään valittamisen aihetta nytkään.
Mainos päättyy
Hypocrisyn uusin on taas yksi hieno taidonnäyte Peter Tägtgreniltä, mutta ei se aivan vielä yllä klassikkolistalle. Toistaiseksi kuitenkin ”Virus” pysyy suosikkinani bändiltä, mutta eihän sitä tiedä, mitä aika vielä tekee tälle ”End of Disclosure” -julkaisulle.
8½/10
Kappalelista:
1. End Of Disclosure
2. Tales Of Thy Spineless
3. The Eye
4. United We Fall
5. 44 Double Zero
6. Hell Is Where I Stay
7. Soldier Of Fortune
8. When Death Calls
9. The Return
Kirjoittanut: Rudi Peltonen
