Ihan hyvä albumi, jos unohtaa kuuntelevansa Fallujahia: arviossa ”Undying Light”

Tekninen death metal ja progressiivinen metalli ovat siitä vaarallisia genrejä, että ne toisinaan ajavat yhtyeitä tavoittelemaan tiettyä ideaalia enemmän kuin tyylillistä koherenssia ja toimivia kappaleita. Erityisesti kun death metaliin lähdetään yhdistelemään progressiivisia elementtejä, on lopputuloksena usein jotain, joka saattaa tuntua progression vastakohdalta, regressiolta. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Obscura, Rivers Of Nihil, Ne Obliviscaris ja Alkaloid ovat hyviä esimerkkejä bändeistä, jotka ovat onnistuneet luomaan itsensä kuuloista extrememetallia progressiivisilla elementeillä.

Yksi hyvä esimerkki on myös vuonna 2007 perustettu kalifornialainen Fallujah. Bändi on alkutuotantonsa deathcoresta kehittynyt kohti hienostuneempaa death metalin muotoa, jossa bändi hyödyntää taivaita kurottelevia kitaralinjoja, massiivisia äänivalleja ja täysin omanlaistaan eteeristä tunnelmaa, jota höystetään matalalta muristuilla vokaaleilla. Bändi vangitsi huomioni vuonna 2014 kun ”The Flesh Prevails” julkaistiin, jonka jälkeen olen innoissani seurannut yhtyeen uran kehittymistä. Vuonna 2016 julkaistu ”Dreamless” on ylistetty albumi, joka sementoi bändin ominaissoundin ja tyylin, jolle ei ollut varsinaisesti yhtä suoraa vertailukohtaa.

Onko yhtyeen uudesta ”Undying Light” – albumista bändin voittokulun jatkajaksi? Jo ensimmäisten singlelohkaisujen kohdalla yhtye kohtasi massiivista kritiikkiä faneiltaan. On hyvin selvää, että Fallujahin soundi on muuttunut radikaalisti aiempaan verrattuna. Suurin ja näkyvin muutos piilee miehistönvaihdoksissa. Ensinnäkin bändin pitkäaikainen solisti Alex Hoffmann poistui yhtyeestä vuonna 2017, ja hänen korvaajakseen astui Antonio Palermo. Kahden vokalistin laulutyylit eroavat huomattavasti toisistaan. Levyn ensimmäisellä singlellä, ”Ultravioletilla”, Palermo antaa oivan tyylinäytteen. Siinä missä Hoffmannin laulutyyli oli enemmän matalaa murinaa, hyödyntää Palermo enemmän hardcore-tyylistä ulosantia ja fry screameja.

Toinen selvä muutos on kakkoskitaristi Brian Jamesin poistuminen bändistä. Valtava osa Fallujahin soundia on aina ollut dynaamisen kitaraduon yhteispeli, jossa valtaisat avoimet kitarasoinnut muodostavat tuhdin äänimassan, jota vasten elämää suuremmat kitaraleadit nojaavat. Muutos on kuultavissa hyvin albumin kappaleissa. Kitarasovitukset ovat huomattavasti yksinkertaisemmat kuin aiemmin, eikä niissä ole kuultavissa samalla tavalla vuoropeliä kuin ennen. Vaikka esimerkiksi ”Last Lightissa” on läsnä suureellisia kitaramassoja, ei niistä lopulta löydy varsinaisesti karaktääriä tai esiin puskevia kitaralinjoja, jotka toisivat kontrastia valtavien sointujen jauhamiseen. Toisaalta esimerkiksi kappale ”The Ocean Above” toimii juuri sen puolesta, että tiheäksi punotut kitaravallit luovat toistuvuudellaan tiettyä hypnoottisuutta.

Niille, jotka pelkäsivät bändin pehmentävän soundiaan, on luvassa helpotus. Tältä levyltä löytyy kosolti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kappaleet, kuten ”Glass House”, ”Last Light” ja ”Ultraviolet”, ovat itsessään jo raskaita tuhtien kitaroidensa ja blast beatiensa puolesta, mutta ”Sanctuary” ja ”Eyes Like The Sun” sisältävät vielä enemmän kipakkaa rypistelyä. Palermon huudot sopivat todella hyvin nopeampien death metal -riffittelyjen päälle osana intensiteettiä luoden epätoivoista tunnelmaa pitkin albumia.

Muusikot osaavat luonnollisesti hommansa, mikä on todistettu jo aiemmilla levyillä. Miehistönvaihdoksien myötä yhtye tuntuu kuitenkin hieman terästäneen chopsejaan entisestään. Rumpali Andrew Baird on paikoitellen suorastaan tulessa takoen toinen toistaan mielenkiintoisempia rumpukuvioita, nopeita kaahauksia ja groovaavia komppeja. Ainoaksi kitaristiksi levylle jäänyt Scott Carstairs pyrkii kompensoimaan puuttuvaa kakkoskitaristia yhdistelemällä kitaralinjoissaan komppikitaran ja soolokitaran roolia. Carstairsin soittamat suureleiset soinnut muodostavat itsessään tarkasti toisiinsa punoutuneita melodialinjoja, joiden lomaan mies toisinaan myös soittaa yksittäisiä itsenäisiä melodioita ja soolonpätkiä.

Levyltä löytyy lopulta muutama selkeä ongelma. Sillä ei esimerkiksi ole kovin helposti mieleen jääviä kappaleita, jotka jäisivät kokonaisuudesta kuulijan käteen. ”Last Lightin” suvanto-osuuden eeppinen kitaramelodia on yksi poikkeus, kuin myös singleinä (kenties juuri siksi) julkaistut ”Ultraviolet” ja ”Dopamine”. Kokonaisuutena kuunneltuna levy kyllä toimii, muttei kuitenkaan samalla tavalla kuin yhtyeen aiemmat tuotokset. Albumi olisi minkä tahansa yhtyeen kohdalla ihan toimiva ja ”meh”-reaktion aikaansaava julkaisu, mutta Fallujahin kaltaisen yhtyeen mittapuulla se on lopulta pienoinen pettymys. Bändin omaleimaista, eteeristä ja tunteisiin vetoavaa laulunkirjoitusta ja soundia tulee kovasti ikävä. On kuitenkin syytä muistaa, että uuden laulajan ja pienentyneen kitarasektion myötä bändin on yritettävä löytää itsensä uudestaan. ”Undying Lightilla” se ei vielä ole valitettavasti onnistunut siinä.

6½/10

Kappalelista:

  1. Glass House
  2. Last Light
  3. Ultraviolet
  4. Dopamine
  5. The Ocean Above
  6. Hollow
  7. Sanctuary
  8. Eyes Like The Sun
  9. Distant And Cold
  10. Departure

Kommentoi julkaisua