Immolation on yksi synkän, tunnelmallisen death metalin kantaisukki, joka on operoinut jo yli neljännesvuosisadan hioen tyyliään koko ajan täydellisemmäksi. Tämän hiomisen seurauksena yhtyeen tulta hönkivä, äärimmäisen synkkä ja laavaryöpsäyksiä sylkevä kolkon aggressiivinen äänimaailma on äärimmäisen viehättävä kokemus tärykalvoille. Mieleen tulevat sellaiset muut tunnelmallisen death metalin nimet kuin Gorguts, Ulcerate ja Mitochondrion. Immolation onnistuu kuitenkin olemaan näistä kaikista pelottavin. Kantaisä on yhä voimissaan – oppipojat juoskoot karkuun.

Yhtyeen suunnaton tankin lailla eteenpäin vyöryvä voima onkin ensimmäinen levystä tuleva mielikuva. Äänimaailma on erittäin rouhea, täyteläinen ja bassopainotteinen, mikä juuri luo mielikuvaa vääjäämättömästi lähestyvästä tuomionpäivän terminaattorista. Vokalistin kurkkukurina on erittäin matalaa ja maskuliinista paholaismaista röyhtäilyä, kitarasoolot itkevät kohtalon kauheutta ja rummut pasauttelevat kuolonarmeijalle tempoa. Soundit eivät täyteläisyydestään huolimatta kuitenkaan ole vanhan koulun mukaan rosoisia, vaan yhtye on löytänyt sopivan välimaaston kliinisen ja likaisen väliltä soundissaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nopeatempoiset kohdat ovat oikeasti hyökkääviä murean soundin ja snarepiiskauksen myötä, ja niiden suhde keskitempoisiin hetkiin on tasapainotettu oivallisesti. Kitarasoolot on tehty erinomaisella maulla todella moninaisesti, mutta silti yhtyen tyylin ehdoilla. Hitaammissa kohdissa rummut täydentävät äänimaailmaa ihailtavan monipuolisesti, ja yhtye kuulostaakin paljon massiivisemmalta, kuin instrumenttien määrä antaisi olettaa. Kaikki on tyylin ja instrumentaalien yhteistyön osalta tiukasti paikallaan.

”Atonement” kuulostaa toisaalta samalta kuin kourallinen Immolationin aikaisempia levyjä. Yhtyehän on veivannut tätä tyyliä vähintään 15 vuotta todella usean lätyn ajan, mikä voi tuntua puuduttavalta. Kuitenkaan toisaalta kukaan muu ei maalaile yhtä vakuuttavia tuomiopäivän maisemamaalauksia death metalin saralla. Kehitysideana yhtyeen tyyliä kyllä voisi venyttää myös ambient-vaikutteiseen suuntaan, vaikka bändi ei selkeästi omaa pyöräänsä haluakaan uudelleen keksiä.

Kritiikkinä voidaan todeta, että pumppu olisi myös voinut kokeilla ajoittain hieman verkkaisempaa tunnelman rakentamista ja kasvattelua, jolloin jännite olisi ehtinyt kasvaa vain rauetakseen erilaisiin herkkukliimakseihin. Nyt levyltä on vaikea erottaa huippukohtia. Maukkaista hetkistä mainittakoon ”Destructive Currents”, joka kuulostaa kiemurtelevan luonnottomalta pinchausriffeineen. Tätä seuraava ”Lower” iskee levyn kovimman moshausriffin pöytään heti kättelyssä. Silti biisit ovat yleisesti ottaen kovin tasalaatuisia ja -tahtisia. Tämän vuoksi ei myöskään tunnu siltä, että levy aukeaa kovin nopeasti, vaan biisien monet nyanssit jäävät helposti suuren tasaisuuden massan alle piiloon.

Immolation on taas näyttänyt niin kovan etappipaalun, että aloittelijoita hirvittää. Yhtyeen soundimaailma on pirullisen synkkä ja armottoman kurmottava. Huippuhetket levyltä puuttuvat, mutta sen kanssa voi hyvin elää. Kantaisä on voimissaan ja vihainen. Joskus tällaisia levyjä kuunnellessaan melkein tuntee paholaisen kuiskailemassa kammottavuuksia niskan takana.

8+/10

Kappalelista:

1. The Distorting Light
2. When the Jackals Come
3. Fostering the Divide
4. Rise the Heretics
5. Thrown to the Fire
6. Destructive Currents
7. Lower
8. Atonement
9. Above All
10. The Power of Gods
11. Epiphany
12. Immolation [bonus track]

Immolation Facebookissa

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy