Ilon purskahduksia ja pieniä pettymyksiä vuoden 2018 Infernossa, osa II

Pääsiäisenä nokka osoitti jälleen kerran tiukasti kohti Osloa ja Inferno Metal Festivalia, joka saavutti tänä vuonna jo täysi-ikäisyyden. Luvassa oli neljän päivän verran niin metallin klassikoita kuin uudempiakin tulokkaita loppuunmyydyllä festariareenalla Rockefellerissä ja John Deessä. Raportin ensimmäisen osan voit lukea tästä, mutta mitä tapahtuikaan kahtena viimeisenä festaripäivänä?

Lauantai 31.3.2018 – kun kirjoittaja leikkii turistia, valokuvaaja hyppii pöydällä

Lauantain tarjonta ei etukäteen innostanut niin paljon kuin muiden päivien, joten päätimme viettää aktiivipäivää Oslon kävelykierroksella. Matkaan pääseminen vain tuntui kestävän turhan pitkään, koska asunnollakin aika kului niin rattoisasti. Kun vihdoin saiimme dynaamiset diskovartalomme liikkeelle, aikaa tuli erityisesti vietettyä Neseblod Recordsin levykaupassa, joka nykyään sijaitsee samassa paikassa kuin 1990-luvun alussa Euronymouksen Helvete. Paikkaa voisi luonnehtia black metal -museoksi, jonka kellarissa varmasti jokainen paikalle päässyt on kuvauttanut itsensä sen kuuluisan seinäkirjoituksen edessä. Onhan tämä nyt pyhiinvaellusmatka, joka Oslossa on tehtävä!

Kirjoittaja resusi festareitten sijasta ympäri kaupunkia, mutta onneksi valokuvaajamme pääsi festaripaikalle jo hyvissä ajoin, joten päästetään Jani ääneen:

Vieläkin hieman fiiliksissä edellisen päivän Originin keikasta aloin odottaa innolla ja mielenkiinnolla illan karkeloita. Onneksi satuin tarkistamaan aikataulut, koska koko päivän aikataulut olivat tuntia aikaisemmat kuin muina päivinä. Paikan päällä sain kuulla, että Satyricon oli halunnut aloitusajan jostain syystä aiemmaksi. Tiedä sitten, johtuiko tämä 90-minuuttisesta esitysajasta vai kiireestä kotiin, mutta ei se ainakaan haitannut. Mutta ei muuta kuin tennarit jalkaan ja kameran kanssa katsomaan, millainen ensimmäinen esiintyjä Nordjevel on.  Paikalle päästyäni huomasin ulkopuolella parkissa seisovan tehostemiesten pakettiauton, mistä arvasin, että tänään sattuu ja tapahtuu. Järjestysesimies yllätti minut kertoessaan, että ei kärry ollut paikalla Satyriconin vaan juuri aloittelevan Nordjevelin takia. Miehet olivat tilanneet koko keikan ajaksi paukkuja, pyroja ja ties mitä rekvisiittaa ilostuttamaan katsojia. Valitettavasti jokaisen biisin aikana piti olla efektejä, mutta ihan nappiin se ei kuitenkaan mennyt. HIeman tekniikasta tietävänä huomasin, että pyrojen ampujalla oli “konehuone täynnä käsiä”.  Kundien esitys itsessään jäi vähän tasapaksuksi visuaalisuudesta huolimatta.

Pari päivää kerrosten väliä ravattuani ja John Deen ahtaassa keikkapaikassa koluttuani alkoi tuota kellaria kohtaan puskea pientä allergiaa. Paikka vetää 400 henkeä, kun yläkerran Rockefellerin vetoisuus on 1 350 vierasta. Helpolla laskutoimituksella saa sen lopputuloksen, että jos katsoja päättää yläkerran kaljahanan ja röökitauon sijaan painella alakertaan, niin ahdastahan siellä tulee. Näin monen esiintyjän kohdalla pääsi käymäänkin. Onneksi järjestysmiehet hieman jarruttivat väen ahtautumista rajoittamalla liikkumista kerrosten välillä. Jätinkin siis katsastamatta bändikilpailun kautta soittamaan päässeen Necronauticalin ja siirryin kattoterassin grilliruokien ääreen.  Kupu ravittuna siirryin tämän jälkeen tyytyväisin mielin päälavalle katsomaan, millainen pumppu Krakow on.  Tätä kirjoittaessani olen yrittänyt muistella, millainen tuo bändi oli.  Mutta mitään ei jäänyt mieleen. Ottamani kuvat todistavat, että olin paikalla. (toim. huom. Herra Valokuvaaja on nähnyt bändin kerran aiemminkin, nimittäin vuoden 2016 Blastfestissä. Ei jäänyt vissiin mieleen sieltäkään.)

Näiden muutaman nähdyn artistin jälkeen alkoi epätoivo vallata mieltä: Tällaistako koko päivä tulee olemaan?  Krakow’n jälkeen alakerrassa alkoi Sinistro-niminen bändi valmistautua esitykseensä. Raahasin kamerakamat sinne toivoen, että nyt olisi jo jotain parempaa tarjolla. Valojen syttyessä lavalla olikin naislaulaja. Harvinaista näille festareille! Aluksi tuli tunne, että mitähän helvetin nykytaidetta tuli tultua katsomaan. Mimmi vääntelehti lavalla kohtalaisen erikoisen näköisesti, mutta jotenkin koko homma toimi. Musiikki oli rauhallista post metal -vetoa, josta jäi itselle hyvä fiilis.

Toivo alkoi taas nousta, joten päälavalle tsekkaamaan Memoriamia. Kaikesta kuvausjonossa kuullusta aivopesusta huolimatta pidin yhtyeestä kovasti. Bändi ei ole ollut kovin kauan kasassa, mutta kyllä lavalla olo onnistui kundeilta hyvin. Eikä ihme. Bolt Throwerin entinen laulaja Karl Willets siellä mikin varressa heilui ja muutenkin ikähaitari oli pikkupojista kaukana.
Rudi: Memoriamin missaaminen harmittaa oikeastaan lauantain osalta kaikista eniten, koska hehkuttavia kommentteja bändistä kuulin kaikilta sen todistaneilta. Kyllähän itsekin olisin mielelläni tuon Bolt Thrower -johdannaisen nähnyt, mutta taisin olla samalla hetkellä uppoutuneena kulman takana Taake-johdannaisiin keskusteluihin, joista minua ei ihan helpolla irti saa.

Kerrosten välinen ravaaminen jatkui ja seuraavana päälavalla soittava Ihsahn oli jo sen verran voimakkaasti mielessä, että John Deen Vanhelgd oli nopeasti katsottu. Sen soitto oli omaan korvaan jotenkin turhan tasapaksua perus- death metalia, jota olisi ehkä pitänyt kuunnella kauemmin, mutta nyt toive antaa Ihsahnille uusi mahdollisuus oli päällimmäisenä mielessä. Vuoden 2013 Tuskan ja sitä kautta Spotify-listan kautta löysin bändin ensimmäisen kerran. Vuonna 2016 Bergenissä Blastfest-festareilla keikka oli suoraan sanottuna aivan paska. Tämän jälkeen jäi fiilis, että Ihsahn on parempi levyllä kuin livenä. Infernon keikan alussa Rockefeller ei ollut niin täyteen ahdettu kuin Emperorin aikaan. Eli yleisönkin kanta oli nähtävästi selvä. Keikka lähti käyntiin, ja koko vajaan tunnin ajan yleisö jammasi mukana. Ei keikka aivan epäonnistunut tällä kertaa ollut, mutta jokin tuossa koulubändimäisessä esityksessä vaikutti siihen, että en siitä vieläkään pitänyt.

Ihsahnin lopetellessa alakerrassa Ahab oli aloittanut jo oman keikkansa. Jälkikäteen kuulin todella monen kehuvan bändiä, joten hieman jäi kaivelemaan se, etten raahautunut sitä katsomaan. Olin aika valmis tuossa vaiheessa jo lähtemään hotellille, mutta pakkohan Satyricon oli nähdä. Lavan edessä sitä kameran läpi tuijottaessani ja vielä yleisön seassa muutaman biisin kuunnellessani jäin hieman ihmettelemään, missä se paljon kehuttu Satyricon on. Ei Satyriconilta tänään lähtenyt, joten tyyny 1– Satyricon 0.  Rudi voi vielä kertoa oman näkemyksensä:

Oslon kävelykierroksen ja italialaisherkkujen jälkeen istahdimme todellakin ”hetkeksi” Rockefellerin nurkan takaa löytyvään Kniven-baariin. Tuo hetki venähtikin sitten ihan huomaamatta melko pitkäksi, koska uppouduin Taake-viritteiseen keskusteluun muutaman norjalaisen kanssa. Ja siitä bändistähän juttua yleensä riittää! Lisäksi Knivenissä vietettyihin tunteihin kuului mm. saatekirjeen kirjoittamista Fenrizille, jolle saimme toimitettua yhden seurueemme jäsenen OvDeth-bändin ensisinkun kuunneltavaksi. Vakaa aikomus oli alun perin ehtiä Memoriamin keikalle, mutta toisinhan siinä kävi. Pääsin lopulta festaripaikalle vasta Ihsahnin jo lopetellassa settiään. Viimeiset kolme biisiä kuulostivat ihan osuvilta, ja porukka näytti tykkäävän meiningeistä.

Alakerrassa saksalainen Ahab vavisutti John Deen seinien rappauksia. En ole suuri doomin ystävä, mutta tämä bändi saa jotenkin puntit tutisemaan omalla meiningillään – hyvällä tavalla. Erityisesti vokalistin ulosanti on jotain järjettömän komeaa kuunneltavaa ja kitaratkin möyrivät niin alhaalta, ettei voi kuin ihastella. Näin kävi myös Infernossa. Vaikka välillä hidastelu kävi haukottelemaan, bändi jotenkin naulasi minutkin paikalleni. Se lienee aina hyvä merkki.

Olen kuvaajamme kanssa tällä kertaa valitettavan samaa mieltä siitä, että koko festarin kovimmasta pettymyksestä vastasi Satyricon, jonka takia oikeastaan lauantaina edes tulin festareille asti. Ja nyt puhutaan yhtyeestä, jonka keikoilla olen kiertänyt ympäri Eurooppaa. Lähtökohdat olisivat olleet varsin antoisat: Euroopan-kiertueen päätöskeikka ja loppuunmyyty kotiareena. Miten bändi onnistuikin olemaan niin väsynyt? Keikkasetti noudatteli kiertueen muidenkin keikkojen kaavaa, mutta kaikki into tuntui keikasta puuttuvan. Jonkinlainen väsymys bändistä loisti, mikä tietenkin harmitti. Esimerkiksi tiistaina Tampereella bändi oli selkeästi paremmassa iskussa. Biisit kyllä olivat hyviä, mutta tunnetta tästä ei löytänyt oikein millään. ”Mother Northin” soitua en jäänyt edes kuuntelemaan encoreita vaan siirryin jo lepuuttelemaan jalkoja. En minä tämän keikan takia Satyriconia tule hylkäämään, mutta homman olisi Infernossa voinut hoitaa paljon paremminkin.

Sunnuntai 1.4.2018 – pääpäivä!

Kun aprillipäivän aamuna kömmin ylös kammiostani, yritti kaveri muina miehinä jekuttaa minua sanomalla, että Infernon sivuilla oli sanottu Taaken soittavan tänään festarilla. Hetken jo luulin, mutta sitten aprillaajan pokka ei pitänyt. Mutta eipä tuo juuri haitannut, koska luvassa oli muitakin itselleni erittäin mieluisia esiintyjiä. Tänä vuonna Infernoa vietettiin ensimmäistä kertaa vielä sunnuntainakin, mutta se ei todellakaan ollut mikään väsynyt jämäpäivä! Sinällään päivä oli itselleni mielenkiintoinen, että ensimmäiset ja viimeinen bändi kiinnostivat, mutta välissä oli monta sellaista, jotka saivat askeleet johtamaan Leiligheteniin.

Viimeisen festari-illan avasi puoli kuudelta oslolainen Djevel, jolta on juuri ilmestymässä (vai jopa jo ilmestynyt) uusi ”Blant Svarte Graner” -levy, josta en ennen keikkaa ollut kuullut valitettavasti sointuakaan. Mutta aikaisempien levyjen perusteella osasin odottaa jotakin äärettömän hienoa! Mannevond on siirtynyt nyt livenä bassosta pelkästään vokaaleihin. Kitaristi T. Ciekalsin ja rumpalina toimivan eräänkin Faustin lisäksi keikalla oli siis live-basisti, joten vokalisti sai keskittyä täysillä rääkymiseen ja uhoamiseen. Sen hän tekikin kunniakkaasti! Ja kyllähän minä Djevelistä pidin – pidin oikein kovasti! Bändi on itselleni sen verran harvinaista herkkua, että en voinut kuin antaa niskan nykiä koko keikan ajan lavan reunalla. Mitään suurta ja ihmeellistä rekvisiittaa keikalla ei ollut, mutta ei sellaista tarvittukaan, kun täydellisyyttä hipova musiikki ja sopivasti pimeyttä kumartava meininki puhui puolestaan. Djevel oli minulle yksi tämän vuoden Infernon odotetuimmista akteista, eikä minun tarvinnut odotuksissani pettyä. Jos vain tämä bändi on mahdollista joskus nähdä livenä, suosittelen menemään paikalle. Ainakin itse aion niin jatkossakin tehdä.

Tsjuder jatkoi samalla hienolla linjalla, ja erityisen hienolta kuulosti loppukeikasta vedetty muutaman biisin mittainen Bathory-osuus, jossa mukana lavalla nähtiin ja kuultiin myös Bathoryn alkuperäinen basisti Frederick Melander. Mutta ei pidä myöskään väheksyä keikan alkuosaa. Edelliseltä ”Antiliv”-levyltä kuultiin keikalla muutama biisi, joiden lisäksi hymyn huulille sai esimerkiksi keikan alussa esitetty ”Kill for Satan” -ralli. Vokalisti-basisti Nagin esiintyminen on aina sopivan tiukkaa ja vihaisen julistavaa, mikä tuo musiikkiin vielä lisäefekteja. Kolmen vartin keikkaan ei mahtunut kuin puolenkymmentä Tsjuderin omaa biisiä sekä kolme tai neljä Bathory-coveria. ”Sacrificen” kaikuessa saliin sitä vain toivoi, että tämä jatkuisi vielä kauan! Löytyipä siinä loppukeikasta edellisen yhtyeen vokalistikin yleisön seasta diggailemasta menoa.

Bathoryn kaiun myötä oli jälleen aika siirtyä kellarin puolelle, jossa saatiin kuulla islantilaisia sulosointuja. Naðra on julkaissut vasta yhden levyn, mutta keikkakokemusta sillä on jonkin verran selvästikin kertynyt. Ainakin Infernon alakerran keikka oli hienoa kuunneltavaa ja katseltavaa. Vokalisti Ö on hieno keulakuva, mutta eivät muutkaan soittajat mitenkään hänen pimentoonsa jääneet. Tykkäsin kovasti, vaikka unohdan tätä bändiä aina levyltä kuunnella! Yhtye ihastutti jo viime vuonna Turussa, ja samaa ihastumisen tunnetta koin myös tämän vuoden Infernossa.

Tämän jälkeen pidettiinkin pakollinen tauko bändeistä yläkerran baarin puolella istuskellen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun dj. Bokn’e BruseTruse (mm. Trollfest) otti dj-vuoron Silenozilta (Dimmu Borgir), muuttui meininki melkoisen riehakkaaksi. Mikä show-mies meillä olikaan paikalla! Yksikään Leilighetenissä oleva tyyppi ei voinut olla hymyilemättä, kun tämä heppu heilui hawaijipaita päällään milloin mitäkin kolistinta soitellen. Baarissa kuultiin lähinnä kahta bändiä – Meshuggahia ja Totoa – ja tulipahan niiden aikana todistettua, kuinka yksi jos toinenkin Norja-skenen tyyppi hoilasi ja jorasi ”Hold the Linea”. Baarivieraatkaan eivät saaneet jäädä paikalleen, niin intensiivisesti dj. veti porukkaa mukaan joraamaan ja letkajenkkaamaan. Niinpä siinä vilahtivat Napalm Deathit, Electric Wizardit, Schammaschit ja Gravet ohitse. Sen verran vilkaisin ”Napukoita”, että totesin, etten bändiä enää jaksa seurata. Se ei oikein tarjoa mitään uutta. Electric Wizardin taustavideot puolestaan olivat olleet vähintäänkin hämmentäviä ja vieneet huomion aika kauas pois bändistä.

Koko festarin päättäjäksi oli valikoitunut Carpathian Forest – eikä turhaan. Alkukeikka oli vielä pientä hapuilua, mutta muutaman biisin jälkeen soundit ja meno saatiin kohdilleen – sitten lähti ihan täysillä! Siinähän piti vielä viimeisinä festarihetkinä suihkaista eturiviin bändiä diggailemaan. Nihilistiset biisit raikuivat Rockefelleriin aivan täysillä, ja saatiinpa siellä kuulla jopa Turbonegro-cover ”All My Friends Are Dead”. Bändin hiljaiselo lienee päättynyt, ja keikalla kuultiin myös uusi ”Likeim”-biisi, joka kuulosti vallan mainiolta rallilta. Tässä oli aivan loistava lopetus festarille, kiitos Nattefrost ja kumppanit!

Jälleen kerran täytyy sanoa, miten hienoa on, kun koko kaupunki elää festarihengessä mukana. Joka paikassa festarivieraat toivotetaan tervetulleiksi. Festaripaikalla hommat pääasiassa toimivat, vaikka John Deen puolelle luonnollisesti joutuu välillä jonottelemaan sen vetäessä väkeä vain kolmasosan Rockefellerin määrästä. Tänä vuonna porukkaa oli selkeästi enemmän muihin vuosiin verrattuna, mutta siitä huolimatta jopa täpötäydeltä näyttävässä salissa Emperorin aikana pystyi liikkumaan ilman suunnatonta ahdistusta. Hienoa oli myös viime vuonna poissaololla loistaneen ruokatarjoilun paluu kattoterassille. Festaripaikasta pääsee halutessaan myös kesken illan käväisemään toisaalla, mutta kannattaa varoa liiallista nestetankkausta – sen sai kokea yksi henkilö festariseurueestamme ensimmäisenä iltana.

Kiitos Infernon järjestäjätaholle! Kiitos hienolle yleisölle, hyville bändeille ja kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka tekivät tämän(kin)vuotisesta Infernosta hienon kokemuksen! Inferno Metal Festival 2019 – lupaamme jälleen olla paikalla.

Inferno Metal Festival

Teksti: Rudi Peltonen ja Jani Kormu
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy – katso myös kuvagalleria Infernosta