”Itse tehdyillä demoilla maailmanmaineeseen” – Klassikkoarvostelussa Nine Inch Nailsin 30 vuotta täyttävä debyyttialbumi ”Pretty Hate Machine”

Yhdysvaltojen Clevelandista ponnistavan industrial rock -yhtye Nine Inch Nailsin debyyttialbumi ”Pretty Hate Machine” julkaistiin 20. lokakuuta vuonna 1989. Vaihtoehtomusiikin merkkipaalu sai sysäyksen syntymälleen käytännössä puolivahingossa yhdysvaltalaisen elektro- ja industrial rock -muusikko Trent Reznorin kokeellisena sooloprojektina. Vuonna 1988 Reznor työskenteli studioapulaisena ja huoltomiehenä Clevelandin Right Track -äänistudiolla, jossa hän hyödynsi mahdollisuutta demottaa tekemiään kappaleita päivittäisten töidensä ohessa. Reznor työskenteli musiikkinsa parissa yöaikaan, jolloin studiolaitteistolla ei ollut muuta käyttöä. Reznorin instrumenttiarsenaaliin kuuluivat erityyppisten tietokoneohjelmoitujen syntetisaattoreiden lisäksi rumpukone, koskettimet, sampleri ja sähkökitara.

Reznor oli ihastunut ensimmäisen aallon elektro-musiikin tekijöihin kuten Devo, Human League, kanadalainen Skinny Puppy ja saksalainen Kraftwerk. Hän oli myös seurannut sivusta roudarin ominaisuudessa seuraavan aallon pioneerin, chicagolaisen Al Jourgensenin pioneerimaista ja ennakkoluulotonta äänitys-, miksaus- ja editointityötä Ministryn, Treatin ja Revolting Cocksin parissa. Noista lähtökohdista Reznor inspiroitui luomaan omaa musiikkiaan omilla ehdoillaan. Hän halusi maustaa elektronisen ja kolkon musiikkinsa synkällä, sisäänpäin kääntyneellä aggressiolla.

Kappaleiden miksausten valmistuttua Reznor lähetteli tuotoksiaan yhdysvaltalaisille indie-radiokanaville ja myöhemmin hänen managerinaan ja levy-yhtiökumppaninaan toimivan John Malm Jr:n avustuksella eri levy-yhtiöihin. Reznorin tekemä materiaali sai radiokanavilla jokseenkin suopean vastaanoton ja DIY-demoiksi huomattavan paljon soittoaikaa. Alkuvuodesta 1989, lukuisten radiosoittojen ansiosta, Reznorille tarjoutui mahdollisuus solmia levytyssopimus viihde- ja mainosmusiikin julkaisuun erikoistuneen TVT-Recordsin kanssa.

Varsinaiselle albumille Reznor jalosti ja tuotti uudelleen mainiosti radiosoittoa saaneen ”Purest Feeling” -demonsa miksauksia, sekä työsti mukaan kourallisen aivan uusia kappaleita. Albumi äänitettiin lopulta usean studion fasiliteetteja hyödyntäen Clevelandissa, Bostonissa, New Yorkissa ja Atlantin toisella puolella Lontoossa. Reznor rekrytoi tuottajakaartiin ihailemiaan vaihtoehtomusiikkituottajia, kuten brittiläisen post-punkiin ja elektromusiikkiin erikoistuneen tuottaja Mark Ellisin, alias Floodin, joka on tunnettu työskentelystään muun muassa U2:n, New Orderin, Depeche Moden, Nick Cave & The Bad Seedsin ja Ministryn kaltaisten artistien kanssa. Albumin tuottajakaartiin kuuluivat lisäksi Keith LeBlanc, Skinny Puppyn ja Sinead O’Connorin kanssa työskennellyt Adrian Sherwood ja Bauhausin Peter Murphyn sekä Depeche Moden alkuaikojen klassikkoalbumin ”Speak & Spell” tuottanut tuottaja John Fryer. Reznor vihasi ajatusta albumin äänittämisestä konventionaalisesti rock-yhtyeen säestyksellä, minkä vuoksi hän halusi pidättäytyä alkuperäisessä ideassaan ja vapaudessaan äänittää mahdollisimman suuri osa albumin raidoista omaehtoisesti, itse. Teksteissä Reznor käytti lainauksia Clive Barkerin ”Verien kirjasta”, ja ”Ringfinger”-kappaleessa hän samplasi mukaan pätkiä Princen ja Jane’s Addictionin kappaleista. Albumilla käytetään myös räppiposse Public Enemyn musiikista lainattua samplea. Reznor olisi halunnut sisällyttää albumilleen vieläkin enemmän samplattuja pätkiä, mutta sen myötä oletettava äänitteen äänenlaadun heikkeneminen ja äänityksiin käytössä olleen ajan rajallisuus pakottivat hänet rajalliseen määrään sampleja debyyttialbuminsa kappaleissa.

”Pretty Hate Machinen” singlelohkaisut ”Head Like a Hole”, ”Down in It” ja ”Sin” avasivat massiivisella radiosoitollaan ja musiikkivideoiden taivaskanavanäkyvyydellään Nine Inch Nailsille aivan ennennäkemättömät väylät ja mahdollisuudet musiikkibisneksessä etenemiseen. ”Sin”-kappaleen musiikkivideon tuotanto  jäi tosin albumin promootiokiireissä kesken, ja se sai ensijulkaisunsa vasta yhtyeen vuonna 1997 julkaistulla videoboksilla ”Closure (Halo 12)”. Albumin promoamiseksi yhtye lähti suurelle livekonserttikiertueelle, joka kesti aina vuoden 1991 syksyyn saakka. Lollapalooza-festivaaleilla, kiertueen huipentumana Nine Inch Nails pesi festivaalin pääesiintyjä Jane’s Addictionin maanisen hypnoottisella liveshow’llaan. Reznor alkoi kiertueen loppua kohden NIN-keikkojen päätteeksi hajottaa kosketinsoittimia ja muuta irtainta lavarekvisiittaa. Nine Inch Nailsin livekokoonpano oli sen ensimmäisellä kiertueella trio-muotoinen: Reznor vastasi laulusta sekä syntetisaattoreiden ja koskettimien soitosta. Reznor oli rekrytoinut mukaan myös myöhemmin 1990-luvulla post grunge -yhtye Filterin perustaneen kitaristi Richard Patrickin ja vanhan, Pennsylvanian Erien aikaisen high school -kaverinsa, rumpali Chris Vrennan, jonka kanssa Reznor vaikutti 80-luvun puolivälissä clevelandilaisessa elektrorock-yhtye Exotic Birdsissä. Miesten yhteinen ura Nine Inch Nailsissa jatkui aina vuoteen 1997, jolloin Vrenna erosi yhtyeestä.

Vaikka kymmenestä intensiivisen synkästä teollisesta tanssikappaleesta koostuvasta ”Pretty Hate Machinesta” kasvoikin jättimäinen kaupallinen ja musiikkimedioissa ylistetty menestystarina, joka toi Nine Inch Nailsin ja Reznorin maailmanlaajuiseen tietoisuuteen, pinnan alla kyti. Yhtyeen ainoa vakituinen jäsen Reznor riitautui albumin julkaisun jälkeen TVT-Recordsin kanssa. Reznor koki, ettei yhtiö promonnut Nine Inch Nailsin debyyttialbumia tarpeeksi. Reznor pysyi tiukasti kannassaan, vaikka albumi nousi ilmestymisensä jälkeen Yhdysvaltain Billboard-listan sijalle 75, ja vaikka albumi myi maassa vuosien varrella triplaplatinaa ollen ensimmäinen yhdenkään independent-levy-yhtiön julkaisema triplaplatinaan yltänyt julkaisu. Asiaan ei tullut muutosta, vaikka albumi nimettiin usean musiikkimedian toimesta yhdeksi 1980-luvun parhaimmista vaihtoehtomusiikkijulkaisuista. Reznor allekirjoittikin joutuin levytyssopimuksen Interscope -yhtiön kanssa tulevia NIN-julkaisuja silmällä pitäen.

Vuonna 1991, kaksi vuotta ”Pretty Hate Machinen” julkaisun jälkeen brittiläiselle Select-musiikkilehdelle antamassaan haastattelussa Reznor kertoi suhteestaan debyyttialbumiinsa: ”Suureksi osaksi se kuulostaa nykyään korvaani epäkypsältä ja keskeneräiseltä. Kun palasin albumin pariin taas pitkästä aikaa, kuulosti se ihan paskalta, ja sai minut perääntymään koko projektista. Noihin aikoihin en sopeutunut yhteiskuntaan kovinkaan hyvin, minkä sivutuotteena ”Pretty Hate Machinekin” syntyi. Se on melko kapea-alaista, introverttiä ja klaustrofobista tavaraa. Juuri niitä fiiliksiä minä oikeastaan sillä hainkin.”

Poikkeuksena oman aikansa industrial-artistien tuotoksiin Reznor sisällytti Nine Inch Nails -kappaleisiin koukuttavia, hypnoottisesti jumittavia riffejä, sekä kappaleisiin selkeää säkeistö-kertosäe-säkeistö-rakenteisuutta toistuvien, looppeihin pohjaavien biittien sijaan. Reznorin tekstit huokuvat NIN-debyytillä aikuistumisen angstia sekä rakkaudessa, uskonnossa ja yhteiskunnan jäsenenä petetyksi tulemista. Reznorin varhaisissa teksteissä yhdistyy myös päällekäyvä epätoivo rakkauden kaipuun tunteisiin. Post-punkin ja metallisen industrialin sijaan ”Pretty Hate Machinen” kappaleet ovat periaatteessa synkkää ja kolkkoa syntikkapoppia, johon yhdistyvät metallisin efektein kuorrutetut uuden aallon musiikin vaikutteet. Noina aikoina ”Pretty Hate Machinen” ja Nine Inch Nailsin rooliksi muodostui monen menestyksen huipulle sitä seuraavien vuosien aikana nousevan underground-yhtyeen musiikillisena väylänavaajana toimiminen. ”Pretty Hate Machinen” anatomia sisälsi vahvoja industrial-elementtejä olematta silti metallia, ja synkkää vaihtoehtorockia olematta silti uusioromanttista post-punkia tai sulkeutuneen angstista grungea.

Kommentoi julkaisua