Jalometalli 2016: lauantain synkistelyä
Jalometallin toinen päivä, ja luvassa taas paljon kovia esiintyjiä. Edellisen illan kovat keikat lämmittivät vielä mieltä saapuessani festarialueen portille, missä ei yllättäen ollut kovinkaan suurta yleisöryntäystä. Päivän ensimmäinen esiintyjä tuli valkattua suoraan nimen perusteella: jos bändin nimi on Bonehunter, ei se voi olla huono. Ja eihän se piru vie ollutkaan.
Bonehunterin musiikki on rumaa, likaista ja väkivaltaisen kuuloista. Nuorten miesten äkäinen black thrash metalli potki viimeisetkin krapulan merkit tajunnasta pois. Biisimateriaali oli ehkä hiukan puuduttavaa loppua kohden, mutta mielenkiinto heräsi sen verran, että pitänee hankkia bändin viime vuonna tullut ”Evil Triumphs Again” -levy. Yleisöä ei paikalle ollut raahautunut kovinkaan paljoa, mutta oli ilo huomata, että tilanne ei häirinnyt bändiä olleenkaan. Vallan mainio keikka tältä Oululaisryhmältä.
Wolfheart korkkasi päälavan lauantaina ja bändi olikin omalla ”must katsoa” -listallani, koska bändin kitaristina häärii Mors Subitasta tuttu Mika Lammassaari. Bändin pääjehu Tuomas Saukkonen on myös metallimusiikin monitoimimies, jolla tuntuu olevan näppinsä todella monessa sopassa. Nämä tiedot mielessäni marssin päälavan suuntaan, jonne olikin kertynyt jo ihan kivasti porukkaa. Eeppinen alkunauha nosti kivasti tunnelmaa. Saukkonen on selkeästi miettinyt suhteellisen tarkan konseptin bändille. Miehistöllä oli asiaan kuuluvaa vaatetusta, ja lavan reunoja koristivat komeat Wolfheart-logot. Soiton alkaessa oli myös selvää, että bändin musiikkikin on todella loppuun asti mietittyä ja viilattua. Siinä ehkä olikin bändin ongelma, sillä en saanut mitään otetta keikkaan. Hyvin soitettua melodista metallia oli tarjolla, sopivan äkäistä, mutta silti sopivan melankolista. Kaikki näyttää hyvältä paperilla, mutta korviin kantautuva musiikki oli jotenkin sielutonta. Muutaman biisin jälkeen siirryin suosiolla sisälavan suuntaan, jossa National Napalm Syndicate aloitteli 30-vuotisjuhlakeikkaansa.
Ja nyt oltiin asian ytimessä. National Napalm Syndicate räimi pikkulavalla sangen mukavalle määrälle väkeä, ja tunnelma oli katossa. Ilokseni huomasin, että muutaman vuoden sivussa ollut Ilkka Järvenpää oli taas bändin vokalistina. National Napalm Syndicate kuuluu niihin bändeihin, joissa varsinkin alkuaikoina miehistö vaihtui vähän liiankin tiuhaan. Lieneekö juuri miehistönvaihtelun syytä, että bändi on saanut tehtyä vain kolme täyspitkää levyä? No, oli miten oli, juuri Järvenpään aikainen tuotanto on itselleni lähinnä sydäntä, ja mielestäni bändi onkin ollut parhaimmillaan hänen ollessaan mikin varressa. Juhlakeikkaa bändi juhlisti sangen veikeästi valkkaamalla niin monta bändin entistä vokalistia paikalle kuin sattuivat saamaan. Paikalle saatiin myös vuonna 1987 bändin ensimmäisellä demolla laulanut Vesa Ruokangas, joka pyöritti vielä muutama vuosi sitten Violent Journey Records (RIP) -pienlevy-yhtiötä. Lavalla nähtiin myös mm. Markus Makkonen Sadistik Forest– ja Hooded Menace -yhtyeistä. Kaiken tämän keskellä bändi tarjoili myös täysin uuden kappaleen, joka iskeytyy todella vahvasti thrash metallin syvimpään olemukseen. Vallan jämäkän kuuloinen oli tuo uusi kappale ja kuulinkin huhua, että uuden levyn sävellystyö on hyvällä mallilla. National Napalm Syndicaten keikka sai veren sykkimään ja siirryinkin hyväntuulisena takaisin telttalavalle, jossa pimeyden voimia manasi Gloomy Grim.
Gloomy Grim taas kuuluu tähän ”lapsuuden kovat bändit” -kategoriaan, ja bändi on vain jäänyt näkemättä livenä. Bändin omalaatuinen black metal on jotenkin häijyn kuuloista, ja tätä alleviivaa alkupään tuotannossa omintakeisen kuuloiset syntikkaosuudet. Ilmeisesti kovin moni ei jakanut tätä nostalgista tunnetta kanssani, sillä telttalavalla oli taas kerran vain kourallinen ihmisiä katsomassa. Tämä tietty saattoi johtua myös siitä, että kahdella muulla lavalla oli myös esiintyjiä. Harmittava tilanne ainakin bändin puolesta. Gloomy Grimin keikka oli jotenkin pirun nihkeä. Suhteellisen hyvin valaistulla telttalavalla oli mystiikka kaukana, ja vaikka bändin vokalisti Agathon teki parhaansa tuodakseen pimeyden yleisön sisimpään, oli esitys todella vaisu. Väärä ajankohta ja väärä yleisö pilasivat tunnelmaa itseltäni, ja varmasti myös bändiltä. Itse poistuin paikalta siinä vaiheessa kun synkäksi ja tunnelmaa luovaksi rituaaliksi tarkoitetun väliosan kohdalla Agathon joi verta pääkallosta ja tyhjässä teltassa kajahti huuto ”Maistuu varmaan paskalta!”. Joo, ei nyt vaan toiminut. Pitänee käydä katsomassa bändi uudelleen ”paremmassa” ympäristössä.
Seuraavasta esiintyjästä olin kuullut pelkkää hyvää useammalta tuttavalta, joten pitihän se lähteä katsomaan mitä nuoret miehet Nuclear Omnicide -nimen alla saivat aikaan. Nyt oli ainakin keikassa ja miehistössä energiaa. Debyyttilevynsä vuonna 2013 julkaissut bändi räimi rehellistä thrash metallia semmoisellla raivolla, että eturivissä ryhtyi heikompaa hirvittämään. Erityinen hatunnosto bändin basistille: miekkonen ei ollut sekuntiakaan paikallaan, vaan valloitti ison osan lavaa riehumisellaan. Ehdottomasti festareiden kovin basisti! Loppubändi ei jäänyt myöskään paikalleen seisomaan. Lavalla oli välillä hillitön kaaos käynnissä, ja sehän sopii tämän tyyliseen musiikkiin todella hyvin. Harmittavasti jälleen kerran tuntemattomanpi bändi joutui soittamaan todella vähälle porukalle, mikä tuntuikin olevankin lauantain teemana. Vokalisti yritti aikansa saada ihmisiä lähemmäksi lavaa, mutta tyytyi lopulta kohtaloonsa. Saatiin toki lopussa pikkuinen pitti pyörimään, kun basisti ja vokalisti vaihtoivat yhden biisin ajaksi työtehtäviään. Lost Society on näköjään saanut vertaisensa!
Mainos päättyy
Seuraava esiintyjä oli ilmeisesti mieluinen festariväelle, sillä päälavan edessä oli nyt mukavasti väkeä. Moonsorrow on osoittanut olevansa vallan mainio livebändi, vaikka levyllä biisien kestot ovat järjettömän pitkiä. Taitavasti kasatut biisit kulkevat kokoajan eteenpäin, ja aivan huomaamatta yli puolet keikasta menee kolmeen kappaleeseen. Bändin soitto kulki ja ihmisiä valui kokoajan lisää lavan tuntumaan. Viimeistään ”Taistelu Pohjolasta” -biisin kohdalla olin vahvasti sitä mieltä, että tässä on lauantain päivän kovin esiintyjä. Bändi kyllä ansaitsisi aina pitemmän kuin tunnin slotin. Mielenkiintoista oli huomata, että bändi oli monille uusi tuttavuus ja sivukorvalla kuulin useammankin keskustelevan bändistä keikan jälkeen. Huomasin kauhukseni että bändin uusin levy ”Jumalten Aika” uupuu levyhyllystäni. Pitää korjata tämä virhe mahdollisimman pian.
Seuraavaksi paviljongin lavan valloitti suomalaisen metallin konkari ja hieman unohdettukin helmi, Warmath. Yhtye oli kotimaisen thrashin aallonharjalla yksi lupaavimpia bändejä, ja julkaisi ainoaksi jääneen albuminsa ”Damnation Play” vuonna 1991. Myöhemmin tuosta levystä on kuulemma saanut maksaa jopa kolminumeroisia summia. Valitettavasti ajan hengen muutokset vaikuttivat kaikkiin alan bändeihin ja virttyneiden villapaitojen aika iski liian lujaa. Monien muiden aikalaisten lailla Warmath on tehnyt viime aikoina paluuta. Onneksi niin, koska itseltäni ja varmasti monilta muiltakin jäi bändi aikanaan livenä todistamatta. Itse asiassa laulaja Jouni Markkanen keikalla yleisöltä asiaa tiedustelikin. Bändin aloittaessa mussukoita (kuten Markkanen asian ilmaisi) oli kertynyt yleisöön jo jonkin verran, ja onneksi keikan aikana väkimäärä vain lisääntyi. Edelleen ihmettelen tuota paviljongin yleisömäärien pienuutta, enkä millään voi uskoa, että kyse oli pelkästään bändeistä. Livenä(kin) Warmathin musiikki vaatii tietynlaista tarkkuutta myös yleisöltä, sillä kyseessä on yllätyksellistä ja melko koukeroistakin thrashin ja muun metallin sekoitusta. Tarkkaavaisuus silti palkitsee, sillä keikalla Markkasen vahva läsnäolo ja kitaristien virtuoosimainen soitto olivat vahvoja tekijöitä. Monille osittain englanniksi puhutut välispiikit voivat kuulostaa korneilta, mutta itse olen niiden kannalla. Yleisössä on aina ulkomaalaisia, jotka kyselevät, että mitä hän sanoi jne. Kreatorin Mille aikoinaan sanoi Wackenissa, että puhutaan englantia, niin kaikki kansallisuudet ymmärtävät. Mielestäni se on muiden huomioonottamista. Varsinaista huippukohtaa ei tasavahvasta keikasta jäänyt mieleen, mutta olipa hienoa todistaa bändi 25 vuoden odotuksen jälkeen. (NJ)
Teltassa räiminyt trio Convulse jatkoi Purtenancen aloittamaa ruotuun palanneiden kotimaisten death metal -legendojen linjaa. Vokalisti-kitaristi Rami Jämsä hoiti mallikkaasti molemmat roolit, ja miehen murina on makeaa kuultavaa. Bändi toimi, ja päänheilutuksen sekä muun vahvan eläytymisen ohella olin saanut kirjoitettua muistivihkoon lauseen ”great death metal lives”. Se kiteyttää aika lailla keikan meiningin. (NJ)
Tiukan aamun jälkeen jalat huutivat jo taukoa, mutta vielä piti käydä yksi bändi katsomassa ennen kaivattua taukoa. Accuser-yhtyeen tilalle hälytetty Mors Subita osoitti kakkoslavalla miksi se on tällä hetkellä Oulun kovimpia bändejä: nopeaa ja melodista mäiskettä soittava bändi on vaan niin pirun tiukka livenä. Soitto tuntui kulkevan, ja hyvähän se on soitella, kun bändistä muutama vuosi sitten eronnut Tero Piltonen oli saatu takaisin kitaran varteen. Tästä johtuen bändin vanhemmat biisit saivat tiettyä lisäenergiaa, mutta kylläpä nuo uudetkin biisit tuntuivat hyvin sujuvan. Mors Subita ja muutkin paikalliset bändit todistivat taas tänä vuonna, että Oulusta tulee todella laadukasta metallia. Taisteluväsymyksen painaessa päälle siirryin kylmän lonkeron pariin merkkarikojun kautta, josta mukaan lähti pari uutta patchia rässiliiviin ommeltavaksi.
Mainos päättyy
Accuserin valitettavasti peruttua taisi Jalometallin yhdeksi tunnusmerkiksi jäädä saksalainen Exumer. Bändi on teutonithrashin ensimmäistä aaltoa, ja ensialbumi ”Possessed By Fire” saa tänä vuonna kunnioitettavan kolmannenkymmenennen vuosirenkaansa. Bändi paahtoi innokkaasti hyvällä asenteella ja laulaja Mem V. Stein jaksoi kehua Suomea, vaikka ei täysin tyytyväinen yleisön headbangingiin ollutkaan. Tosin hän toivoi ensialbumilta soitetun ”A Mortal In Blackin” muuttavan tilanteen. Moshpitiksi homma ei silti aivan yltynyt, vaikka Stein jaksoi monta kertaa keikan aikana muistuttaa, että bändi soittaa ”fast german thrash metallia”. Bändiltä on tänä vuonna ilmestynyt uusi levy ”The Raging Tides” ja levyltä soitettiin ainakin ”Sinister Souls”, vaikka kuulemma sitä kukaan ei olisikaan aikaisemmin ollut kuullut. Ennen ”I Dare You” -biisiä Stein epäili, että jaksaako yleisö; kyllä yleisö jaksoi, ja joku jopa huuteli biisitoiveita, joten eipäs tuomita sieltä lavalta käsin! Niin hyvä ja innokas kuin bändi olikin, mieleen hiipi ajatus, että bändin B-sarjaan jäämiselle on syynsä. Biisit ja karisma eivät vain olleet tarpeeksi kovia ja tarttuvia yltääkseen A-sarjaan. Oli silti hienoa nähdä bändi, jonka nimen muistaa vahvasti lapsuudesta/nuoruudesta. (NJ)
Pienen lepotauon jälkeen oli aika synkistyä, sillä Swallow The Sun aloitteli kakkoslavalla. Swallow The Sun on jostain syystä jäänyt aina minulta katsomatta, joten nyt otin tehtäväkseni katsoa bändin kerrankin livenä, ja se kyllä kannatti. Äärettömän melankolista ja ahdistavaa metallia soittava bändi oli raskaudessaa omaa luokkaansa. Muutamat ”kauniimmat” kohdat kappaleissa saivat isommankin miehen painamaan aurinkolasit syvemmälle päähän ja yleisö katsoa haltioituneena miesten hyvinkin vakavaa esitystä. Kappaleiden välissä ei turhia jaariteltu vaan aika käytetttiin olennaiseen, eli raskaaseen soitantaan. Tunnelataus oli valtava ja se saatiin välitettyä yleisölle. Harvinaisen hiljaiseksi keikka veti myös tämän toimittajan. Todella mainio keikka loppui auringon laskiessa horisontin taa, ja suosittelen kaikkia perehtymään bändin tuotantoon.
Sitten päälavalla siirryttiin suoraan A-sarjaan ja yhteen genrensä neljästä suuresta. Huolimatta siitä, että Anthrax esiintyi viikkoa aikaisemmin Tuskassa, ei bändistä voi saada yliannostusta. Alkuvuonna ilmestyneen ”For All Kings” -levyn kappaleilla ”You Gotta Believe” ja ”Monsters At The End” alkanut keikka oli alusta alkaen kaikkea mitä Anthrax on yleensä edustanut: energistä, hauskaa ja vauhdikasta. Varsinkin syntymäpäiväänsä viettäneen basistin Frank Bellon vauhti meinasi pistää jo katsojankin pään pyörälle ja hengästymään. Kolmantena soitettu ”Caught In A Mosh” sai yleisöönkin vauhtia, ja kaiken maailman pitit lähtivät pyörimään. Laulaja Joey Belladonna oli monessa suhteessa samanlainen kuin The Hauntedin Aro: jaksoi heilua, olla hauska ja läsnä. Laulukin kulki oikein mainiosti. Hän jakeli juomaa yleisölle ja velmuili läpi keikan. Toinen kitaristi Jonathan Donais oli myös iloinen veikko mököttävän oloisen pipo-Caggianon jälkeen. Suuri ilo oli myös lopulta huomata Charlie Benanten palanneen rumpujen taakse. Kävimme asiasta kovaa debattia kollegani Kallisen kanssa, ja loppukumarruksiin asti piti odottaa ennen kuin olimme varmoja asiasta. Benanten väliaikainen korvaaja Jon Dette on kovin samannäköinen. Hienoa kuitenkin, että Benante on tervehtynyt sen verran, että pystyy taas takomaan.
Judas Priestin ”The Ripper” -kipaleen alkua lainaten siirryttiin ”Madhouseen”, joka oli toinen esitetty biisi vuoden 1985 ”Spreading The Disease” -klassikolta (se toinen oli ”Medusa”). Itse kuulin aikanaan biisin niin mainiolta kokoelmakasetilta kuin ”So Heavy It Hurts”, ja kyllähän muistojen tulva taas pyyhkäisi yli. ”Got The Time” sai ainoana edustaa ”Persistence Of Time” -levyä, jonka alustuksena toimi yleisön Bellolle laulama ”Happy Birthday”. Edellisen ”Worship Music” -kokopitkän käyntikorttina toimi ”Fight ’em ’Til You Can’t”, joka on minusta vallan oiva kappale. Ennen uuden levyn ”Evil Twin” -rallia bändillä oli pieni kehotus: ”Downloadatkaa, tai miten tahansa musiikkinne hankittekin, kunhan rakastatte musiikkia”. Harmi muuten, että uuden levyn hieno nimibiisi jäi soittamatta.
Lava oli koristeltu molemminpuolin pentagrammibanderollein, ja ”In The End” -biisin aikana banderolleja koristivat Ronnie James Dion ja Dimebag Darrellin kasvot hienoina kunnianosoituksina edesmenneitä kohtaan. Harmi, että viime vuosien perusteella joka biisiin olisi riittänyt uusia kasvoja. ”Antisocialin” myötä bändi poistui lavalta palatakseen kohta muistelemaan vuonna 1987 tapahtunutta edellistä vierailua Ouluun. Silloin Suosikin jutussa oli kommentteja tyyliin ”showmme oli niin vauhdikas, koska juoksimme hyttysiä karkuun”. Kitaristi ja primus motor Scott ”Not” Ian ilmeisesti muisti tämän Oulun erikoisuuden, sillä hän tuumasi täällä edelleen olevan hyttysiä. Encoret ja keikka päättyivät majesteetilliseen ”Indians” -kappaleeseen. Injun Joella ei nyt ollut intiaanipäähinettä, mutta komeasti biisi toimi silti. Kiitokset, loppukumarrukset, ja niin päättyi ehdottomasti Jalometallin kärkikolmoseen kuuluva keikka. Kiitos Anthrax, kiitos Jalometalli! (NJ)
Niin valitettava kuin tilanne onkin, ensimmäinen k-18 -festivaali toimi mielestäni järjestelyiltään paremmin kuin aikaisemmin järjestetyt. Festivaaleilta tuttuja päällekkäisyyksiä esiintymisaikatauluissa oli, kuten 34 bändin kekkereissä saattaa odottaakin. Eniten ehkä harmittamaan jäi Anthraxin ja Ereb Altor Plays Bathory -keikkojen päällekkäisyys. Silti festivaalin leppoisuus ja mukava ilmapiiri miellyttävät aina, ja toivottavasti myös ensi vuonna. Bändikattaus oli tänä vuonna todella hyvä, ja ne muutamat ”mainstream-bändit” sekoittivat pakkaa sopivasti. Uskonkin että moni Sabaton-fani tutustui viikonloppuna moniin mielenkiintoisiin bändeihin, joihin eivät muuten olisi törmänneet, mikä onkin parasta mitä voi festareilla tapahtua. Iso hatunnosto ja kumarrus festarin henkilökunnalle, joka oli ammattitaitoista ja sopivan rentoa tälläiseen tapahtumaan. (NJ & JP)
Kirjoittanut: Janne Partanen & Nikki Jääsalmi
Kuvat: Jouko Posio
Mainos päättyy