Kaaoksen ja järjestyksen häilyvällä rajalla – Without Waves ja ”Lunar”

Albumin teossa tulisi aina huomioida omat heikkoudet ja vahvuudet. Mikäli osaa pelata korttinsa oikein, saa aikaan albumikokonaisuuden, jossa heikotkaan hetket eivät tunnu vievän liikaa elinvoimaa niin albumilta kuin itse kuulijaltakaan. Mikäli tyylilajina on progressiivinen metalli äärimmäisimmillään, on aina se vaara, että koko korttipakka on sekaisin eikä kukaan enää tiedä, mitä oikein alun perin haettiin takaa. Valitettavasti näin on käynyt tämän albumin kohdalla.

Amerikkalainen ei myöskään ole mikään tavallinen progeyhtye, ei suinkaan. ”Lunar”-albumin musiikki on koti kokonaisille tyylien kirjolle aina extreme metalista jazziin ja sieltä ambientiin ja post-rockiin. Yksi tämän albumin vahvuuksista onkin mielenkiintoinen sekoitus eri vaikutteita lukuisilta erilaisilta yhtyeiltä. Levyä kuunnellessa tulee nostaneeksi hattua bändin kyvylle soittaa niin monipuolisesti ja varmalla otteella. Mutta sivuoireina syntyy myös muutama levyn heikko kohta, nimittäin sekavuus ja läpinäkyvyys. Liki tunnin mittaisen kokemuksen aikana eteesi heitellään helmitaulun tarkkuudella laskelmoituja, alati vaihtuvia tahtilajeja, karjumista ja yhtäkkisiä blast beatejä. Yksi kuuntelukerta ei todellakaan riitä, jos haluaa päästä sisälle tähän albumiin. ”Lunar” on luonteeltaan esoteerinen ja bipolaarinen, joten se tarjoaa varmasti haastetta monelle.

Bändin vaikutteet on myös helppo kaivaa esille. Kaoottisimmillaan yhtyeen musiikki kuulostaa Car Bombilta, The Dillinger Escape Planilta ja Convergeltä. Rauhallisemmat ja puhtaat kohdat ottavat mallia erityisesti Porcupine Treeltä ja Between The Buried and Men seesteisimmistä hetkistä. Pistin myös merkille, että omaan korvaani jotkin rauhallisempien kohtien soinnutukset tuovat mieleen Extolin ”The Bluebrint Dives” -albumin. Aloitusraita ”Sewing Together the Limbs” kuulostaa heti kättelyssä Nevermorelta, kunnes Car Bomb -tyyliset kaahaukset alkavat. Melodisempien ainesten yhdistely toimii hyvin ja yhtye onnistuu kuulostamaan jopa epätoivoiselta joissain kohdissa. Riffit ovat yllättävän hyviä, ja osioita vaihdellaan lennosta. Noin puolessa välissä kappaletta esitellään kuitenkin Nickelbackilta tai Creedilta kuulostava alternative rock -kertosäe kuin puskista. Se kuulostaa äärimmäisen joukkoon kuulumattomalta, kun kappaletta itseään on jo ehtinyt kulua kunnolla ja teemoja on esitelty. Tietyllä tapaa tämä yllättävyys ja pelottomuus meneekin sinne levyn vahvoihin kohtiin. Loppupuolella tuleva kaoottisempi osio tuo mieleen Strapping Young Ladin ja Devin Townsendin räkäisimmät huuto-osuudet. Myös päätöskappale ”Memento Morissa” on kuultavissa Strapping Young Ladin kaltaista raivoa.

Aloitusraidan lisäksi levyn selvästi raskaimmat kappaleet ovat ”Poetry in Putrid Air”, ”Victorian Punishment”, ”E.D.M.S.” ja ”Memento Mori”. Juuri nämä raskaammat ja teknisemmät osiot tuntuvat olevan yhtyeen vahvuuksia, joskaan niistä ei aina onnistu välittymään omaperäisyys yhtä paljon kuin niiden selkeät vaikutteet muilta yhtyeiltä. ”Victorian Punishment” lähtee käyntiin kuin Protest The Heron vihaisempi veli konsanaan kehittyen tuttuun tapaan niin melodisempiin kohtiin kuin hektisempiinkin matikkametallihetkiin. ”E.D.M.S.” puolestaan starttaa kuin jokin suorempi hardcore-kappale, joka on jälleen räikeä pala tilkkutäkkiin. Myöhemmin kappaleessa laulaja kuulostaa todella paljon Gojiran Joe Duplantierilta ”The Way of All Flesh” -levyllä samanlaisella hieman robottimaisella ja kylmällä ulosannilla. ”Poetry in Putrid Air” -kappaleen laulussa on kuultavissa Fear Factory –vaikutteita. Kaikkien näiden kappaleiden seasta on myös helppoa jäljittää hetkiä Between the Buried and Men ”Colors”-levyltä. ”Lunarin” selkeästi erilaisin kappale on ”Fractals”. Modernista progemetallista tyylikkäästi ammentava kappale kuulostaa jotenkin äärimmäisen vapautuneelta, kun se on riisuttu kaikesta kaaoksesta ilman, että kaikki roso tasoitetaan. Kappaleessa on ehkä hiven Deftonesin tyylistä soundia, mikä on oikein tervetullutta.

Bändin ehdoton heikkous on kuitenkin rauhallisemmat kappaleet. Paljon ideoiltaan köyhemmät, tylsemmät ja suuntaa vailla olevat rauhalliset hetket levyllä tuntuvat olevan irrallisia ja huonosti toteutettuja. Ikään kuin yhtyeen olisi helpompi piilotella äärimmäisyyksissä ja massiivisen volyymin takana kuin seistä yhtä vahvasti myös dynaamisemmissa kohdissa. Erityisesti ”Us Against” on äärimmäisen tylsä kappale, eikä sillä ole tarjota yhdeksän minuutin verran mielenkiintoisia tai kantavia ideoita. Vellottuaan ensin pitkään hyvin samanlaisissa kohdissa yhtye suuntaa bassolla soitettavaan tapping-osioon, joka tuntuu todella irralliselta ja jopa antikliimaksiselta. Tulee tunne: ”Tätäkö minä odotin kuusi minuuttia?” Näissä rauhallisimmissa kappaleissa Without Waves kuulostaa laihalta ja ikään kuin hieman keskeneräiseltä, ja parantamisen varaa olisi todella paljon. Heti tämän kappaleen perään isketään vielä rauhallisempi ”Never Know Quite Why”, joka on ehdottomasti levyn turhin kappale ja jonka olisi voinut ihan hyvin karsia pois. Onneksi sentään ”Lost Art” on virkistävä poikkeus. Tässä kappaleessa bändi osoittaa vihdoinkin taitoa kehittää rauhallisia ideoitaan ja melodioitaan mielenkiintoisiin tekstuureihin hyödyntäen in ”Discipline”-aikakauden minimalismia ja toistoa. Kappale kasvaa upeaan ja kylmiä väreitä tuovaan loppuunsa kuin varkain.

Silloin kun yhtye ei käy varkaissa muiden mathcore-yhtyeiden aitauksessa tai jää vellomaan keskeneräisiltä kuulostaviin suvantokohtiin, onnistuu levy yllättämään, ilahduttamaan ja aidosti innostuttamaan siitä, että vaikka maailmassa on jo monta teknistä ja sekavaa fuusiometalliyhtyettä, tulee jatkuvasti myös uusia ja omaperäisiä projekteja. Levyn soundit eivät ole yhtä rikkaita kuin monella kollegallaan vaan kuulostavat siltä, miltä levyn kansikuva näyttää eli 90-luvun progemetallilta. Ehdottomasti heikoimmaksi kohdaksi kappalemateriaalissa muodostuu kontrasti rauhallisempien ja äänekkäämpien kappaleiden välille. Niiden välinen kuilu ja tasoero on ehkä hitusen liian iso kuuntelukokemuksen yhtenäisyyttä ajatellen. Levy onnistuu kuitenkin jättämään positiivisen tunteen sen loputtua, ja se on helppo panna soimaan uudelleen. Tekemistä ja sisäistettävää tässä riittää varmasti niillekin, jotka ratkovat kaikki palapelitkin käden käänteessä. ”Sewing Together the Limbs” -kappaleen nimi kuvaa hyvin Without Wavesin musiikkia. Yhtye kerää kokoon raajan sieltä ja palan täältä muodostaen oman ilahduttavan rujon ja sekopäisen Frankensteinin hirviönsä. Kaikkia ei välttämättä miellytä katsella tuota hirviötä, mutta valitettavasti se on tullut jäädäkseen.

4½/10

KaaosZine levyt
Kappalelista:

  1. Sewing Together the Limbs
  2. Poetry In Putrid Air
  3. Us Against
  4. Never Know Quite Why
  5. Victorian Punishment
  6. E.D.M.S.
  7. Lost Art
  8. Fractals
  9. Memento Mori

Without Waves Facebookissa

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Kommentoi julkaisua