Kaarnekorpi etsiskelee polkuaan – tarjolla debyyttialbumi Rajankävijä

Kirjoittanut Sirpa Nayeripoor - 26.10.2018

Nimikkeen ’pakanametalli’ alle mahtuu paljon. Musiikillisesti puhutaan yleensä kuitenkin viikinkimetallista, folk metalista tai dark folkista sekä erilaisista black metalin ja folkelementtien ja folksoittimien yhdistelmistä. Genrerajoja vedetään lähinnä käsitteellisistä syistä, mutta musiikin tehtävä on elää ja hengittää. Ja silloin kun se hengittää, se vie kuulijaa eikä toisin päin. Taidolla tehtyä musiikkia ei koskaan tarvitse tekohengittää kulkemaan.

Mutta miten se kulkeminen tapahtuu musiikkiterminologisesti ilmaisten? No siten, että esim. näitä edellä mainittuja elementtejä ei viskellä menemään miten sattuu, vaan kokonaisuuden kautta hahmottaen. Kokonaisuus rakentuu sovitusten myötä hallituista huipuista ja laskuista, joita voidaan luoda vaikka soinnutuksen kautta (esim. pidätyksillä ja välidominanttikuluilla), dynamiikan kautta, melodisten sekvenssien kautta jne. Pääasia, että suunta ja rakentuminen on johonkin päin, eikä haahuilla. Ammattilaiset tietävät keinot, mutta menevät sydän edellä, mistä seuraa se, että tekniset ratkaisut toimivat kuin mercedeksen moottori: eivät petä, mutteivat kolisekaan tekstuurin läpi. Materiaali kulkee kauniisti sisäistämisen ja oman tyylityksen läpi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yleensä aloittelevat bändit tekevät haahuiluvirheitä, varsinkin jos ideoita on paljon ja olevinaan hirveä kiire käyttää ne kaikki. Kaarnekorpi ei kuitenkaan vetele enää ihan nuoruusvuosiaan. Tällä kokoonpanolla se on ollut olemassa jo yhdeksän vuotta, ja perustettu 14 vuotta sitten. Hyvinkin vastuullisena biisien tekemisestä on koko ajan ollut Tuomas Saari, jonka otteen myös sovituksiin olisi toivonut 26.10. 18 julkaistavalla debyyttialbumilla ”Rajankävijä” olleen vahvempi. EP ’Aaltojen alle’ julkaistiin neljä vuotta sitten, ja se toimi aika hienosti. Mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen?

Avausraidan harsh vocals on kuin eri maailmasta biisin sovituksiin verrattuna. Kimmo Kellberg oli hyvä laulaja jo EP:llä, ja rääkynsä vaan mukavasti raaistunut. Mutta samalla riffit taustalla ovat lepsuja varjoja Amon Amarthilta. Niin lepsuja, että tulee mieleen Status Quon ”Whatever You Want”. No ei se mitään, mutta kun päävokalistin asenne ja tyyli huitelee lähempänä black metalia. Nyt pitäisi istuutua alas kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan, miten tämä homma toimii ja miten saataisiin palaset yhdisteltyä yhteensopiviksi. Ehdottaisin huomattavasti ronskimpaa menoa reiluilla voimasoinnuilla ja koko biisin uudelleen sovittamista.

Kakkosraita, ”Kaaoksen tuoja”, toimii joka tasolla paremmin yli puoleen väliin saakka, kunnes hatarat (ja epävireiset prkl) bridget turhaan sitä pilaavat. Mutta yleisesti ottaen sovitus on vähän siistimpi ja kurssia pitävät yllä folkmelodiat ja tuplabasarit.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kolmas raita, ”Oikeuden jakaja”, julkaistiin ensimmäisenä biisinä ennakkoon. Raskaiden voimasointujen käyttö, unisonokulut ja matalat riffit toimivat ihan ok, mutta muuten tässäkin on oma tyyli hukassa. Toki Moonsorrow on nerokas tiennäyttäjä, eikä sellaisia folkkenttiä varmaan olekaan, joilla ei Moonsorrow olisi enemmän tai vähemmän vaikuttaja ollut, mutta oma tyyli täytyy silti löytää. Nyt oikeastaan ihmettelen, että miksi se oma tyyli on jätetty sinne neljän vuoden takaiselle EP:lle? Puhtaista lauluista vastaava Johanna Eteläkari hoiti aiemmin EP:llä vokaalit hienostuneemmin vailla turhia efektejä. Se sopi luontoaiheiseen kuvastoon huomattavasti paremmin. Nyt taas ihan turha aksentointi ja sävelkorkeuden venyttäminen ikään kuin tonaalisessa kielessä peittää muuten ansiokasta lauluääntä alleen. Sanaton taustalaulu kylläkin toimii ihan jees. Ja vielä kitarasoolosta sanoisin, että mikäli sen tosiaan kokee tarpeelliseksi tällä alueella, ei ainakaan kannata käyttää pianon pimputtelua sen taustalla – tämä ei ole Fleshgod Apocalypse. Koskettimia ei yleensäkään kannata käyttää, ellei itse tiedä, haluaako ihan oikeasti soittaa niillä vai haluaako luoda vain tunnelmaa. Ensimmäinen vaatii soittotaitoa, jälkimmäinen luovuutta ja älyä erottaa nämä kaksi.

Neljäs raita, ”Nekronautti”, julkaistiin toisena biisinä ennakkoon. Valitettavasti se sortuu aiemmin mainittuihin harhailuihin. Kurkkulaulu on itsessään upea laji, ja sitäkin enemmän se ansaitsisi tulla tyylikkäästi esille. Nyt sekin jää täysin irralliseksi ja sopimattomaksi elementiksi kehyksiinsä.

Viidenneltä raidalta, ”Verkonlaskija”, tunnistaa Kaarnekorven aiempia omintakeisia piirteitä. Oma polku ei siis ole ihan metsänpeittoon hävinnyt, ainoastaan syrjempään siirretty. Ja vaikka keinot ovat yksinkertaisemmat, homma pysyy ainakin kasassa. Molemmat laulut toimivat, eikä puhdaskaan laulu tempoile turhia. Muitakin yksittäisiä, onnistuneita osuuksia loppupuoliskolta levyä löytyy, esim. ”Valitut” alkaa pitkällä, kauniilla introlla. Mutta yleisesti ottaen esikuvilta (AA, Moonsorrow) omaksuttuja piirteitä ei ole oikein osattu sulattaa oman sulatusuunin läpi, vaan ne jäävät pinnallisiksi ja yhteensopimattomiksi piirteiksi. Nyt tarvittaisiin enemmän sitä musiikin pureskelua, enemmän ylipäänsä musiikin tekemistä, paljon enemmän, mikäli mitään tavoitteita on asetettu.